Väsyneinä Dijonissa

Tiistai 23.kesäkuuta 2009

Evianista ei olisi millään halunnut lähteä. Miksi emme etukäteen edes tajunneet ottaa selvää, millaiseen paikkaan olemme tulossa, jotta olisimme tajunneet varata huoneen saman tien viikoksi. Lähdettävä kuitenkin oli. Matka jatkui siis Bourgognen halki Dijoniin, ajaminen oli melkoista paahtamista, kuten tällä matkalla osa päivistä pakostakin on, jotta näemme mahdollisimman paljon ja pääsemme kotiinkin ennen kuin loma päättyy.

Matkalla joimme vain huoltoasemakahvia ja söimme vähän sitä ja tätä. Perille saavuimme illalla, juuri ennen kuin hotellin vastaanotto meni kiinni. Tällä kertaa majoituimme perheen ylläpitämään pikkuiseen hotelliin Dijonin ulkopuolella, korkealla kukkuloilla kuin Hollywoodissa ikään. Hotelli oli pienellä kadulla kauniiden talojen ympäröimänä ja nimeltään Karkintekijän Talo. Suloista! Tunnelma oli kuin menneeltä ajalta pysäytyskuvaksi jäänyt. Kuumuus teki myös osansa. Hotellia ei oltu juurikaan remontoitu, joten kaikkien ihanien hotellikokemusten jälkeen tämä ei ollut ihan niin ekstaattista kuin olimme etukäteen uskaltaneet toivoa. Kaunis ympäristö ja hotellin suloinen puutarha saivat kuitenkin mielen iloiseksi. Huone oli nuhjuinen, sängyt kaksi varsin lyhyttä kaiverretuilla puupäädyillä koristettua jousitettua lotjaa, jotka oli työnnetty yli metrin verran erilleen. Siveellisesti, tietenkin. Tämä vanha aviopari kyllä selviää yhden yön vähän kauempanakin toisistaan, mutta kun tiedustelimme vastaanotosta miksi saimme tilaamamme tuplasängyn sijasta twin-huoneen erillisine vuoteineen, ilmoitti vastaanottovirkailija leveästi hymyillen, että he eivät missään nimessä veloittaisi meiltä huoneesta lisähintaa! Jaha.

Koska emme olleet aivan voimissamme, päätimme että tämä kaupunki saa valitettavasti jäädä vieraaksi tällä reissulla. Etsimme lähimmän supermarketin, josta ostimme kasan herkkueväitä, muun muassa kuuden herkkuleivoksen laatikon. Söimme eväät sängyssä ja sen jälkeen uni voitti molemmat hetkessä!

Evian -eli onko ilmaisia päivällisiä olemassa?

Kesäkuussa jossain päin Etelä-Ranskaa

Saavuimme siis rajan yli erikoisten rajatarkastusmanööverien jälkeen ja päädyimme Evian-les-Bains`iin, siihen kylään, jonka mukaan maailman kuuluisin pullovesi on saanut nimensä. Vuoret reunustivat kylää etelästä, Genevejärvi pohjoisesta. Tie kulki aivan rantaviivaa myötäillen. Talot olivat pääasiassa hyvin hoidettuja, kauniin värisiä kivitaloja viime vuosituhannen alusta ja sodanjälkeiseltä ajalta. Rantabulevardia hissukseen körötellen ohitimme Casinon, hienoja hotelleja, suuren venesataman sekä järveen tehdyn uimastadionin. Hotellimme löytyi ihan kylän laidalta, järven rannalta. Jos tähän mennessä hotellimme ovat olleet onnenkantamoisia, siistejä ja viihtyisiä, oli tämä todellinen lottovoitto. Eihän mitään niin idyllistä voi ollakaan!

Hotel La Plage on 1900-luvun alussa perustettu kylpylähotelli. Vastaanotto ja ravintola ovat matalia lasiseinäisiä rakennuksia upealla näköalalla. Itse hotelli sijaitsee kymmenisen metriä rannasta, pienen mäennyppylän rinteessä taaten mahdollisimman parhaat näköalat useimpiin huoneisiin. Me saimme järven puoleisen ylimmän kerroksen huoneen, jonka ranskalaiselta parvekkelta aukesi esteetön näkymä aina Montreux`n saakka järven yli. Kylät ja kaupungit vastarannalla näkyivät valojen helminauhana tummaa iltataivasta vasten vuorten piirtyessä taustalla. Järvellä myrskysi, aallot olivat vaahtopäisiä kuin merellä ikään. Huone oli sisustettu vanhahtavalla maalaistyylillä sydänkuvioisine sängynpeitteineen, seinillä oli kehystettyjä valokuvasuurennoksia alueen maisemista 1920-luvulta. Kylpyhuoneessa oli viistottu katto ja suuri kattoikkuna sekä iso vanha tassujalkainen kylpyamme.

Kellon ollessa jo paljon ja tehtyämme pitkän ja hienon matkan päätimme syödä hotellin ravintolassa jotain pientä ja mennä sitten nukkumaan, jotta jaksaisimme huomenna nauttia päivästä kauniissa ympäristössä. Ravintola osoittautui nappivalinnaksi. Myrskyn kourissa vaahtoava järvi velloi ikkunoiden takana kun istahdimme pieneen pöytään kynttilöiden valossa, takkatulen ritistessä hiljalleen nurkassa. Keskikesän upea auringonlasku kajasti kauniina antaen uskomattoman kontrastin aallokolle ja vuorille. Ruokalista oli vain ranskaksi ja väsyneinä päätimme tilata ”ihan mitä vain” menetelmällä, joka tunnetaan kaikkien maailman turistien keskuudessa: tökkää sormi ruokalistaan ja osoita tarjoilijalle. Listan halvinta punaviiniä pullollinen, eiköhän sitä juomaan pysty.

Tarjoilija toi meille viinin, joka osoittautui varsin pätevän makuiseksi, joskin kevyeksi ja helposti juotavaksi, ei niinkään ruokaviiniksi. Hetken kuluttua tarjoilijapoika palasi tuoden lämpökynttilän ja sen päälle laitettavan ritilän, johon ilmiselvästi tuotaisiin ruokamme. Mitähän me tilasimme? Leipää nakerreltuamme ei mennyt aikaakaan kun saimme ritilän päälle tulikuumana hehkuvan kivilevyn ja sen jälkeen pöytään alettiin kantaa katkeamattomana virtana erilaisia lautasia täynnä kasviksia ja raakoja lihoja. Siitä sitten vain grillailemaan mitä mieli teki, upeaa ja todella herkullista! Syötyämme niin, että navat pompahtivat pari senttiä edemmäksi tarjoilija kysyi vain huoneemme numeron ja sanoi ruoan menevän huonelaskuun, joka maksettaisiin poistuessa, kätevää kuin mikä. Uni maistui aaltojen kohinassa todella hyvin.

Aamukylpy Evian-vedessä katsellen kattoikkunasta vuoria. Ei kovin huono tapa aloittaa kesälomapäivää. Etenkin, kun seuraavaksi sai herkkuaamiaista: croissantteja, tuoremehuja, cafe au lait`a, hilloa, hedelmiä, rahkaa, ihan mielettömiä juustoja sekä mansikoita. Jos voisikin elää pelkällä aamiaisruoalla, ei huonompi vaihtoehto sekään (kunhan ensin on elänyt muutaman vuoden sillä juustokakulla ja lattella). Täytimme vesipullot kraanasta Evianilla ja lähdimme kävellen tutustumaan Evian-les-Bains`iin.

Rannalla tuuli edelleen kovasti mutta aurinko helotti myös ja sää oli oikeastaan varsin miellyttävä. Kävimme katsomassa järvenrantauimalaa, mutta aallokko oli niin kova, että uimista ei suositeltu. Ohitimme myös todella hauskan näköisen minigolf-radan, joka ei ollut vielä auki, kyltin mukaan se olisi avoinna illalla. Radat oli tehty mielikuvitusta ja maaston muotoja käyttäen ja ne näyttivät paljon kivemmiltä kuin suomalaiset minigolf-radat, joissa vaihtelua tarjoaa yleensä vain kulmat ja mäet. Casinon vieressä torilla oli maalaismarkkinat ja katosimme niiden vilinään muutamaksi toviksi. Jos meillä olisi ollut keittomahdollisuus, olisi täältä saanut todella ihanat kasvikset vaikka mihin herkkuihin. Osaa vihanneksista ja hedelmistä ei meinannut tunnistaa, niin eri näköisiä kontissa kypsyneet Suomeen tuodut valjut sukulaisensa ovat näihin mehukkaisiin, värikkäisiin ja suuriin verrattuna. Rantakahvilat näyttivät varsin tiukasti suljetuilta, vain yksi uhmasi tuulista säätä olemalla avoinna. Siellä virkistäydyimme jäätelöllä ja paikallisella luonnontuotteella, vedellä. Aki sai taas valokuvata niin, että muistikortti venyi ja paukkui, ja muisti säännöllisin väliajoin kirota kameraansa, kuinka sellainen-ja-sellainen kamera antaisi mahdollisuudet niin paljon parempaan...

Kyllä sapetti ruveta pakkaamaan tavaroita, tänne olisi voinut jäädä pitemmäksi aikaa tai vaikka asumaan. Jos tullessa jo olisimme tajunneet, niin huoneen olisi voinut saada useammaksi yöksi. Laskun maksettuamme jatkoimme kuitenkin matkaa suunnitellusti kohti Dijonia. Vasta jonkin ajan päästä aloimme miettiä, kuinka hotellilasku oli ollutkin niin pieni. Totesimme, että illallinen oli jäänyt kokonaan laskuttamatta! Niin paljon rehellisyyttä meistä ei löytynyt (etsimme kyllä kovasti) että olisimme lähteneet takaisin sitä maksamaan. Haukkukaa jos haluatte.

Ystävämme Jürgen ja muita alppitarinoita

Maanantai 22.6. 2009

Unet Gasthausissa olivat makoisat, peltojen keskellä ei meteliä kuulunut. Lehmien ammumista ja lampaiden määkimistä kuului mutta sehän on vain viihtyisää ellei sen keskellä joudu asumaan. Aamiainen oli runsas mutta henkilökuntaa ei näkynyt missään. Kahvia saimme vasta syötyämme lähes kaiken, sillä vasta silloin tarjoilija saapui. Eipä tuo kovasti haitannut. Matkan päätettiin jatkuvan vastoin aiempia suunnitelmia eilisen hienon kokemuksen siivittämänä Sveitsiin. Keksimme, että ajamme Zürichin kautta Alpeille ja sieltä vielä Genevejärven rannalle. Kunnianhimoinen reitti mutta ahneus voitti, haluamme nähdä mahdollisimman paljon. Emme sentään lähteneet Venetsiaan, vaikka sitäkin hetki pohdittiin.

Zürichiin ajettiin varsin tavanomaisia moottoritiemaisemia. Vasta kaupunkiin saavuttua alkoivat näkymät hivellä näköhermoja. Kaunis arkkitehtuuri voittaa aina sydämeni ja matkakuvissamme onkin varmasti tuhansia taloja taltioituna; kuvia joita vain minä jaksan katsella. Kävelimme keskustassa pari tuntia ja joimme ihanat grande latte double espressot vadelmajuustokakkupalojen kera missäs muuallakaan kuin Starbucksissa. Kyllä ihminen varmasti voisi elää pelkällä lattella ja juustokakulla! Tänne olisi toki voinut jäädä pitemmäksikin aikaa, nähtävää ja tekemistä olisi taatusti riittänyt, mutta koska hotelli oli jo varattu ja sinne oli vielä todella pitkä matka, oli vain jatkettava matkantekoa.

Luzern houkutteli meidät luokseen nimellään, joka oli minulle tuttu ainoastaan vanhasta lastenlaulusta, jota sitten Akin iloksi jodlailin puoli matkaa: ”Luzernistaaa Weggikseen, ti joiladi dii ti joiladi joo, paljasjalkaaa retken teeen ti joiladi diiiaa joo!” Jälleen kerran oikein hyvä valinta, maisemassa riitti ihasteltavaa. Jos on kuvitellut mielessään alppikaupungin järven rannalla, on täällä juuri sellaista kuin mielikuvitus on loihtinut silmien eteen odoteltavaksi. Koska navi kierrätti meitä pikkuteiden kautta, sattui silmiin tienviitta kohti näköalahissiä. Tottahan me sinne poikkesimme, Madeiralla kun on tulleet jo tutuiksi nuo Cable Carit, kabiinihissit joilla matkataan vaijerin varassa vuorten huipulle päätä huimaavissa maisemissa.

Parkkialueella selvisi, että olemme patikointireitin lähtöpaikalla. Lenkkejä oli tarjolla joka makuun, pisimmät yli 50 kilometriä ja lyhyin vain 10 minuutin pikapinkaisu. Varusteemme eivät oikein olleet mitoitetut alppiretkeilyyn, lisäksi juuri alkoi kova sadekin. Hissin ala-asemalla ei ollut ketään, vaikka sen aukioloaikojen mukaisesti olisi pitänyt olla käytössä. Seinässä oli puhelin ja vieressä ohjeet saksaksi ja englanniksi, käskettiin nostaa luuri, painaa keltaista nappia ja kuunnella ohjeet. Näin teimme. Hissi käynnistettiinkin yläasemalta ja pääsimme kabiiniin. Kyyti oli tasaista mutta korkeanpaikan kammoiselle aina yhtä jännää. Puolessa matkassa hissi upposi pilviin ja hetkeksi näkyvyys katosi kokonaan. Sen jälkeen edessä aukenivat valtavat jyrkänteet lumihuippuineen ja näimme, että seuraavan huipun takana kulki toinen hissi, jonka vaijeri oli lähes pystysuoraan asennettu. Ei ikinä sinne, minulle ainakin riittää puolivälin pysähdys! Myöhemmin selvisi, että ylös olisi päässyt halutessaan myös hammasratajunalla, se olisi ehkä ollut huomattavasti vähemmän pelottavaa?

Perillä oli pikkuinen kahvila, jossa söimme alppijuustoa. Yksikin annos olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi, mutta ahneet tilasivat molemmille omat... Juustoannos olikin kokonainen kimpale ihanaa juustoa, korillinen patonkia sekä salaattia, kurkkua, tomaatteja ja suolakurkkua. Onneksi ylijääneet juustopalat sai mukaan vakuumipakattuina! Ja onneksi meillä on autossa jäähdytetty hansikaslokero. Hyvät eväät myöhemmäksi siis. Maksaminen ei meinannut olla ihan helppoa, eihän meillä mitään Sveitsin frangeja ollut. Visa ei meinannut ensin kelvata, mutta äkkiä kelpasikin kun muuta ei ollut. Euroja ei tarjoilija halunnut. Sisältä löytyikin sitten kuitenkin moderni, varmentava korttipääte, kunhan vain ostoksemme ylitti 50 frangia. Hah.

Alpeilla olisi voinut ajaa ympäriinsä loputtomasti. Maisemat kerta kaikkiaan henkeä salpaavat, vuoristojärvet aivan kirkkaan siniset ja kylät toinen toistaan idyllisemmät. Välillä tosin tuntui, että katselimme maisemia yksinomaan kameran linssin läpi. Tutustuimme matkaa tehdessämme moniin hauskoihin tyyppeihin. Yksi (tai oikeastaan useampi) oli nimeltään Jürgen. Hän ei ole ihminen, vaan vuorenjyrkänne. Joskus, kun istuu autossa puolisonsa eli parhaan ystävänsä kanssa päiväkausia yhtä soittoa, alkavat jutut kuulostaa siltä, että niitä ei ulkopuolinen arvostaisi. Eipä niitä varsin kannattaisi blogiinsakaan kirjoittaa, eivät ne kirjoitettuina ainakaan fiksummilta kuulosta. Tähän kuuluisi hymiö jos niitä tykkäisin käyttää. Etteivät luule meitä aivan tärähtäneiksi. No, Jürgen siis huuteli meille, että kannattaisi tulla moikkaamaan. Hän on nimittäin aivan erityinen vuorenjyrkänne, negatiiviskulmainen. Niitä ei ihan joka vuorella olekaan! Negatiivinen kulmahan tarkoittaa sitä, että vuori on yläreunastaan leveämpi kuin alareunasta. Kyllä sellaisen jyrkänteen ainoa oikea nimi on Jürgen. Vai mitä?

Juuri kun tuntui siltä, että aivot eivät ole valmiit ottamaan vastaan enää yhtään upeaa elämystä, saavuimme Montreux`n kautta Genevejärven rannalle. Oih ja voih. Rajanylitys oli ehkä mielenkiintoisempaa kuin koskaan. Sveitsin ja Ranskan välinen raja-asema oli keskellä pienen kylän katua, siinä päivysti yksi mies. Hidastimme ja avasimme kuskin puoleisen ikkunan. Mies mietti hetken ja kysyi sitten ”söröplöö de löpödöö un deux trois?” Pahoittelin, etten ymmärtänyt ja hän toisti kysymyksensä englanniksi. ”How do you say one two three in Finnish?” Kerroin vastauksen ja saimme naurun säestämän luvan jatkaa matkaamme. Aki päätteli, että näin tarkistettiin, onko automme varastettu. Hauskaa se oli joka tapauksessa.

Anna meille meidän jokapäiväinen juustokakkumme

Sunnuntai 21.kesäkuuta 2009

Motelli tarjosi varsin kelvolliset yöunet ja kylpyhuone sekä aamiainen olisivat antaneet aihetta useampaankin tähteen kuin kahteen. Aamiaisella oli tarjolla tulikuumaa, uunituoretta leipää ja paksua saksalaista juustoa, kahvia, hedelmiä, jogurttia, mysliä ja mehuja. Siitä oli taas hyvä aloittaa päivä ja lähteä jatkamaan matkaa. Auringon helottaessa suuntasimme mustan limusiinimme kohti Schwartzwaldia aiemmin suunnitellun Europa-Parkin sijasta. Päättelimme nimittäin ihan fiksuina, että näin hienona sunnuntaipäivänä yksi Saksan suurimmista turistihelveteistä olisi aivan takuuvarmasti paikka, jossa saisi hermojensa lisäksi menettää puoli omaisuuttaan. Ystävämme Google Maps sitten kertoi meille, että Scwartzwaldin kautta pääsisi hienoa reittiä Sveitsiin, jonne emme alunperin aikoneet laisinkaan mennä.

Varasimme tutulla systeemillä luotettavan booking.comin kautta huoneen perinteisestä saksalaisesta Gasthausista Saksan ja Sveitsin rajalta ja lähdimme matkaan tietämättä oikein mitä odottaa. Moottoritieltä poikettiin sitten ensimmäiseen kylään Scwartzwaldin reunamilla, Oberkircheniin, joka osoittautui sunnuntaita viettävän uneliaaksi pittoreskiksi paikkakunnaksi. Sujautimme auton pikkiriikkisen raatihuoneen eteen parkkiin ja lähdimme kävelylle. Kirkonkellot yrittivät kutsua meitä messuun mutta koska emme ole katolisia eikä messu nyt muutenkaan tuntunut juuri siltä, mitä olimme hakemassa, jatkoimme pakanallisesti matkaamme. Vallalla tuntui olevan jonkinlainen kilpavarustelu puutarhoiden suhteen. Näimme nimittäin hienompia pihaistutuksia kuin missään muualla. Jopa Madeiran kukkameret meinasivat jäädä toiseksi näille ruusutarhoille ja köynnösten valtaamille upeille pihoille. Valitettavasti emme saaneet mitään virvokkeita, sillä kylän ainoa pikku kioski oli sunnuntaisin suljettu.

Maasto alkoi hiljalleen muuttua kumpuilevasta vuoristoiseksi ja maisemat alkoivat vetää hiljaiseksi tottuneemmankin matkaajan. Pellot, jotka oli laitettu lähes pystysuoran vuoren kylkeen ja kukoistivat silti, jaksoivat kyllä hämmästyttää. Mansikoita ja kirsikoita tarjottiin tien poskessa autojen takakonteista ja pienistä torikojuista ja koska nälkä jo hieman vaivasi, ostimme ison ropposen Schwartzwaldin kirsikoita naposteltaviksi. Vihdoin löytyi myös huoltoasema, jota oli jo ehditty kaivatakin ajotietokoneen ilmoitettua menoveden määrän huolestuttavan alhaiseksi. Tankkasimme ehkä vahingossa polttoöljyä, mutta mikäs siinä, toimii tuo meidän traktori silläkin. Huoltoaseman vessa oli jotain todella kammottavaa, saan kylmiä väreitä vieläkin pelkästä ajatuksesta. Hulluinta oli, että sen ovessa oli lappu, missä luki suunnilleen, että ellet osta mitään niin ole hyvä ja maksa kassalle 50c ja saat avaimen vessaan. Vessaa ei ollut takuulla ikinä siivottu. Siis ikinä. Ja huoltoasema ei ollut viettänyt avajaisiaan tällä vuosituhannella.

Suunnittelimme seuraavan pysähdyspaikan perinteisellä ”tökkää sormi kartalle ja mene sinne”-systeemillä, mikä tunnetaan toisella nimellä ”vaiston varassa” (joo, neropatit, siitä se blogin nimi just tulee). Onneksi teimme juuri niin, sillä sitähän tämä matkanteko parhaimmillaan on ja juuri tällä menetelmällä olemme löytäneet parhaat paikat. Schwartzwaldin ytimestä löytyi nimittäin pikkuriikkinen kylä, vuorten kainalosta, nimeltään Schiltah. Se oli todella kaunis. Parkkeerasimme auton ensimmäiselle vapaalle paikalle ja jalkauduimme. Kamera sai kovaa kyytiä kuvatessamme keskiaikaista kylää tyypillisine taloineen ja mielettömine maisemineen. Kylän keskellä virtasi puronpahanen, joka sekin oli todella hurmaava, sillä sen pohja oli päällystetty sileillä kivillä. Kylänraitilta silmiimme iskeytyi leipomo, jonne oli pakko mennä näyteikkunoista kutsuvien leivonnaisten vuoksi. Jouduimme jonottamaan melko pitkään, sillä myyjä kertoi kaikille erikseen juurta jaksain, mitä mikin kakku sisälsi. Tilasimme valtavat palaset Schwartzwaldin kuuluisaa kirsikkatorttua sekä vielä yhden palan juustokakkua ja yhden vadelma-rahkakakun palasen. Ahdoimme kaikki kakut itseemme auton etupenkeillä istuen, ovet auki auringon paahtaessa sisään. Onneksi otimme mukaan superkätsyt Sporkit! Näillä eväillä saimme melkoisen sokerikooman ja jaksoimme hyvin taas jatkaa matkaa.

Vuorten yli, ali ja ympäri jatkui päätähuimaava reittimme aivan Sveitsin rajalle saakka. Sieltä olimme varanneet tyypillisen alppimajatalon huoneen aamiaisineen. Behlan kylä ei tarjonnut juurikaan nähtävyyksiä, mutta laukut siirrettyämme ja pienen kevyen ilta-aterian syötyämme Gastahausin ruokasalissa (valtavat pihvit ja kasa ranskanpottuja sekä pienet oluet) saimme kuningasidean lähteä ajelulle Sveitsin puolta kurkkaamaan. Rajanylitys oli kerrankin hieman enemmän kuin täyttä vauhtia ajamista raja-aseman läpi, tosin nytkin riitti se, että avasimme kuskin puolen etuikkunan ja kerroimme, että meillä ei ole mitään tullattavaa.

Ystävällinen, virolaisittain murtaen puhuva navigaattorineitimme ohjasi meidät Schaffhausenin kaupunkiin, joka ei ensi näkemältä eronnut mitenkään saksalaisista pikkukaupungeista. Onneksi bongasimme kuitenkin nähtävyyttä merkkaavat ruskeat tienviitat, joissa luki Rheinfall. Varsin Viksuina päättelimme, että kun kerran Rhein on iso joki, niin kyseessä täytyy olla jonkinlainen vesiputous. Joo, molemmat ovat nukkuneet koulun maantiedon tunneilla. Olipa muuten nähtävyys! Euroopan suurin vesiputous minuuttitilavuudella määriteltynä. Todella vaikuttava näky ja pauhukin oli aivan mahtava. Kävelimme, ihastelimme ja valokuvasimme täät kaunista paikkaa lähes pari tuntia. Harmi vain, että veneajelu jäi tekemättä, saavuimme paikalle juuri kun viimeinen venevuoro teki rinkiä putousten alla.

Yöksi majataloon ja perinteitä noudattaen karatetyynyt pään alle myllättyinä, unta ei tarvinnut kyllä taaskaan odotella.

Sateella nopeusrajoitus 120 km tunnissa

Lauantai 20.kesäkuuta 2009

Aamulla heräsimme karatetyynyistä huolimatta makeilta unilta. Karatetyynyt ovat saksalaisten hotellien erikoisuus. Ne ovat valtavia, yleensä höyhentyynyjä, jotka ovat koostumukseltaan todella löysiä, täytettä on ehkä puolen tyynyn verran. Sänkyä pedattaessa ne on pöyhitty pulleiksi ja sitten isketty keskeltä karateiskulla litteiksi. Niillä on tavattoman epämukavaa nukkua, etenkin jos on -kuten me- tottunut anatomisiin tyynyihin. Matkoilla olemme kuitenkin aina niin väsyneitä, että nukumme molemmat kuorsata krohisten lähes missä vain. Hagemann-hotellin aamiassali oli sisustettu kitschintäyteisellä meriteemalla. Keittiöstä nousi tanakka käristetyn sipulin tuoksu. Aamiainen ylitti kaikki odotukset: buffet-pöydästä kaikkea, mitä kaivata saattaa ja iso termoskannullinen kunnollista kahvia. Tukevasti syötyämme kirjauduimme ulos hotellista ja raahasimme valtaisat laukkumme autoon helteen kohotessa jo aamukahdeksan jälkeen yli sietorajan.

Matkanteko saksalaisilla moottoriteillä on unelmaa. Nopeusrajoitukset ovat tyyliä ”kun alamäki on jyrkempi kuin 8% pudotus, suositellaan enintään 120km/h nopeutta”. Tietöitä on kesäisin runsaasti ihan kuin Suomessakin, mutta niiden ohi täytyy vauhtia hidastaa etanamaiseen kahdeksaankymppiin, eli meidän näkökulmasta niistäkin päästään varsin sujuvasti. Ajamme vuorotellen noin kaksi tuntia kerrallaan. Kuskia vaihtaessa pidämme pienen venyttely-, vessa- ja kahvitauon. Tällä systeemillä vajaan viidensadan kilometrin ajoetappi sujui noin neljässä tunnissa. Sateen yllättäessä moottoritiellä autojen nopeus hidastui aavistuksen eli kahtasataa paahtamisen sijasta ajettiin vain noin sataakuuttakymppiä. Kylteissä suositeltiin sateella vaivaista 120km/h, mutta jonossa ei auttanut hidastella.

Alkuiltapäivästä saavuimme aurinkoiseen Frankfurt am Mainiin. Kävimme ensin viemässä laukut edellispäivänä varaamaamme hotelliin, joka sijaitsi 15km kaupungin ulkopuolella. Se oli oikeastaan motelli, mutta varsin hyvätasoinen ja ennen kaikkea edullinen. Pari vuotta vanha rakennus sijaitsi pikkukylässä pellon laidassa, vieressä laidunsi hevosia. Vastaanotto oli ystävällinen ja varsin saksankielinen, joten pääsin jälleen verestämään laudatur-saksaani. Todettuamme huoneen pieneksi mutta puhtaaksi ja viihtyisäksi (toki sängyssä oli karatetyynyt) oli ohjelmassa vain pikainen vaatteiden vaihto ja sitten lähdimme heti kaupunkia ihastelemaan.

Frankfurtissa oli todella helppoa ajaa, semminkin kun olemme molemmat jo melko tottuneita kaupunkikuskeja. Parkkipaikan löytäminen oli luonnollisesti haasteellisempaa ja viime vuoden Pariisin parkkisakko edelleen kotona jääkaapin ovessa päätimme viisastua ja jättää taksipaikat sikseen, auto jätettiin siis ihan tavalliseen parkkihalliin. Sää suosi meitä edelleen, päivän ainoat sadepisarat olivat siis ne siellä autobahnilla. Frankfurtissa oli paljon nähtävää, keskustassa oli juuri meneillään Thaimaa-markkinat ja siellä oli tarjolla ruokia, esityksiä, hierontaa ja livemusiikkia. Nähtiin siis Thaimaata ja Saksaa samalla kertaa, kätevää. Pääsin vihdoin vähän shoppailemaankin, muutamassa kivassa tavaratalossa sekä pikkukaupoissa. Tein muutamia hyviä löytöjä, täällä tuntuisi olevan hieman matalampi hintataso kuin Suomessa.

Katseltuamme kauppoja joimme kahvit moukkamaisesti Starbucksissa (oih, miksei Suomessa ole Starbucksia?) ja kävelimme sitten pilvenpiirtäjien sekaan pankkialueelle. Olin lukenut etukäteen, että Main Toweriin pääsee pällistelemään maisemia, joten sinne siis. Arvasimme heti, mikä torneista se oli, sillä kaiteiden yli roikkui ihmisiä kameroineen satojen metrien korkeudella. Muihin tornitaloihin ei siis tavallisilla turistinpulliaisilla ollut asiaa. Sisäänkäynti löytyi hieman kierreltyämme ja maksoimme kiltisti vitosen per nokka hissimatkasta ylös ja alas. Turvatarkastuksessa syynättiin laukut ettei meillä vain ole mukana kahta pelätyintä esinettä: pommia tai laskuvarjoa. Hissi nousi huisaa vauhtia ja ylhäällä pääsimme sekä sisä- että ulkotasanteelle katselemaan ja valokuvaamaan. Ravintolan totesimme olevan sekä mahdoton löytää kylteistä huolimatta että taatusti maisemalisällä varustetun, joten laskeuduimme maan kamaralle etsimään ruokapaikkaa. Se löytyikin pian, valinnanvaraa riitti mutta kiva katukahvila vei voiton.

Tarjoilijamme Dieter-Horst Schumacher-Köningen kantoi meille valtaisat kolpakot paikallista olutta, ihanaa Pilsiä, sekä ravitsi meitä käsittämättömän kokoisilla annoksilla wieninleikettä ja rasvapottuja. Jälkiruokaa ei voinut kuvitellakaan vaan reipas kävelylenkki kuulosti ainoalta tavalta selvitä hengissä raskaan aterian jälkeen. Kipitimme siis oitis vanhaan kaupunkiin, joka hurmasi keskiaikaisilla taloillaan, lukuisilla kirkoillaan, patsaillaan ja viehättävillä kahviloillaan. Joen rannassa oli kova meininki, lauantai-iltaa vietettiin useiden polttareiden merkeissä. Poikaporukka vietti yhden ystävänsä viimeistä poikamiesiltaa polkien Beer Bike`ä eli kymmenen hengen poljettavaa vaunua, jossa sai juoda olutta niin kauan kuin jaksoi fillaroida ympäri kaupunkia. He halusivat myydä minulle arvan ja totesinkin, että kai minun täytyy poikaparan avioliittoa sponsoroida eurolla. Arvallani voitin kaksi kondomia! Täytynee antaa ne jollekin tarvitsevalle...

Luksusvuorokausi merillä

Matkamme alkoi torstaina iltapäivällä, kun kaikki tavarat oli viimein saatu pakatuksi autoon. Loppujen lopuksi tavaraa ei ollut yhtään niin paljon, kuin etukäteen oli vaikuttanut. Autoon jäi vielä reilusti tilaakin. Kaksi suurta matkalaukkua täynnä vaatteita, matkaviihdettä lukemisen, pelien ja musiikin muodossa sekä eväskori, ensiapupakkaus ja läppärilaukku, niillä kai sitten pärjätään. Mottona lähtiessä oli ”mitä puuttuu, se ostetaan”.

Jouduimme ajamaan Akin työpaikan kautta, koska varanavigaattori oli lainassa työkaverilla ja sieltä se sitten piti hakea. Tämä teki matkaan noin kolmenkymmenen kilometrin ja 45 minuutin ruuhkassa ajon lisäyksen. Hermot tiukkuivat kivasti jo tässä vaiheessa. Onneksi navigaattori löytyi ja toimi ja pääsimme jatkamaan kohti Vuosaaren uutta satamaa. Tietenkään navi ei löytänyt sataman osoitetta ja matkasimme sinne perinteisempään tyyliin tienvarsiopasteita kytäten. Ajoissa kun lähtee, niin ajoissa saapuu perillekin, onneksi. Check-in oli tehty todella helpoksi, edes autosta ei tarvinnut nousta. Olimme vieläpä ensimmäisten joukossa. Ohjausauto saattoi meidät kannelle saakka, missä sitten kansipoika ohjaili vielä auton oikeaan lokeroon. Ei lainkaan hankalaa eikä pelottavaa niin kuin viime vuonna Turun-laivalla.

Muistimme ottaa autosta laivaan mukaan melkein kaiken, mitä laivassa tarvittaisiin. Vain medi-pakkauksen Aki joutui käydä hakemassa, siellä kun olivat kaikki lääkkeet mukaanlukien Akin päivittäin tarvittavat allergialääkkeet. Ensivaikutelma Finnlinesin Finnmaid-laivasta: uusi, siisti ja jykevä. Hyttimme oli seitsemännellä kannella, auto kahdeksannella, joten A-luokassa matkustamisesta huolimatta vitsailimme olevamme autokannen alla. Autokannet tosin oli sijoiteltu laivan takaosaan kun taas hytit olivat keulassa, joten autojen alla meidän ei oikeasti tarvinnut matkata. Hyttimme oli tilava, viihtyisä ja hyvin siivottu, varustettu isolla ikkunalla, josta saimme ihastella juhannuksen valoisaa iltaa ja yötä sekä upeaa merimaisemaa.

Onneksi olimme matkaa varatessamme olleet kaukaa viisaita ja ottaneet ateriapaketit molemmille. Niillä kun oli hintaa vain 60€ henkilöltä ja sillä sai peräti neljä ateriaa seisovassa pöydässä. Laivalta ostaessa ateriat olivatkin sitten jo huomattavasti hintavampia, emmekä varmasti olisi ottaneet niitä kaikkia erikseen. Päivälliselle saimme siirtyä heti laivan lähdettyä. Laivayhtiö mainostaa kovasti herkullisia aterioitaan ja täytyy kyllä sanoa, että täysin oikeutetusti! Ruoat ovat olleet todella laadukkaita, monipuolisia ja runsaita. Ei ole nälkä päässyt yllättämään ja pohdimmekin jo, miten loppumatkalla saamme pidetyiksi täällä venyttämämme vatsalaukut täysinä ja tyytyväisinä. Koko matkabudjetti taitaakin mennä syömiseen.

Laivalla ei ole juurikaan mitään viihdettä tarjolla, mutta lähtöiltana emme sellaista olisi kaivanneetkaan. Olimme molemmat todella väsyneitä edellisillan konserttijuhlinnan jäljiltä ja uni tulikin meille varsin epätavalliseen aikaan, iltayhdeksältä. Laivan kulku oli erittäin tasaista huolimatta jopa 25m/s puhaltavasta tuulesta ja yö meni nukkuessa sikeästi. Akin varalle nielaisemasta pahoinvointipilleristäkään tuskin oli muuta hyötyä kuin vielä tavallistakin syvempi horrostila ja kovempi kuorsaus.

Matka Helsingistä Travemundeen kestää 27 tuntia, joten koko juhannusaaton olemme viettäneet merellä. Neljän tunnin välein olemme saaneet nauttia upeista aterioista ja niiden väleissä olemme rentoutuneet katselemalla maisemia aurinkokannella tai hytissä sekä ottamalla päiväunia. Miten voikin olla, että vielä kymmenen tunnin yöunien jälkeen päivänokoset maistuvat niin makeilta? Ehkä tässä on sitten toden totta oltu loman tarpeessa. Onneksi tuli mukaan myös pelejä ja lukemista, sillä kuten jo mainitsin, ei täällä ole tarjolla mitään kummempaa viihtystä. Yksi syntikan tahtiin laulava disco-dj löytyi baarin nurkasta, nuorille on muutama Playstation, mutta siihen se sitten jääkin. Tosin, emme me olisi päivätansseihin tai bingoon hingunneetkaan.

Mukava laivamatka sai arvoisensa päätöksen saapuessamme illansuussa Travemundeen. Maisemat olivat laskevan auringon valossa mitä mahtavimmat kauniine venesatamineen, upeine hiekkarantoineen ja purjelaivaa, lossia sekä kaunista pikkukylääkin oli nähtävillä. Niitä ihastellessa valtava laiva lipui laituriin kapeaa kanavaa pitkin tehden tiukkoja käännöksiä.

Ajomatka Hampuriin oli vain 80km ja sujui todella nopeasti 120km tuntivauhtia posotellen. Jälleen ollaan täällä kovaa ajamisen luvatussa maassa, tällä kertaa onneksi vielä paremmalla autolla kuin vuosi sitten. Silti ainakin ekana iltana hirvitti ajatuskin nopeimmalle kaistalle kiilaamisesta ja kaiken kaasun antamisesta moottoria huudatellen. Eksyimme vain ihan pikkuriikkisen ja saavuimme hotellille hieman kymmenen jälkeen juhannusaattoiltana. Hieman toisenlainen juhannus meillä tänä vuonna siis! Hotelli sijaitsee maahanmuuttajien kansoittamalla, aavistuksen levottoman mutta ihan siistin oloisella alueella. Hotelli on meriteemainen ja homoystävällinen, ravintolan baarista saattoikin bongata merikarhun näköisiä ystävyksiä iltaa istumasta. Eksoottista meille pikkukylän nurkkapatriooteille.

Koska hotelli oli ilmeisen tyhjillään (ja luultavasti myös, koska olimme varanneet huoneen booking.comin kautta) saimme sitten hotellin hienoimman huoneen huolimatta siitä, että olimme varanneet ihan tavallisen kahden hengen huoneen. Reseptionisti kai ajatteli, että bookingin kautta varanneet antavat sitä hotellille tuiki tärkeää palautetta netissä kaikille luettavaksi, mikä taas tuonee lisää asiakkaita. Ihan oikeassahan hän siinä oli. Hyvää yötä, vetäydymme suklaarasian ja Akin kanssa nyt peiton alle.

Paniikinomaiset lähtötunnelmat

Tänään alkaa tämän vuoden Euroopan kiertue! Sillä nimellä mennään, vaikka viime vuotinen Vaiston Varassa olikin paljon kivempi nimi. Vaikka matkaa on suunniteltu kuukausia, ja pakkaaminen on aloitettu jo pari päivää sitten, ollaan nyt totaalipaniikissa. Eilinen venähti myöhäiseksi AC/DC:n konsertissa, ja tänä aamuna olo oli todella ankea.

Pyykkikone pyöritttää vielä viimeisiä vaatteita täydellä teholla puhtaiksi ja kuivuri kuivaa niin, että ikkunat ovat höyryssä. Joka paikka on täynnä tavaraa, ja väkisinkin herää ihmetys: miten nämä kaikki saadaan mahdutetuksi autoon? Meillähän on tänä vuonna suurempi auto kuin viime matkalla, mutta sen mukaan on sitten tavaraakin varattu mukaan! Matkalaukut ovat suuremmat (kiitos lainasta, rakkaat ystävät!) joten niihin on tungettu lähestulkoon kaikki omistamamme vaatteet. Minun matkapuvustoni näyttää kovin mustasävyiseltä, mutta ainakin sitten kaikki vaatteet sopivat yhteen.

Laiva lähtee Vuosaaresta klo 18 ja lähtöselvityksessä tulisi olla hyvissä ajoin. Paniikkia lisää se, että Vuosaaren satama on meille täysin tuntematon. Navigaattori lakkasi toimimasta eilen. Mitä ihmeen tuuria se voi olla? Sen pitäisi kuulemma toimia muutaman päivän kuluttua, kunhan jenkit saavat tehtyä jotkut satelliittipäivitykset... Kuuluuhan siihen samaan hyvään tuuriin tietenkin se, että meidän toinen navigaattorimme on lainassa Akin työkaverilla. Joudumme siis kaikessa kiireessä vielä hakemaan senkin.

Nyt täytyy mennä pakkaamaan viimeiset ja sitten matkaan! Lisää myöhemmin.