Torstai 22.tammikuuta 2009
Koska olimme varanneet auton kolmeksi päiväksi, piti keksiä vielä joku paikka, mihin ajaisimme. Auto olisi maksanut lähes saman verran kahdeksi tai kolmeksi vuorokaudeksi, joten otimme sen sitten saman tien pitemmäksi ajaksi. Koluttuamme saaren läpikotaisin vuosi sitten, päätimme mennä jonnekin, missä emme ole vielä käyneet sen sijaan että ajelisimme tutut paikat läpi uudelleen. Lueskelimme hotellissa olevaa turistiopasvihkoa ja löysimme sieltä Madeira Theme Parkin. Koska oli liian kylmä lähteä vesipuistoon, päätimme kokeilla sitten teemapuistoa. Se sijaitsee Santanassa, joten joutuisimme ajamaan sinne joko täysin samaa reittiä kuin toissapäivänä käytimme tai kiemuraisia vuoristoteitä. Toki valitsimme vuoristoreitin, sillä ajeltuamme jo melko paljon tällä saarella tiedämme teiden olevan turvallisia ja hyväkuntoisia jopa korkealla vuorillakin.
Pakkasimme laukkuun uimakamppeet varmuuden vuoksi, koska päivän sää voi olla hyvinkin vaihteleva. Lisäksi mukaan pääsi kiitettävän kokoinen pussillinen hedelmiä, sillä saamme niitä niin paljon, ettemme ehdi syödäkään sitä vauhtia edellisiä pois.
Madeira Theme Park oli uudehko, huvipuistoa muistuttava alue, johon ilmiselvästi odotettiin isompaa asiakasryntäystä kuin meidän siellä vieraillessamme oli. Tilaa olisi riittänyt kymmenille bussilastillisille kameroitaan kantavia turisteja. Saimme tällä kertaa kuitenkin melkein itseksemme tutustua puiston nähtävyyksiin. Ohitimme venelammikon, sillä päättelimme pienten muoviveneiden todennäköisesti painuvan parikymmentä senttiä syvän lammikon pohjamutaan kiinni, jos me kuormittaisimme niitä. Soutelu olisi ollut minusta tosi kivaa lapsena, Lintsilläkin oli sellainen pieni allas, jossa sai meloa ja se oli aina yksi suosikeistani. Puistoa kiertävän junan kyytiin sen sijaan hyppäsimme ja juna tuksutti alueen ympäri noin kymmenessä minuutissa, minkä aikana saimme melko kattavan käsityksen siitä, mitä siellä haluaisimme nähdä. Puisto oli tehty kauniisti, mutta antoi ehkä hieman keskeneräisen vaikutelman. Istutukset olivat kauniita ja hyvin hoidettuja, lapsille tarkoitetut alueet samoin, mutta paikallisia asumuksia mallaavat käsityöläismajat kaipasivat kauniimpaa pinnoitetta kuin vielä kostealta näyttävän, harmaan betoniseinän.
Näimme näyttelyn Kolumbuksen ja kumppaneiden maailmanvalloituksesta, museon Madeiran historiallisista esineistä, elokuvan tulivuorisaaren synnystä ja kattavan selonteon madeiraviinin tuotannosta. Pääsimme myös virtuaaliseikkailuun vanhan ajan purjelaivalla ja saaren maisemia esittelevään, huikaisevaan elokuvaa ja liikettä yhdistävään näytökseen (jossa minulle kyllä tuli melkoisen paha olo, heiluva vaunu ja vinhaa vauhtia liikkuva kuva tekivät saman kuin huvipuiston kaameimmat kieputtimet!) Sään parantuessa koko ajan saimme raahata iltapäivästä käsivarsilla huppareita, joita aamulla oli vielä kipeästi tarvinnut. Jalkojemme mukavuudesta huolehtivat Crocsit saivat täälläkin katseita osakseen, nuorilta naisilta jotka kävelivät helteessä mäkistä maastoa piikkikorkoisissa talvisaappaissaan ja todennäköisesti kauhistelivat kenkiemme rumuutta ajattelematta niiden mukavuutta ja soveltuvutta paljoon kävelemiseen. Rumathan ne toki ovat, sen tiedän minäkin!
Kuumuudessa vaeltelun jälkeen tuli kahvila tarpeeseen, nautimme auringosta ja virvokkeista terassilla jälleen ainoina asiakkaina, jonottelematta. Mieleen tuli kyllä pakostakin, kuinka tällainen paikka voi pysyä pystyssä ja miten pitkään. Pääsymaksukin oli kuitenkin varsin kohtuullinen kymppi, huomioiden, että se sisälsi kaiken viihteen puistossa. Ehkäpä turistivirrat kesällä ovat niin massiiviset, että niiden rahoilla pidetään yllä puistoa ympäri vuoden. Työntekijöitäkin näytti olevan todella paljon, jokaisessa kohteessa useampia, lisäksi siivoojia ja puutarhureja, käsityöläisiä ja kahvilatyöntekijöitä ja lipunmyynnissäkin oli kolme. Tämän miellyttävän mutta kaupallisen nähtävyyden jätettyämme tunsimme itsemme todellisiksi turisteiksi, niin kaukana aidosta elämänmenosta tämä kulissimaailma kuitenkin oli. Lapsiperheille tämä olisi varmasti mainio päiväretken kohde.
Keskustassa teimme vielä hieman ostoksia, jotta saimme ne viedyksi autolla hotellille. Lounaaksi nautimme mukana olevia hedelmiä autossa näköalapaikalla. Huonompiakin lounaita on ollut!
Meinasimme lähteä merivesiuimalaan iltapäiväksi, mutta sää oli sen verran pilvisempi ettemme sitten viitsineetkään. Jälkikäteen kyllä hieman harmitti, olisi kannattanut. Meressä pääsee harvoin uimaan tammikuussa, ja jos pääseekin, ei se ole Suomessa ehkä yhtä miellyttävää kuin täällä... Merivesi olisi ollut noin 19-asteista eli varsin siedettävää. Sen sijaan vietimme iltapäivän lueskellen ja musiikkia kuunnellen hotellin altaalla.
Ennen päivälliselle lähtöä kävimme palauttamassa auton vuokraamoon. Olisi sen saanut huomisaamunakin tehdä, mutta päättelimme aamun sujuvan sittenkin mukavammin, jos meillä ei olisi mitään aikatauluja kiirehdittävänä. Akin vanhempien suosituksesta nautimme tämän päivän päivällisen vanhassa kaupungissa, vanhaan viinikellariin tehdyssä O Funil- nimisessä ravintolassa. Sinne löytäminen oli helppoa, sillä olimme saaneet ravintolan käyntikortin, minkä takana oli pikkuinen kartta. O Funil sijaitsi kapean, laavakivillä päällystetyn kadun varrella vanhan talon alakerrassa. Ulos saakka kuului iloinen musiikki ja puheensorina ja hieman odoteltuamme tarjoilija ohjasi meidät keittiön viereiseen pöytään. Olisimme halunneet viihtyisämmän nurkkapöydän, mutta koska se oli neljän hengen pöytä ja meitä vain kaksi, nyrpeä tarjoilija oli sitä mieltä, että isompi pöytä pitää säästää suuremmalle seurueelle. Istahdettuamme hän kuitenkin huomasi, että me isokokoiset tukimme molemmat käytävät keittiön kulkureitillä ja siirsi meidät neuvoteltuaan kollegansa kanssa kiivaasti portugaliksi sittenkin isompaan pöytään.
Melko pitkään saimme odotella ruokalistoja, mutta sen jälkeen tarjoilu oli rivakkaa joskin hymytöntä. En tiedä, olimmeko rikkoneet tietämättämme jotain koodia vai harmittiko tarjoilijaa vain se, että me kaksi veimme paikan ainoan vapaan neljän hengen pöydän. Ruoka olikin sitten niin huippuihanaa, että palvelun tasolla ei ollut enää mitään väliä. Alkuruoaksi söimme tyypillisesti valkosipulileipää, Bolo do Caco`a ja pääruoaksi ihanaa Espetada-lihavarrasta. Sitä voisi syödä vaikka joka päivä, semminkin kun jokaisessa ravintolassa lisukkeet ovat omanlaisensa. Täällä ruoka tuotiin ranskalaisten perunoiden ja tuoreen salaatin kanssa ja kuorrutettiin herkullisella majoneesilla. Terveellisyydestä viis, nyt ollaan lomalla! Kun vielä laskukin oli erittäin siedettävä jälkiruoista huolimatta (aivan hurmaavat jäätelöannokset tuoreilla hedelmillä ja kakkupaloilla ryyditettyinä), oli tämä kerta kaikkiaan suosituksensa arvoinen kokemus.
Takaisin hotellille emme olisi voineet kuvitellakaan kävelevämme, vatsat tupaten täysinä, ylämäkeä koko matka ja puhkiväsyneinä, joten otimme halvaksi ja luotettavaksi todetun keltaisen taksin. Hotellin terassibaari oli vielä auki ja ulkona soi houkutteleva musiikki, joten päätimme juoda vielä illan kruunataksemme yhdet drinkit. Nuori tarjoilijapoika innostui juttelemaan kanssamme kertoen, millaista on olla nuori Madeiralla, kun uravaihtoehdot ovat hyvin vähissä. Hän kertoi haaveilevansa ammatista tietokoneiden parissa, mutta koska koko saari elää turismilla, hän oli kuitenkin päätynyt baarimikoksi.
torstai 29. tammikuuta 2009
Nunnien likööriä
Keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Aamun valjettua hieman pilvisempänä ja tuulisempana, ei terassille ollut katettu yhtään pöytää. Asia kuitenkin korjattiin hyvin nopeasti ja vuolaiden selitysten kera. Eihän kukaan halua tällaisella huonolla säällä istua ulkona, siellähän on niin kylmäkin! Ai haluaa vai? No, tehän olettekin Suomesta. Kuinkahan pitkään jaksaisin elää vain näillä ihanilla hedelmillä ja valkohomejuustolla, joita mätän aamiaislautaselleni päivittäin niin paljon, etten muuta kaipaakaan. Kahvi tuodaan kauniissa hopeakannuissa ja sen kanssa tuodaan aina pienempi kannu kuumaa maitoa, jota olisi mielestäni kurjaa jättää käyttämättä. Senpä vuoksi olemmekin molemmat juoneet aamukahvimme täällä maidolla ja hyvää on ollut.
Päätimme lähteä ajamaan kohti Nunnien laaksoa (Curral das Freiras), jossa emme ole käyneet aiemmin. Se vaikuttaa olevan erittäin suosittu nähtävyys turistikierroksilla, joten kaipa sen täytyy olla hieno paikka. Karttaa tutkiskelemalla selvisi, että sinne pääsee vain yhtä reittiä, sillä se on nimensä mukaisesti laakso, kolmen korkean vuoren keskellä. Ensin piti vain löytää oikea tie, ja se on Madeiralla monesti aika haastavaa, sillä tienviitat ovat yleensä vasta sen risteyksen kohdalla, josta olisi jo pitänyt kääntyä... Siinä vaiheessa ainoa, mitä voi tehdä on etsiä seuraava liittymä ja kääntyä ympäri. Tätä olemmekin harrastaneet paljon, tuntuu että vaikka etäisyydet Madeiralla ovatkin tosi lyhyitä, menee joka paikkaan pääsemiseen runsaasti aikaa juuri näiden eksymisten vuoksi. Kartasta on toki paljon hyötyä, varsinkin kun navigaattorit eivät juurikaan Madeiralla toimi. Ainoa kuva, minkä meidän hienolla, laajalla kartastolla varustettu navigaattori suostui näyttämään, oli pienen pieni saari keskellä merta, jossa oli jotakuinkin keskellä lähes saaren kokoinen punainen läikkä merkitsemässä joko paikkaa jossa olimme tai kohdetta, mihin olisi pitänyt päästä, aivan se ja sama kumpaa.
Pääsimme perille eksyttyämme vain kerran, juuri niin että oikeassa liittymässä oleva kyltti havainnoitiin kartanlukijan (minun) toimesta niin pientä hetkeä ennen kuin liittymä jo jäi taakse, että jouduimme etsimään vaihtoehtoisen liittymän, ja sieltä poispääsyyn menikin taas hetki. Matka oli toden totta lyhyt pääkaupungista, sen olisi varmasti päässyt alle kahdessakymmenessä minuutissa, ilman eksymistä siis. Valitsimme pitkän tunnelin kautta ajamisen vuoristotien sijaan ja ajattelimme mennä takaisin maisemareittiä. Perillä kylässä hämmästelimme molemmat samoja asioita. Pieneksi, idylliseksi laaksoksi paikka oli melkoisen tiiviisti rakennettu, täpötäynnä kahviloita, kauppoja ja turistibusseja. No, olisihan se pitänyt arvata, jotenkin vain mielikuva oli niin paljon kauniimpi, rauhallisempi ja hiljaisempi. Kapoisella pääkadulla jouduimme kahdesti väistämään valtavaa bussia emmekä mistään löytäneet varsinaista nähtävyyttä. Toki laaksossa oli melko kaunista, siellä on joskus ollut varmasti todella upeaakin, mutta rakennustyömaat ja roskaisuus jotenkin karistivat kuvan pientä polkua pitkin kävelevistä vanhoista, ryppyisistä nunnista mustissa kaavuissaan matkalla kirkkoon.
Vähän pettyneinä päätimme kuitenkin tukea paikan riistoturismia omalta osaltamme ja menimme pikkuiseen kahvilaan nimeltään Nun`s terrace - aika kornia. Siellä oli panoraamaikkunat, joiden äärellä joimme kuumat kahvit ja söimme palaset ihanan makuista kastanjakakkua. Nuori tarjoilija toi eteemme kuusi pientä lasillista liköörejä, joita hän suositteli meidän maistavan. Kerroin kyllä meidän tulleen autolla, mutta hän vakuutteli, että likööri ei ole niin vahvaa. Minä kartanlukijana olisin kyllä saanut niillä kuudella lasillisella kivat pikku päiväkännit, mutta Aki kostutti lähinnä kieltään laseissa ja viisaana päätin tehdä samoin. Kello oli kuitenkin vasta kaksitoista ja liköörit maistuivat meidän suussamme melkoisen alkoholipitoisilta. Hyviä ne tosin olivat! Päätimme ostaa kaksi pulloa kotiin mukaan, hieman persoonallisemmiksi tuliaisiksi ja tyttö pullottikin juomaa meille tynnyreistä meidän katsellessamme hänen yrittävän hakata korkkeja pullojen suille. Päätyisivätköhän makeat juomat sittenkin kuorruttamaan vaatteitamme matkalaukuissamme?
Takaisin päin lähtiessä täytyi auto saada käännettyä postimerkin kokoisella pysäköintipaikalla vuoren rinteessä ympäri, mikä toi pikanttia lisäpiristystä päivään. Käännyimme kiemurtelevana vuorta ylös kulkevalle vuoristotielle vain huomataksemme sen olevan suljettu puomilla heti ensimmäisen mutkan jälkeen. Emme olleet kumpikaan kiinnittäneet huomiota vain portugaliksi kirjoitettuun kylttiin, jossa myöhemmän tarkastelun jälkeen tosin huomasimme lukevan transit prohibida tai jotain sinne päin, ja kyllähän joka turistin sen verran pitäisi ymmärtää, läpikulku kielletty! Niinpä ajoimme takaisinkin kolmen kilometrin pituista tunnelia vuoren läpi. Toiselta puolelta onneksi meni ajokelpoinen tie Eiras do Serradon näköalapaikalle. Siellä kannatti käydä! Vuoren huipulla oli vartin kipuamisen päässä mahtava, lähes tyhjän päälle rakennettu näköalatasanne, yli 800 metrin korkeudella Nunnien laakson yläpuolella. Sieltä katsottuna laakso näytti lähestulkoon kuvitelmien idylliltä. Aki löysi maasta yli 30 senttimetrin pituisia männynneulasia! Noin viittäsataa valokuvaa myöhemmin lähdimme kävelemään takaisin alaspäin ja soittelimme Suomeen kuulumisia. Oli aika vaikeaa kuvitella siellä olevan 15 cm lunta kun me paistattelimme kahdenkymmenen asteen helteessä!
Päästyämme noin kolmen aikaan takaisin hotellille oli sää kirkastunut kaupungissakin lähes helteiseksi, joten vaihdoimme äkkiä uikkareihin ja lähdimme hotellin uima-allasalueelle viettämään siestaa. Otimme mukaan kassillisen hedelmiä, sillä siivooja oli taas päivittänyt hedelmäkorimme sisällön ja tuonut myös pullollisen kivennäisvettä. Niiden lisäksi tilasimme allasbaarista huurteiset oluet ja makoilimme auringonpaisteessa nautiskellen lomasta. Ulkoaltaan vesi oli lämpimästä päivästä huolimatta hyytävän kylmää, mutta muutaman kirkaisun saattelemana siihen pystyi pulahtamaan virkistäytymään.
Illaksi pynttäydyimme ykkösiimme, sillä hotellilla oli madeiralainen ilta. Varasimme pöydän ja menimme cocktaileille kuudeksi. Kaunis taustamusiikki soi, ravintolan valot oli himmennetty niin, että meri näytti upealta laskevan auringon valossa ja tarkastelimme ruokalistaa. Harmikseni tarjolla ei ollut kovin perinteisiltä kuulostavia ruokia. Valitsimme alkupalaksi paikalliseen tyyliin raastetusta kaalista tehtyä keittoa pekonin kanssa, pääruoaksi paistettua kanaa ja kasviksia ja jälkiruoat sai hakea buffet-pöydästä, joka notkui kakkujen ja hedelmien määrästä. Aterian kanssa joimme pullollisen montelaista viiniä ja alkuun sekä loppuun madeiraviiniä, aluksi puolikuivaa, jälkiruoan kanssa makeaa. Ruokailun jälkeen hotelliin tuli tanssiryhmä, jonka saapumista etenkin Aki odotti kovasti. Ryhmä oli onneksi sama kuin viime kerrallakin, vanhuksista koostuva, hellyttävä kansantansseja esittävä kokoonpano, joka lopuksi hakee koko yleisönkin mukaan tanssahtelemaan. Viimeksi saimme tanssia pikkuruisen mummelin ja papparaisen kanssa, tällä kertaa piilouduimme suuren palmun taakse kunnes jokaisella tanssijalla oli yleisöstä haettu pari ja olimme turvassa!
Aamun valjettua hieman pilvisempänä ja tuulisempana, ei terassille ollut katettu yhtään pöytää. Asia kuitenkin korjattiin hyvin nopeasti ja vuolaiden selitysten kera. Eihän kukaan halua tällaisella huonolla säällä istua ulkona, siellähän on niin kylmäkin! Ai haluaa vai? No, tehän olettekin Suomesta. Kuinkahan pitkään jaksaisin elää vain näillä ihanilla hedelmillä ja valkohomejuustolla, joita mätän aamiaislautaselleni päivittäin niin paljon, etten muuta kaipaakaan. Kahvi tuodaan kauniissa hopeakannuissa ja sen kanssa tuodaan aina pienempi kannu kuumaa maitoa, jota olisi mielestäni kurjaa jättää käyttämättä. Senpä vuoksi olemmekin molemmat juoneet aamukahvimme täällä maidolla ja hyvää on ollut.
Päätimme lähteä ajamaan kohti Nunnien laaksoa (Curral das Freiras), jossa emme ole käyneet aiemmin. Se vaikuttaa olevan erittäin suosittu nähtävyys turistikierroksilla, joten kaipa sen täytyy olla hieno paikka. Karttaa tutkiskelemalla selvisi, että sinne pääsee vain yhtä reittiä, sillä se on nimensä mukaisesti laakso, kolmen korkean vuoren keskellä. Ensin piti vain löytää oikea tie, ja se on Madeiralla monesti aika haastavaa, sillä tienviitat ovat yleensä vasta sen risteyksen kohdalla, josta olisi jo pitänyt kääntyä... Siinä vaiheessa ainoa, mitä voi tehdä on etsiä seuraava liittymä ja kääntyä ympäri. Tätä olemmekin harrastaneet paljon, tuntuu että vaikka etäisyydet Madeiralla ovatkin tosi lyhyitä, menee joka paikkaan pääsemiseen runsaasti aikaa juuri näiden eksymisten vuoksi. Kartasta on toki paljon hyötyä, varsinkin kun navigaattorit eivät juurikaan Madeiralla toimi. Ainoa kuva, minkä meidän hienolla, laajalla kartastolla varustettu navigaattori suostui näyttämään, oli pienen pieni saari keskellä merta, jossa oli jotakuinkin keskellä lähes saaren kokoinen punainen läikkä merkitsemässä joko paikkaa jossa olimme tai kohdetta, mihin olisi pitänyt päästä, aivan se ja sama kumpaa.
Pääsimme perille eksyttyämme vain kerran, juuri niin että oikeassa liittymässä oleva kyltti havainnoitiin kartanlukijan (minun) toimesta niin pientä hetkeä ennen kuin liittymä jo jäi taakse, että jouduimme etsimään vaihtoehtoisen liittymän, ja sieltä poispääsyyn menikin taas hetki. Matka oli toden totta lyhyt pääkaupungista, sen olisi varmasti päässyt alle kahdessakymmenessä minuutissa, ilman eksymistä siis. Valitsimme pitkän tunnelin kautta ajamisen vuoristotien sijaan ja ajattelimme mennä takaisin maisemareittiä. Perillä kylässä hämmästelimme molemmat samoja asioita. Pieneksi, idylliseksi laaksoksi paikka oli melkoisen tiiviisti rakennettu, täpötäynnä kahviloita, kauppoja ja turistibusseja. No, olisihan se pitänyt arvata, jotenkin vain mielikuva oli niin paljon kauniimpi, rauhallisempi ja hiljaisempi. Kapoisella pääkadulla jouduimme kahdesti väistämään valtavaa bussia emmekä mistään löytäneet varsinaista nähtävyyttä. Toki laaksossa oli melko kaunista, siellä on joskus ollut varmasti todella upeaakin, mutta rakennustyömaat ja roskaisuus jotenkin karistivat kuvan pientä polkua pitkin kävelevistä vanhoista, ryppyisistä nunnista mustissa kaavuissaan matkalla kirkkoon.
Vähän pettyneinä päätimme kuitenkin tukea paikan riistoturismia omalta osaltamme ja menimme pikkuiseen kahvilaan nimeltään Nun`s terrace - aika kornia. Siellä oli panoraamaikkunat, joiden äärellä joimme kuumat kahvit ja söimme palaset ihanan makuista kastanjakakkua. Nuori tarjoilija toi eteemme kuusi pientä lasillista liköörejä, joita hän suositteli meidän maistavan. Kerroin kyllä meidän tulleen autolla, mutta hän vakuutteli, että likööri ei ole niin vahvaa. Minä kartanlukijana olisin kyllä saanut niillä kuudella lasillisella kivat pikku päiväkännit, mutta Aki kostutti lähinnä kieltään laseissa ja viisaana päätin tehdä samoin. Kello oli kuitenkin vasta kaksitoista ja liköörit maistuivat meidän suussamme melkoisen alkoholipitoisilta. Hyviä ne tosin olivat! Päätimme ostaa kaksi pulloa kotiin mukaan, hieman persoonallisemmiksi tuliaisiksi ja tyttö pullottikin juomaa meille tynnyreistä meidän katsellessamme hänen yrittävän hakata korkkeja pullojen suille. Päätyisivätköhän makeat juomat sittenkin kuorruttamaan vaatteitamme matkalaukuissamme?
Takaisin päin lähtiessä täytyi auto saada käännettyä postimerkin kokoisella pysäköintipaikalla vuoren rinteessä ympäri, mikä toi pikanttia lisäpiristystä päivään. Käännyimme kiemurtelevana vuorta ylös kulkevalle vuoristotielle vain huomataksemme sen olevan suljettu puomilla heti ensimmäisen mutkan jälkeen. Emme olleet kumpikaan kiinnittäneet huomiota vain portugaliksi kirjoitettuun kylttiin, jossa myöhemmän tarkastelun jälkeen tosin huomasimme lukevan transit prohibida tai jotain sinne päin, ja kyllähän joka turistin sen verran pitäisi ymmärtää, läpikulku kielletty! Niinpä ajoimme takaisinkin kolmen kilometrin pituista tunnelia vuoren läpi. Toiselta puolelta onneksi meni ajokelpoinen tie Eiras do Serradon näköalapaikalle. Siellä kannatti käydä! Vuoren huipulla oli vartin kipuamisen päässä mahtava, lähes tyhjän päälle rakennettu näköalatasanne, yli 800 metrin korkeudella Nunnien laakson yläpuolella. Sieltä katsottuna laakso näytti lähestulkoon kuvitelmien idylliltä. Aki löysi maasta yli 30 senttimetrin pituisia männynneulasia! Noin viittäsataa valokuvaa myöhemmin lähdimme kävelemään takaisin alaspäin ja soittelimme Suomeen kuulumisia. Oli aika vaikeaa kuvitella siellä olevan 15 cm lunta kun me paistattelimme kahdenkymmenen asteen helteessä!
Päästyämme noin kolmen aikaan takaisin hotellille oli sää kirkastunut kaupungissakin lähes helteiseksi, joten vaihdoimme äkkiä uikkareihin ja lähdimme hotellin uima-allasalueelle viettämään siestaa. Otimme mukaan kassillisen hedelmiä, sillä siivooja oli taas päivittänyt hedelmäkorimme sisällön ja tuonut myös pullollisen kivennäisvettä. Niiden lisäksi tilasimme allasbaarista huurteiset oluet ja makoilimme auringonpaisteessa nautiskellen lomasta. Ulkoaltaan vesi oli lämpimästä päivästä huolimatta hyytävän kylmää, mutta muutaman kirkaisun saattelemana siihen pystyi pulahtamaan virkistäytymään.
Illaksi pynttäydyimme ykkösiimme, sillä hotellilla oli madeiralainen ilta. Varasimme pöydän ja menimme cocktaileille kuudeksi. Kaunis taustamusiikki soi, ravintolan valot oli himmennetty niin, että meri näytti upealta laskevan auringon valossa ja tarkastelimme ruokalistaa. Harmikseni tarjolla ei ollut kovin perinteisiltä kuulostavia ruokia. Valitsimme alkupalaksi paikalliseen tyyliin raastetusta kaalista tehtyä keittoa pekonin kanssa, pääruoaksi paistettua kanaa ja kasviksia ja jälkiruoat sai hakea buffet-pöydästä, joka notkui kakkujen ja hedelmien määrästä. Aterian kanssa joimme pullollisen montelaista viiniä ja alkuun sekä loppuun madeiraviiniä, aluksi puolikuivaa, jälkiruoan kanssa makeaa. Ruokailun jälkeen hotelliin tuli tanssiryhmä, jonka saapumista etenkin Aki odotti kovasti. Ryhmä oli onneksi sama kuin viime kerrallakin, vanhuksista koostuva, hellyttävä kansantansseja esittävä kokoonpano, joka lopuksi hakee koko yleisönkin mukaan tanssahtelemaan. Viimeksi saimme tanssia pikkuruisen mummelin ja papparaisen kanssa, tällä kertaa piilouduimme suuren palmun taakse kunnes jokaisella tanssijalla oli yleisöstä haettu pari ja olimme turvassa!
perjantai 23. tammikuuta 2009
Oo sipulit!
Tiistai 20. tammikuuta 2009
Mahtavaa, aamiainen oli katettu terassille, ja saatuamme kahvit eteemme, alkoi terassi täyttyä hitaasti mutta varmasti. Tarjoilijat kattoivat kiireesti lisää pöytiä ulos ja vain viluisimmat britit istuivat sisällä ruokasalissa tänä aamuna. Tarjoilijalta irtosi pieni hymykin, kun kerroimme, että lähtiessämme Suomesta, siellä oli 14 astetta pakkasta ja valoisaa noin 7 tuntia vuorokaudesta. Hän sanoi ymmärtävänsä, että siksi meidän ei tule kylmä terassilla, ja myönsi, että tänään on harvinaisen hyvä sää tammikuuksi. Kiivit, appelsiinit, viinirypäleet, omenat, päärynät ja banaanit löysivät jälleen tiensä lautasillemme, samoin valkohomejuusto ja luonnonjogurtti kelpasivat. Aki ottaa yleensä myös muffinssin, sillä niitä on tarjolla joka lähtöön, suklaata, kanelia, jopa porkkanamuffinsseja löytyy. Aamiaiselta puuttuu oikeastaan vain shamppanja, mutta tänään se ei haitannut, sillä lähdimme vuokraamaan autoa.
Teimme varauksen jo kotona netissä varmistaaksemme haluamamme auton ja saadaksemme 15% alennuksen. Käytämme tutuksi käynyttä autovuokraamoa, josta olemme aina saaneet miellyttävää ja asiantuntevaa palvelua, lisäksi heidän hintansa ovat reilusti alhaisemmat kuin suurten, kansainvälisten ketjujen. Lähdimme siis hakemaan kärryä, mutta tuttu virkailija näytti hämmentyneeltä. Hänellä ei ollut varaustamme eikä yhtään vapaata autoa haluamastamme luokasta. Hänen näpyteltyään tietokonetta hetken selvisi, että olemme kaikesta varmistelusta huolimatta tehneet varauksen väärään toimistoon. Onneksi emme esimerkiksi toiseen kaupunkiin, vaan vain muutaman korttelin päässä sijaitsevaan haarakonttoriin. Jatkoimme siis kävelyä paahtavassa helteessä ja hetkessä löysimmekin oikean paikan hyvien ohjeiden avulla. Auto odotti meitä vahattuna ja tankattuna, paperit lähestulkoon allekirjoitusta vailla valmiina. Pääsimme matkaan noin puoli yhdentoista aikaan auringon paistaessa jo korkealta. Onneksi autossa oli ilmastointi…
Saaren tultua aiemmilla reissuilla jo melko tutuksi päätimme suunnata koillisrannikolle Santanaan. Autoradiosta ei löytynyt rokkikanavaa, joten päätimme sietää hittituubaa, joka ei onneksi mennyt ihan aivoja pehmentävälle tasolle. Yksi kappale kuitenkin tuntui olevan todellisessa voimasoitossa, sen vallatessa kuuloelimemme noin tunnin välein. Sanoista ei saanut mitään selvää, mutta nainen kuulosti laulavan oodia sipuleille: ” Oo sipulit, oo sipulit…” Ovathan ne siis hyviä, mutta yleensä kai noissa tanssijumpsutuksissa lauletaan rakkaudesta tai hienoista autoista. Nämä tahdit jäivät molempien takaraivoihin päivän hittilistana soimaan, jommankumman hoilottaessa aina vähän väliä sipulien ylistystä.
Santanassa kiertelimme kaupungin pikkukatuja ja ihastelimme jyhkeitä rantamaisemia, kalliojyrkänteet kun tekevät täällä satojenkin metrien pudotuksia mereen. Ei siis hiekkarannoista tietoakaan! Kuumissamme lähdimme lopulta ylemmäs vuorille, sillä siellä on aina viileämpää. Löysimme tosi upean paikan, kauniin kartanon korkealta vuorelta Queimadasissa. Ulkona olikin tosi viileää! Virkistyneinä kävelimme kartanon tiluksilla, maisema oli taianomaisen vihreä, sillä kaikki oli paksun sammalen peitossa. Kävelimme myös alaspäin Pico das Pedrasin levadaa eli kastelukanavaa, jossa vesi virtaa valetussa uomassa ja vierellä voi kävellä kapeaa polkua.
Pysähdyimme kahvitauolle pieneen ravintolaan, jossa ei ollut ketään muita, mutta jo hetken kuluttua ihmisiä alkoi virrata tasaisena laumana sisään. Ilmeisesti yksikin auto ravintolan ulkopuolella toimii houkuttimena. Kahvi ja Bolo de Mel eli hunajakakku maistuivat herkullisilta. Täällä iso kahvi on noin desilitran vetoinen pikkukuppi, ja jos erehtyy tilaamaan pienen kahvin, saa espressokupin kokoisen sormustimen, jossa on puolet vaahtoa. Sokeria tuodaan tarjolle pussitolkulla ja kuumaa maitoa tuodaan, vaikka kahvin tilaisi mustana. Tuhlausta!
Tuntikausien ylös-alas-mutka-kurvi-taasylösalas- ajelun jälkeen olimme aivan uuvuksissa kaiken upean näkemisestä. Maisemat täällä ovat vain niin henkeä salpaavia, että jossain vaiheessa aivot kieltäytyvät tajuamasta enempää. Matkan varrella oli vähän väliä ”miradouro”- kylttejä, jotka siis osoittivat näköalapaikkojen sijaintia. Nämä olivat jokainen näkemisen arvoisia, joten noudatimme kiltisti kylttien kutsua toinen toistaan upeammille tasanteille ja parvekkeille. Lopulta otimme lounastauon Sao Vicentessä, saaren pohjoisrannikolla lasiseinäisessä kalaravintolassa meren tyrskyjen äärellä. Aaltojen kohina on mahtavaa jopa rauhallisella etelärannikolla puhumattakaan aina kuohuvasta pohjoisesta. Ajoittain tuntui ihan mukavalta, että istuimme ylemmässä kerroksessa, sillä kuusimetriset aallot hakkasivat ravintolan alakerran ikkunoita sellaisella voimalla, että kalalounaan olisi saattanut saada syliinsä hyvinkin tuoreena. Parkkipaikalla odottaneen autoparan ikkunat olivat sellaisen suolakerroksen peitossa, että Suomen talvisuolatut tietkin jäävät kakkoseksi!
Funchaliin palattuamme oli ohjelmassa vielä Akin odottama shoppailukierros. Saaren suurin ja kaunein ostoshelvetti, Madeira Shopping sijaitsee sen verran kaupungin ulkopuolella, että sinne ei kävellen kannata lähteä, semminkin kun sieltä tarttuu aina mukaan melkoiset ostoskassit. Syy Akin äkilliseen shoppailuinnostukseen löytyy yhdestä ainoasta liikkeestä, joka on vain tuossa nimenomaisessa kauppakeskuksessa. Tai onhan Springfieldejä mainoksen mukaan myös esimerkiksi Egyptissä, Malesiassa ja Albaniassa. Eipä vaan olla noissa paikoissa juurikaan käyty. Ja tokihan kauppaketju, jonka löytämiseksi täytyy matkustaa maailman ääriin, myy juuri Akille täydellisesti sopivia vaatteita, jotka ovat hänen makuunsa niin, että voisi ostaa kaupan tyhjäksi. Joululahjarahat palamaan siis, ja koko puvusto uusiksi!
Tämän pitkän ja ihanan päivän kruunasimme syömällä vanhassa kaupungissa, O Muralha- nimisessä ravintolassa kalaillallisen. Paikallinen erikoisuus on syvänmerenkala Espada, todella herkullinen kala, joka tarjotaan yleensä banaanin tai katkarapujen kanssa. Koska kala ja banaani ei kuulosta kovin houkuttelevalta yhdistelmältä, valitsimme katkaravut, eikä tässäkään tapauksessa voinut kuin olla tyytyväinen ja syödä enemmän kuin olisi oikeastaan jaksanut. Onneksi ei tarvinnut kivuta Casinon mäkeä ylös hotellille, vaan ajoimme sinne reteästi omalla autolla. Parkkipaikkakin löytyi hotellin takapihalta toisin kuin aiempina vuosina, jolloin olemme pysäköineet tuurilla milloin mihinkin.
Iltaisin huoneessa yritämme aina joko katsella Heroesin kakkostuotantokautta läppäriltä tai päivän aikana otettuja valokuvia, mutta lähes joka kerta nuokumme jo muutaman minuutin jälkeen. Unettomuus ei ainakaan ole näiden lomalaisten ongelma.
Mahtavaa, aamiainen oli katettu terassille, ja saatuamme kahvit eteemme, alkoi terassi täyttyä hitaasti mutta varmasti. Tarjoilijat kattoivat kiireesti lisää pöytiä ulos ja vain viluisimmat britit istuivat sisällä ruokasalissa tänä aamuna. Tarjoilijalta irtosi pieni hymykin, kun kerroimme, että lähtiessämme Suomesta, siellä oli 14 astetta pakkasta ja valoisaa noin 7 tuntia vuorokaudesta. Hän sanoi ymmärtävänsä, että siksi meidän ei tule kylmä terassilla, ja myönsi, että tänään on harvinaisen hyvä sää tammikuuksi. Kiivit, appelsiinit, viinirypäleet, omenat, päärynät ja banaanit löysivät jälleen tiensä lautasillemme, samoin valkohomejuusto ja luonnonjogurtti kelpasivat. Aki ottaa yleensä myös muffinssin, sillä niitä on tarjolla joka lähtöön, suklaata, kanelia, jopa porkkanamuffinsseja löytyy. Aamiaiselta puuttuu oikeastaan vain shamppanja, mutta tänään se ei haitannut, sillä lähdimme vuokraamaan autoa.
Teimme varauksen jo kotona netissä varmistaaksemme haluamamme auton ja saadaksemme 15% alennuksen. Käytämme tutuksi käynyttä autovuokraamoa, josta olemme aina saaneet miellyttävää ja asiantuntevaa palvelua, lisäksi heidän hintansa ovat reilusti alhaisemmat kuin suurten, kansainvälisten ketjujen. Lähdimme siis hakemaan kärryä, mutta tuttu virkailija näytti hämmentyneeltä. Hänellä ei ollut varaustamme eikä yhtään vapaata autoa haluamastamme luokasta. Hänen näpyteltyään tietokonetta hetken selvisi, että olemme kaikesta varmistelusta huolimatta tehneet varauksen väärään toimistoon. Onneksi emme esimerkiksi toiseen kaupunkiin, vaan vain muutaman korttelin päässä sijaitsevaan haarakonttoriin. Jatkoimme siis kävelyä paahtavassa helteessä ja hetkessä löysimmekin oikean paikan hyvien ohjeiden avulla. Auto odotti meitä vahattuna ja tankattuna, paperit lähestulkoon allekirjoitusta vailla valmiina. Pääsimme matkaan noin puoli yhdentoista aikaan auringon paistaessa jo korkealta. Onneksi autossa oli ilmastointi…
Saaren tultua aiemmilla reissuilla jo melko tutuksi päätimme suunnata koillisrannikolle Santanaan. Autoradiosta ei löytynyt rokkikanavaa, joten päätimme sietää hittituubaa, joka ei onneksi mennyt ihan aivoja pehmentävälle tasolle. Yksi kappale kuitenkin tuntui olevan todellisessa voimasoitossa, sen vallatessa kuuloelimemme noin tunnin välein. Sanoista ei saanut mitään selvää, mutta nainen kuulosti laulavan oodia sipuleille: ” Oo sipulit, oo sipulit…” Ovathan ne siis hyviä, mutta yleensä kai noissa tanssijumpsutuksissa lauletaan rakkaudesta tai hienoista autoista. Nämä tahdit jäivät molempien takaraivoihin päivän hittilistana soimaan, jommankumman hoilottaessa aina vähän väliä sipulien ylistystä.
Santanassa kiertelimme kaupungin pikkukatuja ja ihastelimme jyhkeitä rantamaisemia, kalliojyrkänteet kun tekevät täällä satojenkin metrien pudotuksia mereen. Ei siis hiekkarannoista tietoakaan! Kuumissamme lähdimme lopulta ylemmäs vuorille, sillä siellä on aina viileämpää. Löysimme tosi upean paikan, kauniin kartanon korkealta vuorelta Queimadasissa. Ulkona olikin tosi viileää! Virkistyneinä kävelimme kartanon tiluksilla, maisema oli taianomaisen vihreä, sillä kaikki oli paksun sammalen peitossa. Kävelimme myös alaspäin Pico das Pedrasin levadaa eli kastelukanavaa, jossa vesi virtaa valetussa uomassa ja vierellä voi kävellä kapeaa polkua.
Pysähdyimme kahvitauolle pieneen ravintolaan, jossa ei ollut ketään muita, mutta jo hetken kuluttua ihmisiä alkoi virrata tasaisena laumana sisään. Ilmeisesti yksikin auto ravintolan ulkopuolella toimii houkuttimena. Kahvi ja Bolo de Mel eli hunajakakku maistuivat herkullisilta. Täällä iso kahvi on noin desilitran vetoinen pikkukuppi, ja jos erehtyy tilaamaan pienen kahvin, saa espressokupin kokoisen sormustimen, jossa on puolet vaahtoa. Sokeria tuodaan tarjolle pussitolkulla ja kuumaa maitoa tuodaan, vaikka kahvin tilaisi mustana. Tuhlausta!
Tuntikausien ylös-alas-mutka-kurvi-taasylösalas- ajelun jälkeen olimme aivan uuvuksissa kaiken upean näkemisestä. Maisemat täällä ovat vain niin henkeä salpaavia, että jossain vaiheessa aivot kieltäytyvät tajuamasta enempää. Matkan varrella oli vähän väliä ”miradouro”- kylttejä, jotka siis osoittivat näköalapaikkojen sijaintia. Nämä olivat jokainen näkemisen arvoisia, joten noudatimme kiltisti kylttien kutsua toinen toistaan upeammille tasanteille ja parvekkeille. Lopulta otimme lounastauon Sao Vicentessä, saaren pohjoisrannikolla lasiseinäisessä kalaravintolassa meren tyrskyjen äärellä. Aaltojen kohina on mahtavaa jopa rauhallisella etelärannikolla puhumattakaan aina kuohuvasta pohjoisesta. Ajoittain tuntui ihan mukavalta, että istuimme ylemmässä kerroksessa, sillä kuusimetriset aallot hakkasivat ravintolan alakerran ikkunoita sellaisella voimalla, että kalalounaan olisi saattanut saada syliinsä hyvinkin tuoreena. Parkkipaikalla odottaneen autoparan ikkunat olivat sellaisen suolakerroksen peitossa, että Suomen talvisuolatut tietkin jäävät kakkoseksi!
Funchaliin palattuamme oli ohjelmassa vielä Akin odottama shoppailukierros. Saaren suurin ja kaunein ostoshelvetti, Madeira Shopping sijaitsee sen verran kaupungin ulkopuolella, että sinne ei kävellen kannata lähteä, semminkin kun sieltä tarttuu aina mukaan melkoiset ostoskassit. Syy Akin äkilliseen shoppailuinnostukseen löytyy yhdestä ainoasta liikkeestä, joka on vain tuossa nimenomaisessa kauppakeskuksessa. Tai onhan Springfieldejä mainoksen mukaan myös esimerkiksi Egyptissä, Malesiassa ja Albaniassa. Eipä vaan olla noissa paikoissa juurikaan käyty. Ja tokihan kauppaketju, jonka löytämiseksi täytyy matkustaa maailman ääriin, myy juuri Akille täydellisesti sopivia vaatteita, jotka ovat hänen makuunsa niin, että voisi ostaa kaupan tyhjäksi. Joululahjarahat palamaan siis, ja koko puvusto uusiksi!
Tämän pitkän ja ihanan päivän kruunasimme syömällä vanhassa kaupungissa, O Muralha- nimisessä ravintolassa kalaillallisen. Paikallinen erikoisuus on syvänmerenkala Espada, todella herkullinen kala, joka tarjotaan yleensä banaanin tai katkarapujen kanssa. Koska kala ja banaani ei kuulosta kovin houkuttelevalta yhdistelmältä, valitsimme katkaravut, eikä tässäkään tapauksessa voinut kuin olla tyytyväinen ja syödä enemmän kuin olisi oikeastaan jaksanut. Onneksi ei tarvinnut kivuta Casinon mäkeä ylös hotellille, vaan ajoimme sinne reteästi omalla autolla. Parkkipaikkakin löytyi hotellin takapihalta toisin kuin aiempina vuosina, jolloin olemme pysäköineet tuurilla milloin mihinkin.
Iltaisin huoneessa yritämme aina joko katsella Heroesin kakkostuotantokautta läppäriltä tai päivän aikana otettuja valokuvia, mutta lähes joka kerta nuokumme jo muutaman minuutin jälkeen. Unettomuus ei ainakaan ole näiden lomalaisten ongelma.
Kaapelihissillä vuorelle ja muita perinteitä
Maanantai 19. tammikuuta 2009
Olemme niin pinttyneiden tapojemme vankeja, että matkustamme joka vuosi samaan paikkaan, asumme aina samassa hotellissa, ja lomareissulla on tietyt asiat, jotka täytyy aina kokea uudelleen. Emme toki ole yrittämässä tehdä tästä täsmälleen samanlaista matkaa kuin aiemmat, jotkut asiat vain ovat niin kivoja, että ne on täällä Madeiralla aina päästävä tekemään.
Ensimmäinen tapa: Aamiainen terassilla. Madeiralla tammikuu on talvea, ja talvella on kylmä. Näin siis paikallisten mielestä. He kulkevat toppatakeissa, pipot päässä ja talvisaappaat jalassa katsoen turisteja nenänvarttaan pitkin. Meillä on kesävaatteet ja sandaalit tai – siis ihan kammottavaa - crocsit! Usein meiltä kysytään, kuinka tarkenemme. Tätä eivät voi käsittää myöskään hotellimme aamiaistarjoilijat, sillä aamiainen on katettu vain sisälle, siitä huolimatta että ulkona on 20 astetta varjossa jo aamusta ja taivas kimaltaa pilvettömän sinisenä. Pyydämme aamiaisen ulos, ja tarjoilija luo meihin hämmästyneitä katseita tuoden kuitenkin kahvikannun ulos. Maistuvan, tuoreista hedelmistä, leivonnaisista ja ihanista juustoista koostuvan aamiaisen jälkeen on aika lähteä kaupungille.
Toinen tapa: Kaapelihissillä Monten kylään vähintään kerran lomaviikon aikana. Koska tämä on niin hauskaa, päädymme yleensä tekemään sen vielä uudelleenkin. Kyseessä on siis laskettelijoille tuttu kabiinihissi, joka on rakennettu Funchalin kaupungin ja Monten kylän välille. Matka maksaa joko kympin suuntaansa tai 15€ edestakaisin, mikä on sinänsä suolainen hinta, mutta elämys on sen arvoista. Maisemat hissistä ovat kirjaimellisesti päätä huimaavat hissin kiikkuessa ajoittain lähes sadan metrin korkeudessa talojen, teiden ja vuorten yläpuolella ja näköalan auetessa yli koko pääkaupungin pitkälle Atlantin aaltoihin.
Montessa on kaunista, lämpötila on muutaman asteen viileämpi kuin alhaalla kaupungissa, sillä Monte sijaitsee noin 500 metrin korkeudella merenpinnasta. Viime vuonna emme päässeet nauttimaan korikelkka-ajelusta vuorenrinnettä alas, sillä rata oli korjattavana, vahinko täytyy siis ottaa takaisin tällä kertaa. Kelkat ovat kahden istuttavia, punotusta korista tehtyjä jalaksilla varustettuja vauhtihirmuja, ja niillä ajellaan kahden miehen ohjaamina jyrkkää, asfaltilla päällystettyä mutkaista tietä alas. Kiljumista lähti ainakin minun suustani, Aki tyytyi vain naureskelemaan ja kuvasi videolle koko matkamme alas. Hurjinta oli aina kelkan luisuessa sivulle niin, että edettiin kylki edellä, monesti suoraan kohti tietä reunustavaa betonimuuria! Pienikokoiset miehet saivat aina kuin ihmeen kaupalla kelkan käännetyksi takaisin oikeaan suuntaan, minun ilokseni aina viime tipassa ennen seinään osumista. Kelkka-ajelun hinta on vielä hissimatkaakin hirvittävämpi, 25€ kahdelta, vielä lopussa kuskit odottavat muutaman euron tippiä. Tosin tämäkin on ainakin meidän mielestämme joka euron arvoinen elämys, sitä paitsi tämä maahan elää pääasiassa turismilla…
Takaisin kaupunkiin palattuamme aloimme olla lounaan tarpeessa. Joku herkullinen salaatti maistuisi, vaikkapa jollain viihtyisällä terassilla. Zarcon ja Infanten kulmassa on tuttu Golden Gate, jossa tunnetusti on hyvä ruoka, lisäksi se on aika lähellä kaapelihissin ala-asemaa. Suuntasimme siis sinne nälkäisinä ja tilasimme talon salaatit. Se osoittautui jälleen kerran nappivalinnaksi, sillä salaatti sisälsi aivan kaikkea; kanaa, pekonia, juustoa ja ihania kasviksia sekä kulinaristin elämyksen kruunaavan kastikkeen.
Kolmas tapa: Siesta hotellin uima-altaalla lueskellen kirjoja, kuunnellen musiikkia ja nauttien auringosta. Koti, pimeys, talvi ja työ tuntuvat jo todella kaukaisilta ajatuksilta. Usein kruunaamme tämän iltapäivän rentoutumistauon vielä olutlasillisilla tai drinkeillä allasbaarissa. Hotellimme on tosi pieni ja tähän aikaan vuodesta vielä puolityhjillään, joten altaallakin saa nautiskella olostaan aivan kaikessa rauhassa. Tässä hotellissa ei käy juurikaan lapsiperheitä, joten me olemme yleensä olleet paikan junioreja. Uima-altaassa pulikointiamme on katseltu puolihuvittuneina, muut hotellivieraat näyttävät yleensä tyytyvän sivistyneeseen varpaiden kasteluun tai jopa auringonottoon päällysvaatteisillaan!
Kun tänään ollaan niin kaavoihin kangistuneita, niin pitihän illallinen nauttia vielä Summertimessa, pienessä viehättävässä rantaravintolassa. Ja tämä on siis neljäs tapa. Ravintoloissa tuodaan lähes aina Bolo de Cacoa alkuruuaksi, tilasit sitä tai et, ja on melko epäkohteliasta jättää se koskematta. Bolo on madeiralaista leipää, vaaleista vehnäjauhoista tehtyä, rapeaksi paistettua littanaa, uunituoretta herkkua, jonka päälle on sulatettu valkosipulivoita. Siitä yleensä laskutetaan ravintolasta riippuen 1-2€ ja se on todella herkullista. Muuta alkupalaa ei välttämättä jaksa syödäkään, mutta jos jaksaa, kannattaa ottaa joko ihania paikallisia kasviksia tai äyriäisiä, jotka ovat taatusti tuoretta lähiruokaa! Parasta ruokaa perinteisistä pääruuista on molempien mielestä Espetada, lihavarras joka on grillattu ja maustettu valkosipulilla sekä laakerinlehdillä. Sen kanssa tarjotaan yleensä paistettuja perunoita, bataattia, porkkanoita ja papuja. Palanpainikkeena menee joko pullollinen ihanaa punaviiniä tai valtavat olutkolpakolliset täkäläistä Coral- olutta. Jos tuntikausien aterioinnin jälkeen jaksaa vielä ajatella jälkiruokaa, otamme yleensä hedelmiä, koska ne ovat täällä niin herkullisia. Summertimessa hedelmät tuodaan kuuman hunajarommin sekä pehmeän vaniljajäätelön kanssa. Talo tarjoaa monissa ravintoloissa vielä madeiraviinilasillisen jälkiruoan kera.
Olemme niin pinttyneiden tapojemme vankeja, että matkustamme joka vuosi samaan paikkaan, asumme aina samassa hotellissa, ja lomareissulla on tietyt asiat, jotka täytyy aina kokea uudelleen. Emme toki ole yrittämässä tehdä tästä täsmälleen samanlaista matkaa kuin aiemmat, jotkut asiat vain ovat niin kivoja, että ne on täällä Madeiralla aina päästävä tekemään.
Ensimmäinen tapa: Aamiainen terassilla. Madeiralla tammikuu on talvea, ja talvella on kylmä. Näin siis paikallisten mielestä. He kulkevat toppatakeissa, pipot päässä ja talvisaappaat jalassa katsoen turisteja nenänvarttaan pitkin. Meillä on kesävaatteet ja sandaalit tai – siis ihan kammottavaa - crocsit! Usein meiltä kysytään, kuinka tarkenemme. Tätä eivät voi käsittää myöskään hotellimme aamiaistarjoilijat, sillä aamiainen on katettu vain sisälle, siitä huolimatta että ulkona on 20 astetta varjossa jo aamusta ja taivas kimaltaa pilvettömän sinisenä. Pyydämme aamiaisen ulos, ja tarjoilija luo meihin hämmästyneitä katseita tuoden kuitenkin kahvikannun ulos. Maistuvan, tuoreista hedelmistä, leivonnaisista ja ihanista juustoista koostuvan aamiaisen jälkeen on aika lähteä kaupungille.
Toinen tapa: Kaapelihissillä Monten kylään vähintään kerran lomaviikon aikana. Koska tämä on niin hauskaa, päädymme yleensä tekemään sen vielä uudelleenkin. Kyseessä on siis laskettelijoille tuttu kabiinihissi, joka on rakennettu Funchalin kaupungin ja Monten kylän välille. Matka maksaa joko kympin suuntaansa tai 15€ edestakaisin, mikä on sinänsä suolainen hinta, mutta elämys on sen arvoista. Maisemat hissistä ovat kirjaimellisesti päätä huimaavat hissin kiikkuessa ajoittain lähes sadan metrin korkeudessa talojen, teiden ja vuorten yläpuolella ja näköalan auetessa yli koko pääkaupungin pitkälle Atlantin aaltoihin.
Montessa on kaunista, lämpötila on muutaman asteen viileämpi kuin alhaalla kaupungissa, sillä Monte sijaitsee noin 500 metrin korkeudella merenpinnasta. Viime vuonna emme päässeet nauttimaan korikelkka-ajelusta vuorenrinnettä alas, sillä rata oli korjattavana, vahinko täytyy siis ottaa takaisin tällä kertaa. Kelkat ovat kahden istuttavia, punotusta korista tehtyjä jalaksilla varustettuja vauhtihirmuja, ja niillä ajellaan kahden miehen ohjaamina jyrkkää, asfaltilla päällystettyä mutkaista tietä alas. Kiljumista lähti ainakin minun suustani, Aki tyytyi vain naureskelemaan ja kuvasi videolle koko matkamme alas. Hurjinta oli aina kelkan luisuessa sivulle niin, että edettiin kylki edellä, monesti suoraan kohti tietä reunustavaa betonimuuria! Pienikokoiset miehet saivat aina kuin ihmeen kaupalla kelkan käännetyksi takaisin oikeaan suuntaan, minun ilokseni aina viime tipassa ennen seinään osumista. Kelkka-ajelun hinta on vielä hissimatkaakin hirvittävämpi, 25€ kahdelta, vielä lopussa kuskit odottavat muutaman euron tippiä. Tosin tämäkin on ainakin meidän mielestämme joka euron arvoinen elämys, sitä paitsi tämä maahan elää pääasiassa turismilla…
Takaisin kaupunkiin palattuamme aloimme olla lounaan tarpeessa. Joku herkullinen salaatti maistuisi, vaikkapa jollain viihtyisällä terassilla. Zarcon ja Infanten kulmassa on tuttu Golden Gate, jossa tunnetusti on hyvä ruoka, lisäksi se on aika lähellä kaapelihissin ala-asemaa. Suuntasimme siis sinne nälkäisinä ja tilasimme talon salaatit. Se osoittautui jälleen kerran nappivalinnaksi, sillä salaatti sisälsi aivan kaikkea; kanaa, pekonia, juustoa ja ihania kasviksia sekä kulinaristin elämyksen kruunaavan kastikkeen.
Kolmas tapa: Siesta hotellin uima-altaalla lueskellen kirjoja, kuunnellen musiikkia ja nauttien auringosta. Koti, pimeys, talvi ja työ tuntuvat jo todella kaukaisilta ajatuksilta. Usein kruunaamme tämän iltapäivän rentoutumistauon vielä olutlasillisilla tai drinkeillä allasbaarissa. Hotellimme on tosi pieni ja tähän aikaan vuodesta vielä puolityhjillään, joten altaallakin saa nautiskella olostaan aivan kaikessa rauhassa. Tässä hotellissa ei käy juurikaan lapsiperheitä, joten me olemme yleensä olleet paikan junioreja. Uima-altaassa pulikointiamme on katseltu puolihuvittuneina, muut hotellivieraat näyttävät yleensä tyytyvän sivistyneeseen varpaiden kasteluun tai jopa auringonottoon päällysvaatteisillaan!
Kun tänään ollaan niin kaavoihin kangistuneita, niin pitihän illallinen nauttia vielä Summertimessa, pienessä viehättävässä rantaravintolassa. Ja tämä on siis neljäs tapa. Ravintoloissa tuodaan lähes aina Bolo de Cacoa alkuruuaksi, tilasit sitä tai et, ja on melko epäkohteliasta jättää se koskematta. Bolo on madeiralaista leipää, vaaleista vehnäjauhoista tehtyä, rapeaksi paistettua littanaa, uunituoretta herkkua, jonka päälle on sulatettu valkosipulivoita. Siitä yleensä laskutetaan ravintolasta riippuen 1-2€ ja se on todella herkullista. Muuta alkupalaa ei välttämättä jaksa syödäkään, mutta jos jaksaa, kannattaa ottaa joko ihania paikallisia kasviksia tai äyriäisiä, jotka ovat taatusti tuoretta lähiruokaa! Parasta ruokaa perinteisistä pääruuista on molempien mielestä Espetada, lihavarras joka on grillattu ja maustettu valkosipulilla sekä laakerinlehdillä. Sen kanssa tarjotaan yleensä paistettuja perunoita, bataattia, porkkanoita ja papuja. Palanpainikkeena menee joko pullollinen ihanaa punaviiniä tai valtavat olutkolpakolliset täkäläistä Coral- olutta. Jos tuntikausien aterioinnin jälkeen jaksaa vielä ajatella jälkiruokaa, otamme yleensä hedelmiä, koska ne ovat täällä niin herkullisia. Summertimessa hedelmät tuodaan kuuman hunajarommin sekä pehmeän vaniljajäätelön kanssa. Talo tarjoaa monissa ravintoloissa vielä madeiraviinilasillisen jälkiruoan kera.
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Taas mennään vaiston varassa
Sunnuntai, 18. tammikuuta 2009
Useimmat ihmiset nousevat herätyskellon soidessa melko liukkaasti sängystä, ainakin jos tiedossa on jotain kivaa. Minä en ole sellainen, eikä Akikaan. Kun talon kaikki hälytysäänellä varustetut laitteet on asennettu soimaan klo 4.30, jotta ehtisimme varmasti lennollemme, torkutan viitisentoista minuuttia, kömmin lopulta pakon sanelemana suihkuun ja yritän väkisin saada väsymyksestä narisevia silmiäni auki. Aki kääntää siinä vaiheessa vielä pari kertaa kylkeä ja kuorsaa kovempaa välttyäkseen kuulemasta vaativaa herätysääntä. Mitähän tästäkin seuraa? (Kiire, paniikki ja viime tipassa paikalla oleminen.) Onneksi aikataulumme oli suunniteltu kaikki tämä huomioiden, sillä toki tiedämme olevamme huonoja heräämään, ei se mitään uutta ole.
Lentokentälle pääsimme kuitenkin ihan hyvissä ajoin, Akin isä heitti meidät sinne pakkasaamun pimeydessä omalla autollamme. Ehdimme juoda vahvat kahvit ja syödä hieman aamiaista Suomen kalleimmassa Robert´s Coffeessa. Vai onko 26 euroa kahdesta kahvista ja kahdesta kolmioleivästä muka ihan käypä hinta? Kaupoissakin kiertelimme hetken, mutta emme tarvinneet mitään, joten mukaan tarttui vain hieman luettavaa lentokoneeseen otettavaksi. Saapuessamme lähtöportillemme oli boarding jo aloitettu, kerrankin emme olleet siellä tuntia etukäteen odottelemassa vaan saimme kävellä suoraan koneeseen. Jäipähän vähemmän aikaa panikoida.
Istuutuessamme etukäteen varatuille exit-paikoillemme (siis ne, missä on ruhtinaalliset jalkatilat!) otimme jo tottuneesti vastaan kateellisia silmäyksiä. Kysyjille kerroimme etukäteisvarauksesta, jotkut luottavat tuuriin, me maksoimme paikoistamme ylimääräisen satasen. Tosin käydessäni vessassa, oli joku jo kysellyt Akilta, olisiko paikkani vapaa!?! Joo, kyllähän lentoyhtiö jättää koneen parhaan paikan tyhjäksi, vaikka kone muutoin on täpötäynnä… Lentomatka sujui onneksi melko kivuttomasti, vaikka turbulenssia oli niin paljon, että tarjoilu jätettiin kahdesti kesken ja lentoemännätkin menivät istumaan turvavyötettyinä koneen heiluessa enemmän kuin keskiverto katamaraani syysmyrskyssä. Katselimme omalla läppärillämme hauskan leffan ”The Rocker” sekä Finnairin tarjoaman elokuvan koneen näytöltä, joka tosin ei ollut yhtään niin hauska.
Oli mieletön tunne laskeutua tutulle Madeiralle ja astua ulos kahdenkymmenen asteen paremmalla puolella olevaan ilmaan. Aina yhtä ilahduttavaa lähteä kotoa pakkasesta ja muutamaa tuntia myöhemmin vaihtaa hellevaatteisiin. Onneksi tällä kertaa bussissa toimi ilmastointi eikä opaskaan ollut samainen lässyttäjä, joka meille on osunut jo useamman kerran matkakohteesta riippumatta! Tosin tämä opas taisi olla uusi tai muuten vain hermostunut, sillä koko puolen tunnin matkan aikana hän ei osannut kertoa mistään muusta, kuin Aurinkomatkojen tervetuliaistilaisuudesta, ja siitä, missä se pidetään. Mehän emme kovasti enää tietoa kaipaa bussin ikkunasta näkyvistä nähtävyyksistä, mutta moni muu oli taatusti matkalla ensimmäistä kertaa ja olisi arvostanut lyhyttä kuvausta näkemästään. Upeat rotkot, vuoret, tunnelit ja pikkuiset, kiemurtelevat tiet ansaitsevat tulla esitellyiksi.
Hotellissa jouduimme hieman odottelemaan laukkujamme, mutta harmi haihtui heti nähdessämme huoneen, se oli koko hotellin parhaalla sijainnilla, ylimmässä kerroksessa kulmassa, niin ettei miltään parvekkeelta näe omallemme. Merinäköala yli kirkkaan sinisen Atlantin vailla mitään häiriötekijöitä! Hetken parvekkeella paistateltuamme oveen koputettiin ja ajattelimme pikkolon tuovan matkalaukkumme. Sen sijaan meille tuotiinkin valtava hedelmäkori ja kivennäisvesipullo, jotka olivat kuulemma talon tervehdys vakioasiakkaille – mikäs sen mahtavampaa!
Heti laukkujen saavuttua kaivoimme esiin uikkarit ja lähdimme altaalle. Ulkoaltaan vesi oli kuitenkin aivan jääkylmää, joten pulahdimme 26-asteisen sisäaltaan veteen. Miten rentoutua paremmin varhaisen herätyksen, lennon ja bussimatkan rasitusten jälkeen? No, kyllä altaan reunalle tarjoiltu kylmä olutkin auttoi lomafiiliksen löytämisessä.
Ennen illalliselle lähtöä päätimme juoda aperitiivit hotellin terassilla. Shamppanjacoctailit kirsikoilla saivat olon jo lähestulkoon hemmotelluksi. Jos tammikuusta voi nauttia, tämä on kai ainoa mahdollinen tapa. Auringon laskiessa otimme taksin keskustaan ja päätimme illastaa historiallisessa Golden Gatessa, jonka jo ensimmäisellä Madeiran-visiitillämme totesimme todella viehättäväksi paikaksi. Harmi vain, etteivät jakarandat kuki nyt, sillä kaunis kävelykatu oli kyllä upeimmillaan liilojen kukkien koristaessa sen varrella kasvavia puita. Ensimmäisen illan ja loman kunniaksi söimme vuohenjuustosalaattia, sisäfilepihviä grillattujen vihannesten kera sekä jäätelöä kuuman hunajarommin ja ananaksen kanssa huuhdellen ne alas ensiluokkaisella, pehmeän makuisella punaviinillä.
Shoppailu punaviinihiprakassa on kivaa! Jos väsymys alkaa olla yövuoron aamuyön tunteihin verrattavissa ja alkoholia veressä enemmän kuin rattijuoppousrajan verran, kannattaa ehdottomasti kokeilla ostoskierroksen tekemistä. Ainakin jos tarkoitus on ostaa jotain eikä vain katsella. Nimittäin kaiken ostaminen tuntuu hyvältä idealta, mitäs sillä on väliä, jos alennusmyynnistä löytyneet aivan ihanat lasitetut savilautaset eivät millään mahdu jo tullessa täpötäysiin matkalaukkuihin, ne vain olivat niin edulliset, että mietitään myöhemmin, miten ne saadaan kotiin. Vielä jos kauppakeskuksessa myydään euron hintaisia oluttuoppeja, voi vahvistaa shoppailuintoaan nauttimalla muutaman sellaisen ostelun lomassa.
Kyllä illalla sitten väsyttikin niin, ettei tarvinnut miettiä mitään ohjelmaa!
Useimmat ihmiset nousevat herätyskellon soidessa melko liukkaasti sängystä, ainakin jos tiedossa on jotain kivaa. Minä en ole sellainen, eikä Akikaan. Kun talon kaikki hälytysäänellä varustetut laitteet on asennettu soimaan klo 4.30, jotta ehtisimme varmasti lennollemme, torkutan viitisentoista minuuttia, kömmin lopulta pakon sanelemana suihkuun ja yritän väkisin saada väsymyksestä narisevia silmiäni auki. Aki kääntää siinä vaiheessa vielä pari kertaa kylkeä ja kuorsaa kovempaa välttyäkseen kuulemasta vaativaa herätysääntä. Mitähän tästäkin seuraa? (Kiire, paniikki ja viime tipassa paikalla oleminen.) Onneksi aikataulumme oli suunniteltu kaikki tämä huomioiden, sillä toki tiedämme olevamme huonoja heräämään, ei se mitään uutta ole.
Lentokentälle pääsimme kuitenkin ihan hyvissä ajoin, Akin isä heitti meidät sinne pakkasaamun pimeydessä omalla autollamme. Ehdimme juoda vahvat kahvit ja syödä hieman aamiaista Suomen kalleimmassa Robert´s Coffeessa. Vai onko 26 euroa kahdesta kahvista ja kahdesta kolmioleivästä muka ihan käypä hinta? Kaupoissakin kiertelimme hetken, mutta emme tarvinneet mitään, joten mukaan tarttui vain hieman luettavaa lentokoneeseen otettavaksi. Saapuessamme lähtöportillemme oli boarding jo aloitettu, kerrankin emme olleet siellä tuntia etukäteen odottelemassa vaan saimme kävellä suoraan koneeseen. Jäipähän vähemmän aikaa panikoida.
Istuutuessamme etukäteen varatuille exit-paikoillemme (siis ne, missä on ruhtinaalliset jalkatilat!) otimme jo tottuneesti vastaan kateellisia silmäyksiä. Kysyjille kerroimme etukäteisvarauksesta, jotkut luottavat tuuriin, me maksoimme paikoistamme ylimääräisen satasen. Tosin käydessäni vessassa, oli joku jo kysellyt Akilta, olisiko paikkani vapaa!?! Joo, kyllähän lentoyhtiö jättää koneen parhaan paikan tyhjäksi, vaikka kone muutoin on täpötäynnä… Lentomatka sujui onneksi melko kivuttomasti, vaikka turbulenssia oli niin paljon, että tarjoilu jätettiin kahdesti kesken ja lentoemännätkin menivät istumaan turvavyötettyinä koneen heiluessa enemmän kuin keskiverto katamaraani syysmyrskyssä. Katselimme omalla läppärillämme hauskan leffan ”The Rocker” sekä Finnairin tarjoaman elokuvan koneen näytöltä, joka tosin ei ollut yhtään niin hauska.
Oli mieletön tunne laskeutua tutulle Madeiralle ja astua ulos kahdenkymmenen asteen paremmalla puolella olevaan ilmaan. Aina yhtä ilahduttavaa lähteä kotoa pakkasesta ja muutamaa tuntia myöhemmin vaihtaa hellevaatteisiin. Onneksi tällä kertaa bussissa toimi ilmastointi eikä opaskaan ollut samainen lässyttäjä, joka meille on osunut jo useamman kerran matkakohteesta riippumatta! Tosin tämä opas taisi olla uusi tai muuten vain hermostunut, sillä koko puolen tunnin matkan aikana hän ei osannut kertoa mistään muusta, kuin Aurinkomatkojen tervetuliaistilaisuudesta, ja siitä, missä se pidetään. Mehän emme kovasti enää tietoa kaipaa bussin ikkunasta näkyvistä nähtävyyksistä, mutta moni muu oli taatusti matkalla ensimmäistä kertaa ja olisi arvostanut lyhyttä kuvausta näkemästään. Upeat rotkot, vuoret, tunnelit ja pikkuiset, kiemurtelevat tiet ansaitsevat tulla esitellyiksi.
Hotellissa jouduimme hieman odottelemaan laukkujamme, mutta harmi haihtui heti nähdessämme huoneen, se oli koko hotellin parhaalla sijainnilla, ylimmässä kerroksessa kulmassa, niin ettei miltään parvekkeelta näe omallemme. Merinäköala yli kirkkaan sinisen Atlantin vailla mitään häiriötekijöitä! Hetken parvekkeella paistateltuamme oveen koputettiin ja ajattelimme pikkolon tuovan matkalaukkumme. Sen sijaan meille tuotiinkin valtava hedelmäkori ja kivennäisvesipullo, jotka olivat kuulemma talon tervehdys vakioasiakkaille – mikäs sen mahtavampaa!
Heti laukkujen saavuttua kaivoimme esiin uikkarit ja lähdimme altaalle. Ulkoaltaan vesi oli kuitenkin aivan jääkylmää, joten pulahdimme 26-asteisen sisäaltaan veteen. Miten rentoutua paremmin varhaisen herätyksen, lennon ja bussimatkan rasitusten jälkeen? No, kyllä altaan reunalle tarjoiltu kylmä olutkin auttoi lomafiiliksen löytämisessä.
Ennen illalliselle lähtöä päätimme juoda aperitiivit hotellin terassilla. Shamppanjacoctailit kirsikoilla saivat olon jo lähestulkoon hemmotelluksi. Jos tammikuusta voi nauttia, tämä on kai ainoa mahdollinen tapa. Auringon laskiessa otimme taksin keskustaan ja päätimme illastaa historiallisessa Golden Gatessa, jonka jo ensimmäisellä Madeiran-visiitillämme totesimme todella viehättäväksi paikaksi. Harmi vain, etteivät jakarandat kuki nyt, sillä kaunis kävelykatu oli kyllä upeimmillaan liilojen kukkien koristaessa sen varrella kasvavia puita. Ensimmäisen illan ja loman kunniaksi söimme vuohenjuustosalaattia, sisäfilepihviä grillattujen vihannesten kera sekä jäätelöä kuuman hunajarommin ja ananaksen kanssa huuhdellen ne alas ensiluokkaisella, pehmeän makuisella punaviinillä.
Shoppailu punaviinihiprakassa on kivaa! Jos väsymys alkaa olla yövuoron aamuyön tunteihin verrattavissa ja alkoholia veressä enemmän kuin rattijuoppousrajan verran, kannattaa ehdottomasti kokeilla ostoskierroksen tekemistä. Ainakin jos tarkoitus on ostaa jotain eikä vain katsella. Nimittäin kaiken ostaminen tuntuu hyvältä idealta, mitäs sillä on väliä, jos alennusmyynnistä löytyneet aivan ihanat lasitetut savilautaset eivät millään mahdu jo tullessa täpötäysiin matkalaukkuihin, ne vain olivat niin edulliset, että mietitään myöhemmin, miten ne saadaan kotiin. Vielä jos kauppakeskuksessa myydään euron hintaisia oluttuoppeja, voi vahvistaa shoppailuintoaan nauttimalla muutaman sellaisen ostelun lomassa.
Kyllä illalla sitten väsyttikin niin, ettei tarvinnut miettiä mitään ohjelmaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
