Kolmen aamiaisen ja yhden lounaan päivä sekä varsin edullinen laivamatka

Heinäkuun alkupäivät, 2009

Malmöstä lähdimme ajelemaan halki naapurimaan kauniiden maisemien aamutuimaan. Hotellin aamiainen oli ravinnut meidät ähkyyn saakka ja mielessä mietitytti, miten ikinä saamme itsemme taas kuriin tästä mässäilystä pois. Ruotsin maaseutu tarjosi auringonpaistetta ja ajoittaisia sadekuuroja, tosin mitään sellaista rankkasadetta emme päässeet näkemään, joka oli samaan aikaan Vättern-järven itäpuolta ajaessamme romahduttanut tavaratalon katon järven länsirannalla! Vasta illalla saimme lukea tästä uutisista ja olimme varsin tyytyväisiä, ettemme olleet valinneet toista reittiä.

Matkan varrella ei paljon pysähdelty, sillä etapiksi olimme valinneet lähes kuudensadan kilometrin ajon. Vain Vida Vättern-nimisessä ravintolassa söimme pikaisen lounaan kauniita järvinäköaloja ihastellen. Perinteiset ruotsalaiset lihapullat ja perunamuusi sekä mahtava salaattipöytä saattelivat meitä hiljalleen kohti kotimaista ruokakulttuuria. Kun sitten pääsimme Norrköpingiin, kello oli vasta neljä iltapäivällä ja päätimme käväistä Kolmårdenissa moikkaamassa eläimiä. Sinne oli kuitenkin kammottava jono, päätä huimaavat sisäänpääsymaksut ja lisäksi helle oli kivunnut niin mahtaviin lukemiin, että päätimme kuitenkin jättää eläintarhakeikan väliin tällä kertaa.

Etapin päätös oli Nyköpingin pienessä kaupungissa, missä hotellimme sijaitsi kerrankin aivan keskustassa. Hotelli oli vanha ja sitä remontoitiin parhaillaan, joten saimme huoneen, joka oli muutoin viimeisen päälle uusittu, mutta kylpyhuone oli suoraan 1980-luvun alusta. Kaikkine homeineen. Hotellissa oli kuitenkin yksi varsin viehättävä erityispiirre, mikä kompensoi keskeneräisyyttä: ympärivuorokautinen aamiaisbuffet! Heti kirjauduttuamme sisään kävimme tarkastamassa tarjonnan ja kyllä vain, aamiaishuoneessa oli isot jääkaapit, joista sai ottaa kaikkea haluamaansa, leipätarvikkeet, jogurtit, mehut, kananmunat ja myslit olivat koko ajan käytettävissä ja kahvia sai espressokoneesta niin paljon kuin kofeiinintarpeen tyydyttämiseen tarvitsi!

Päivän toisen aamiaisen jälkeen lähdimme piristyneinä katsomaan kaupunkia. Pieni kävelykatu lähti hotellimme vierestä ja päätimme shoppailla viimeisiä lomarahojamme. Suurin osa kaupoista oli kuitenkin ehditty sulkea jo kuudelta eli vaivaiset puoli tuntia aiemmin. Åhlensilta löysimme kuitenkin molemmille vaatteita sekä minulle ruotsinkielistä kesälukemista. Kävelimme myös kauniin, kaupunkia halkovan joen rantaan ja näimme kurkia kalastamassa, ne näyttivät veikeiltä seistessään aivan hievahtamatta vahtaamassa saalistaan. Lokit kuitenkin tekivät parhaansa häiritäkseen niitä ja reviiristä käytiin kovaa tappelua. Joessa oli ilmeisesti istutettuja lohia, sillä siihen oli rakennettu lohiportaatkin. Kyllä harmitti, ettei virveli ollut matkatavaroissa! Päivällistä emme kuitenkaan tarvinneet, vaan haimme illalla keittiöstä vielä yhden aamupalan, jota oli kivaa natustella huoneessa leffaa katsellessamme.

Seuraavana päivänä -nautittuamme jälleen yhden aamiaisen- lähdimme vielä Nyköpingin kävelykadulle ostoksia tekemään, sillä tämän päivän ainoana etappina oli Tukholma alle kahdensadan kilometrin päässä, ja illalla laivamatka kohti Suomea. Aikaa siis riitti hienosti vielä aamushoppailukierrokselle. Lämpötila kohosi uhkaavasti kohti kolmeakymmentä viittä astetta ja uudet kesävaatteet olivat kipeästi tarpeen kaikkien vanhojen maatessa hikisinä likaisten vaatteiden laukussa kun taas matkalle varatut kylmän sään vaatteet olivat käyttämättöminä puhtaiden laukussa. Käytännöllisen, lyhyen ostoskadun varrella oli kaikki kivat kaupat joista saimmekin täydennettyä sekä puvustoamme että tuliaiskassin sisältöä. Löysimme myös kultasepänliikkeestä hienon kummilahjan pian kastettavalle kummitytöllemme. Ruokakaupasta oli saatava vielä herkkujäätelöt kuumuutta lievittämään.

Useita kruunuja köyhempinä jatkoimme vihdoin puolen päivän paikkeilla matkaa kohti Tukholmaa. Teimme pienen kaupunkikierroksen ennen laivaterminaaliin menoa, sillä laivassa työskentelevä veljeni soitti ja ilmoitti vasta heränneensä. Sovimme treffit terminaaliin, jotta saisimme häneltä matkalippumme, jotka hän oli järjestänyt. Vasta lippuluukulla autopaikkaa varatessamme meille selvisi, että olimme saaneet 250 euron matkan ainoastaan autopaikan hinnalla eli maksoimme kahden hengen matkasta Tukholmasta Helsinkiin, A-luokan hytissä, auto mukanamme, parhaaseen sesonkiaikaan kokonaiset 72 euroa! Se sitten hieman tasoittikin aamun shoppailun aiheuttamaa lovea budjetissamme.

Koska laivan lähtöön oli vielä monta tuntia aikaa, päätimme käydä vielä Tukholman keskustassa minun lempikaupassani sekä syömässä jotain välipalaa. Läskimopo vei meidät Sveavägenille ja navigaattorin ystävällinen virolaistäti ohjasi meidän parkkihalliin Hötorgetin alle. Kipaisimme vaatekaupassa köyhtymässä jälleen hieman lisää ja haukkasimme pikaisesti hampurilaiset ihanassa Burger Kingissä, jonka osasyyksi voi laittaa kammottavan määrän lomaläskiä, mitä kannamme mukanamme varmasti jouluun saakka. Autoon palattuamme kello olikin niin paljon, että meidän oli syytä suoriutua laivalle lähtöselvitykseen puolessa tunnissa. Sen piti olla helppo nakki. Piti. Tukholman oli kuitenkin vallannut joku kammottava koko keskustan kattava tietyö sekä paras ruuhka-aika, joten meillä vierähti kahden korttelin matkaan yli 20 minuuttia. Paniikki iski siinä vaiheessa, kun navin mukaan matkaa oli jäljellä kuutisen kilometriä ja lähtöselvityksessä olisi pitänyt olla kymmenen minuutin sisällä.

Minä sain itselleni luonteenomaisen itkupaniikkiraivarin kun taas taksikuskinakin takuulla menestyvä Aki kaahasi pientareita, ohitti oikealta ja ajoi pitkän rampin alas töötti pohjassa ja hätävilkut päällä saaden kaikki väistämään meitä. Asetuin istuimellani etukumaraan ja näytin varmasti ihan näyttelemättäkin tuskaiselta, jotta autoon kurkkivat ihmiset luulisivat meidän kaahaavan sairaalaan vähintään synnyttämään. Edes jälkikäteen ei hävetä yhtään, nimittäin vastoin kaikkia todennäköisyyslaskelmia me ehdimme! Olimme viimeinen auto lähtöselvityksessä ja puomi meni takanamme kiinni, mutta me pääsimme kuin pääsimmekin sisälle. Auton ajamista laivaan jouduimme odottamaan vielä tovin, mutta se ei haitannut lainkaan, olimmehan sisään pääsevien puolella, laiva ei liikkuisi ilman meitä.

Helpottuneina päivän paniikin muuttumisesta autuaaksi auringonpalvonnaksi laivan kannella tilasimme kuohuvaa ja skoolasimme onnistuneelle matkalle parhaassa mahdollisessa seurassa.

Paahtavaa hellettä Kööpenhaminassa

Kesäkuun viimeinen päivä, 2009

Lähdimme Odensesta varhain aamulla ehtiäksemme viettää mahdollisimman pitkän päivän Kööpenhaminassa. Köpiksen hotellitarjonta on sikamaisissa hinnoissa, joten olimme varanneet seuraavan yöpaikan vasta Malmöstä, siis Ruotsin puolelta. Viime kesästä muistimme, että näiden kahden kaupungin välisen matkan ajaa puolessa tunnissa, sillä niitä erottaa vain Juutinrauman silta. Malmön hotelli olikin sitten yli 40 euroa halvempi kuin Kööpenhaminan halvimmat! Säätila aamukahdeksalta oli kirkkaan aurinkoinen ja lämpötila kipusi huolestuttavaa vauhtia ylemmäs ja ylemmäs. Ison-Beltin silta on koko matkan hienoin. Suuri, näyttävä kolossi on vasta muutaman vuoden vanha ja se kaartaa hienosti niin, että sillan alkupäästä näkee kaiken, mitä edessä tuleman pitää. Ylittäminen onkin sitten todella tyyristä, melkein 30 euroa ja kun maksamme illalla vielä Juutinrauman siltamaksun, niin köyhdymme yli kuusi kymppiä yksinomaan muutaman sillan ylittämisestä!

Odensesta Kööpenhaminaan ajaa hyvää moottoritietä pitkin vain hieman yli tunnin. Pysäköintipaikan löytämisessä ei kerrankin ollut pienintäkään ongelmaa, sillä viimevuotinen hotellimme sijaitsee aivan keskustassa ja sen vieressä on hyvä, melko edullinen parkkihalli. Suuntasimme siis suoraan sinne ja jätimme auton viileään halliin hyvillä mielin, sinne olisi mukavaa palata kuumissaan ja matka keskustasta niin lyhyt, että tarvittaessa voisi vaikka ostoksia tuoda välillä autoon. Jo hetken käveltyämme huomasimme, että jossain vaiheessa saattaisi vaatteiden vaihto tulla ajankohtaiseksi. Eilen illalla huolellisesti vähistä puhtaista vaatteista valitut (mätsäävät!) asukokonaisuudet kun oli mitoitettu noin 18 asteen lämpötilaan, ei sitten lainkaan mieleen ollut juolahtanut, että tänään olisi melkein kaksikymmentä astetta sitä lämpimämpää! Farkut, tennarit, kauluspaidat ja minulla vielä huivikin kaulassa, saimme muutamia sääliviä katseita varvassandaalit ja kesämekot päällä kulkevilta naisilta ja shortseissa päivää paistattelevilta miehiltä. Näytimme niin turisteilta, idiooteilta ja kärsiviltä mukatyylikkäissä vaatteissamme. Kiva. Ei muuta kuin lahjetta käärimään, hihaa nostamaan, nappia aukomaan ja ilmastoituja kauppoja etsimään!

Nyhavn oli yhtä hurmaava kuin ennenkin ja päätimme ottaa aamuisen hotellin pirteältä respatytöltä saamamme vinkin vastaan ja lähteä sightseeing-risteilylle. Etenkin, kun sellainen oli jo Amsterdamissa kokeiltu ja hyväksi havaittu. Nyhavn on sellaista etsivälle juuri se oikea paikka, valinnanvaraa riitti ja pääsimmekin juuri lähdössä olevaan paattiin nauttimaan pienestä tuulenvireestä ja polttavasta auringonpaisteesta. Iloinen opastyttö viihdytti hyvällä englannillaan kertomilla tarinoilla mutta myös istumalla ajoittain ohjaushytin katolla vilautellen lyhyen hamosensa alta enemmän kuin oli ehkä aikonut. Puolentoista tunnin kierros oli mukava ja ainoa, mitä jäimme kaipaamaan oli juomienmyyntikierros, sitä kun ei koskaan tullut emmekä olleet huomanneet ostaa mukaan mitään juomista. Jano oli siis melkoinen kun Pieni Merenneito, kanavat, sillat, kirkot ja Amalienborg oli nähty. Eräässä kivisillassa oli kaiverrettuja leijonanpäitä koristeina, ja yhden leijonan suuhun oli tuupattu vaaleanpunainen tutti. Kylläpä jäi harmittamaan, ettei tuosta varsin erikoisesta nähtävyydestä saatu valokuvaa!

Kuin Saharan hiekkamyrskyssä nääntyvät me vaelsimme Nyhavnista Strögetille, jonka olivat vallanneet taivaalliset lähettiläät: nuoret myivät vesipulloja jäämurskalla täytetyistä sammioista. Hyvä sellaiselle, jolla on paikallista valuuttaa. Todella huono niille, joilla ei ole. Lopulta olimme molemmat niin nestevajauksessa, että mielialakin alkoi kiristyä ja päitä särkeä. Koska lounaskin kuulosti hyvältä idealta, siirryimme Magasin du Nordin viidenteen kerrokseen, huippuihanaan salaattiravintolaan. Sieltä sai kerätä (aivan liian pienelle) lautaselle salaattibuffetista kaikkea haluamaansa, lopuksi lautanen punnittiin kassalla ja hinta määräytyi sen perusteella. Miten fiksu idea! Janoiset saivat parhaan tyydytyksen kuitenkin 8 desilitran oluttuopeista ja hileisen kylmistä vesipulloista, vaikka täytyy sanoa, että lounaskin oli yksi parhaista ja taatusti terveellisintä, mitä tällä reissulla on syöty.

Huomioimme, että Tanskassa lastenvaunut ovat todellista hyökkäysvaunukaliiperia. Sen kokoisia rattaita ei Suomesta löydykään, hissitkin taisivat olla niitä varten erikoisrakenteisia. Kaikenlaista sitä oppiikin maailmalla reissatessaan! Piiitkän lounaan jälkeen olimme täysin virkistäytyneitä ja jaksoimme keskittyä shoppailuun toden teolla. Strögetillä kauppojakin parempi viihdyke oli todella taitava katutanssijoiden ryhmä, jonka esitystä jäimme katsomaan niin sanotusti haavit auki. Nämä pojat olisivat taatusti pärjänneet kaiken maailman talent-kilpailuissa. Yksi nuorista miehistä vetäisi pyöräilykypärän päähänsä ja pyöri sen jälkeen päälaellaan asvaltilla useamman minuutin ajan, toinen taas tanssi käsillään seisten, välillä vain toisen käden varassa.

Iltapäivän muuttuessa yhä kuumemmaksi päätimme käydä autolla vaihtamassa kevyemmät vaatteet hikisinä riippuvien tilalle. Kuinka vaihdetaan vaatteet parkkihallissa? Avataan auton etu- ja takaovet, mennään niiden sekä viereen pysäköidyn auton väliseen pukukoppiin ja sitten riisutaan ja puetaan salamavauhtia! Toimii hyvin. Jos nyt joku vartija kameroista katseli, niin toivotaan ainakin, ettei se video päädy Youtubeen. Ja jos päätyy, niin älköön please kukaan linkittäkö sitä minulle.

Uiminen olisi tehnyt terää, joten lähdimme seuraavaksi etsimään uimarantaa navitädin avulla. Mukavan näköinen hiekkaranta löytyikin, mutta koska sieltä puuttuivat pukukopit päätimme tyytyä kahlaamiseen. Lisäksi paljon parjattu Itämeren vesi haisi todella epämiellyttävältä ja uinnin jälkeen suihku olisi ollut tarpeen, ellei olisi loppuiltaa halunnut haista viemärissä kylpeneeltä. Ihmettelimme kyllä kovasti, kuinka kymmenet perheet tuuppasivat lapsensa huoletta tuohon löyhkämönjään pulikoimaan. Vesi näytti ihan kirkkaalta, pohja näkyi laiturin päästäkin, mutta se haju... Rannalla näimme kaksi jackrussellinterrieriä ja jälleen kerran iski aivan kammottava ikävä omaa pientä söpökoiraamme.

Päivän kääntyessä iltaan lähdimme sitten kauan odotettuun Tivoliin. Viime kesän reissulla rakastuimme tuohon huvipuistovanhukseen aivan lähtemättömästi ja päätimme jo silloin, että uudelleen pitää päästä. Viimeksi kun rahaakin oli käytettävissä niin naurettavan vähän, että saimme tyytyä lähinnä kävelemään ja katselemaan. Olipa iloinen yllätys, kun ystäväni "Poikien Äiti" lähetti tekstiviestin, että he ovat juuri kohta saapumassa Kööpenhaminaan, että josko vaikka tavattaisiin. Ja jo muutaman tunnin kuluttua ystäväpariskunta onnistui löytämään meidät Tivolin suihkulähteen luota. Menimme panimoravintolaan oluille ja pienille herkkulautasille kuulumisia vaihtamaan. Jälkiruoan virkaa tekivät italialaisen jäätelökioskin herkkujätskit, joihin sai valita viittä eri makua isoon töttöröön tai pahvimukiin. Koska minä olin aiemmin illalla jo sotkenut itseni yltä päältä pehmiksellä töttörön haljettua atomeiksi pidin viisaampana valita pahvimukin, kun taas Poikien Äiti ja Isä olivat lasten kanssa saaneet riittämiin syödä mukijätskejä ja valitsivat herkkuvohvelit. Jokaiselle makunsa mukaan, siis! Akilla on helppoa, hän kun antaa minun tehdä valinnan ja ottaa sitten samaa.

Tivoli on ehdottomasti upeimmillaan illan hämärtyessä tuhansien värivalojen syttyessä, tunnelma on kuin lapsuuden satukirjasta tai etäisestä muistosta. Onneksi tällä kertaa meillä oli kameraan akkuja riittämiin varattu mukaan, viime kesänä kun akut loppuivat juuri tällä taianomaisella hämärän hetkellä. Aki keskittyikin pääasiassa valokuvaamaan ja minä nautiskelemaan tunnelmasta ja ystävien seurasta. Lopultakaan emme sitten uskaltautuneet yhteenkään huvilaitteeseen, liekö vanhenemisen merkki, että ennen olisin huutanut "mennään tähän vielä kerran" ja nyt totesin vain, että katsotaan vielä yksi kierros kun ihmiset kiljuvat ja kieppuvat yläilmoissa. Niin hurjilta kaikki vempeleet vaikuttivat, että niiden katsominen tosiaankin riitti aikuisten viihteeksi. Enpä olisi ennen uskonut, että minustakin tulee sellainen kalkkis.

Upean illan oli päätyttävä, jotta jaksaisimme ajaa vielä valtionrajan ylitse. Vähän ennen puolta yötä saavuimme sitten Malmöhön Juutinrauman sillan jäädessä tällä kertaa lähes kokonaan pimeän verhoamaksi. Hotelli oli upouusi ja niin hieno, että melkein harmitti, ettemme olleet tulleet aiemmin illalla. Viihtyisässä huoneessa kun olisi voinut viettää pitempäänkin aikaa. Nettiyhteys toimi kerrankin loistavasti, tietenkin juuri silloin, kun kumpikaan ei sitä jaksanut juurikaan hyödyntää. Laitoimme muutamat kuvat latautumaan nettiin ja sen jälkeen painuimme miellyttäviin pehkuihin.

Vuorovesi, mikäs se on?

28.-29.6. 2009

Jätimme Hoofddorpin hotellimme ilolla toisin kuin monet muut paikat, sillä aamiainenkin oli oma lukunsa. Maksoimme buffet-aamiaisesta järkyttävät 16€/nokka ja odotukset olivat sitä myöten melko korkealla. Puitteet ravintolassa olivat melko mukavat, mutta todellisuus ei. Ensinnäkin suuresta ruokasalista oli merkitty varattu-kyltillä kaikki kauneimmat ja viihtyisimmät pöydät. Terassille ei ruokaa saanut viedä. Käytännössä siis kaikki aterioijat oli rajattu pienelle alueelle pimeimpään osaan ruokasalia. Eihän aamiaiselle kukaan pöytää varaa, eivätkä ne varatut pöydät koskaan täyttyneet. Pohdimmekin, että todennäköisesti henkilökunta halusi päästä vähemmällä, koska ne pöydät oli katettu illallista varten, he eivät halunneet nähdä vaivaa taas illalla uudelleen. Ruokaa oli tarjolla monipuolisesti, mutta jos jokin ruoka loppui, sitä ei buffetiin enää tuotu lisää, vaikka pyysimme ja muutkin pyysivät! Tuoreet sämpylät ja keitetyt kananmunat loppuivat hetkessä, munia tuotiin vasta juuri kun olimme lähdössä, leiväksi sai kelvata kuivunut paahtoleipä. Kahvia sai vain automaatista toisin kuin muissa hotelleissa, joissa kahvi tuotiin termoskannussa pöytään. Lisäksi viereisessä pöydässä oli seurue, joka metelöi siihen malliin, että heidän iltansa ei ollut päättynyt ollenkaan vaan aamukahvin joukossa oli todennäköisesti terästettä. Tarjoilijoita ei tuntunut tämä haittaavan mutta meidän lisäksemme kaikkia muita kanssaruokailijoita kylläkin.

Amsterdamin dekadenssista siirryimme jälleen kerran tutulla nuppineula kartalle-systeemillä Pohjois-Saksaan, Cuxhaveniin. Koska meillä on ainoastaan positiivisia kokemuksia saksalaisista majataloista, valitsimme siis jälleen sellaisen. Ajomatka oli puuduttava lämpötilan hilauduttua 38 asteen tuntumaan. Jälleen kerran kiittelimme läskimopon ihanaa ilmastointia ja säädimme sen LO-asentoon, mikä käytännössä tarkoittanee viittätoista astetta, sillä seuraava lukema on 16. Onneksi helteestä huolimatta maisemat olivat mitä viehättävimmät ja matka sujui nopeasti. Matkalla aterioimme vain pikaisesti Burger Kingissä ja lihoimme taas hieman lisää. Tällä kertaa rajanylitys oli koruttomampi kuin koskaan, sillä emme edes huomanneet valtion vaihtuneen!

Cuxhavenista löysimme majatalomme, aitosaksalaisen Gasthausin, jossa isäntä otti meidät lämpimästi vastaan ja saimme suuren, viihtyisän huoneen yläkerrasta. Netti toimi tosin vähän niin ja näin, joten kuva- ja kertomuspäivitykset jäivät vähille. Navigaattorin täti opasti meidät meren rantaan katsomaan auringonlaskua ja ihmettelemään kovin mutaisen näköistä uimarantaa. Onneksi tajusimme kysyä paikalliselta perheeltä, miksi ranta on niin kuivuneen oloinen. He kertoivat leveästi hymyillen ja voimakkaalla korostuksella englantia puhuen syyksi vuoroveden vaihtelun. No tietenkin! Onhan siitä koulussa luettu, mutta emme koskaan ole kumpikaan käyneet missään, missä vaihtelun näkisi näin korostuneesti. Rannalta löysimme taulukon, jossa kerrottiin päivittäiset vuoksen ja luoteen ajat. Harmiksemme vesi nousisi todella varhain aamulla, joten se jäisi meiltä näkemättä. Paikalliset suosittelivat kävelyä paljain jaloin mudassa, he kertoivat tapanaan olevan kävellä varsin pitkällekin merenpohjaa eteenpäin, joskus jopa ihan veden rajaan saakka. Sitä unohdimme kysyä, kuinka pitkälle vesiraja karkaa, todella pitkälle kuitenkin, sillä sitä ei näkynyt lainkaan. Aurinko laski todella kauniisti kullaten koko maiseman ja tästä jäi upea muisto.

Palasimme hotellille nauttiaksemme sen ravintolassa illallisen. Tilasimme annoksen, jossa oli vähän sitä sun tätä koska emme osanneet päättää, mitä ottaisimme. Eipä aikaakaan, kun meille tuotiinkin valtava tarjottimellinen pariloitua lihaa, kanaa, kasviksia ja wursteja upeiden lisukkeiden ja kastikkeiden kera. Vähän flashbackinä tuli mieleen eräs ilmainen päivällinen noin viikko takaperin... Olut oli varsin maittavaa ja sitä tuotiin tyypillisissä, isokahvaisissa lasikolpakoissa niin paljon, kunnes kielsimme tuomasta lisää. Silti aterian hinta oli varsin siedettävä ja tällä kertaa maksoimmekin laskun välittömästi, aiemmasta oppineina.

Seuraavana aamuna saimme yhtä tasokkaan aamiaisen, joka käsitti tavallisten leipien ja juustojen sekä jogurtin ja myslin lisäksi runsaasti tuoreita hedelmiä ja vihanneksia sekä puuroa, munia, mehuja ja makkaraa. Virkeinä ja tyytyväisinä matkalaiset lähtivät jälleen eteenpäin, hitaassa tahdissa maaseutua tarkkaillen ja runsaasti valokuvia ottaen. Pikkukylien puutarhat olivat todella upeaa nähtävää, pensaat oli muotoiltu huolellisesti ja ruusut kukoistivat upeammin kuin missään muualla. Lehmiä, lampaita, hevosia ja kanoja asuu näissä maalaistaajamissa monin verroin enemmän kuin ihmisiä.

Cuxhavenista ajoimme Wischhafeniin, mistä matkustimme lautalla Elbe-joen ylitse Glückstadtiin. Jouduimme jonottamaan lautalle puolisen tuntia ja jälkiviisaana harmitti, että jonon vierellä olisi ollut jäätelökioski, jonne kuitenkaan emme uskaltaneet kipaista kun emme tienneet, kauanko jonottamisessa kestäisi. Lauttamatkan ajaksi oli suositeltavaa nousta autosta, ja mikä sen miellyttävämpää, sai oikoa jalkoja ja katsella kauniita rantamaisemia. Matka maksoi 9,50€ kahdelta aikuiselta ja autolta ja matkalla mukana oli myös ihan aito joulupukki, kesätamineissa ja lomafiiliksissä tosin! Noin vartin puksutuksen jälkeen lautta karahti vastarannalle ja saimme luvan ajaa maihin.

Viimeinen etappimme Saksan puolella ennen Tanskaan siirtymistä oli Flensburg. Siellä olimme suunnitelleet shoppailua, sillä Saksassa on todella paljon edullisempaa kuin Tanskassa. Moottoritien vieressä olikin valtava ostoskeskusrypäs ja pysäköimme tyytyväisinä automme helteen paahtaessa täydellä teholla. Totesimme, että mitään ruokatavaraa olisi aivan turhaa ostaa, vastoin aiempia suunnitelmiamme, sillä automme oli jo tupaten täynnä tavaraa ja lisäksi kaikki vähänkään herkempi pilaantuisi taatusti tässä kuumuudessa hetkessä. Suuntasimme siis vaate- ja alkoholikaupoille. Teimme hyviä ostoksia, minä löysin uudet työkengät kahdenkymmenen euron hintaan ja lisäksi sain vihdoin kauan himoitsemani Converse All Starit, pinkkeinä tietenkin. Aki sai vaihteeksi uusia vaatteita. Tuliaisiakin löytyi ja lisäksi muutama viinipullo ja pari litran oluttölkkiä, ihan vain siksi että sellaisia ei Suomesta saa.

Saksasta siirryimme hyviä moottoriteitä Tanskaan Koldingin kautta Vähän-Beltin sillalle ja siitä Fyn-saarelle ja sen pääkaupunkiin Odenseen, missä oli vihdoin varikkopysähdyksen aika. Tämän päivän etappi olikin jälleen pitempi kuin useimmat muut ja illalla sen todella tunsi jäsenissään. Odensessa teimme vain pikaisen kaupunkikierroksen, kävimme illalla pizzalla ja rannassa Kertemindessä ihailemassa Pohjanmeren kauniita maisemia.

There´s no such thing as a free dinner, or is there? Part 2

Kesäkuun loppupäivinä Hollannissa

(tämä teksti jäi erehdyksessä välistä ja kuuluisi olla ennen Amsterdamia. En vain oikein osaa tätä Bloggeria käyttää, joten en saa sitä siirretyksi oikeaan paikkaan. Joku viisas saa kertoa, miten se tehdään!)

Majoituimme sattumanvaraisesti valittuun pohjoishollantilaiseen kalastajakylään, joka jälleen kerran osoittautui oikein upeaksi kohteeksi. Matkalla pysähdyimme helteen paahtamassa Antwerpenissä katselemassa maisemia ja välttelemässä parkkisakkoja. Mitä tarkoittaa parkkisakkojen välttely? Viime kesänähän meitä rokotettiin täysin asiattomasti Pariisissa pysäköityämme vaivaiset neljä tuntia Champs-Elyseesillä taksipaikalla. Sakkolappu on, kuten meillä käyneet tietävät, edelleen jääkaappimme ovessa, maksamattomana toki. Tällä reissulla olemme ottaneet asioiksemme vältellä sakkojen saamista mitä erilaisemmissa paikoissa. Olemme kokeilleet kadunvarsia, varattuja paikkoja, lastausalueita, maksullisia paikkoja ilman maksulippua ja lähes kaikkea muuta paitsi invapaikkoja.

Sas Van Gent oli siis majoituskohteemme. Sen löysimme hyväksi havaitulla sormi kartalle- menetelmällä. Ajoimme perille onnen huumassa: kylä oli kaunis ja lisäksi sääkin erittäin suotuisa suunnittelemallemme terassi-illalle. Hotellin löytäminen oli erittäin helppoa toisin kuin booking.comissa oli annettu ymmärtää. Joku varoitteli samoilla sivuilla myös ”massiivisesta tienkorjaustyöstä täsmälleen hotellin edessä”. Me näimme vain kasan katukiviä, jotka oli pinottu liikenteenjakajan päälle pienen matkan päässä hotellista. Ehkäpä massiivinen työ oli saatu muutamassa päivässä todella hyvälle mallille tai sitten meillä oli vain hieman erilainen näkemys massiivisesta kuin kirjoittajalla. Bookingista olemme saaneet pääosin varsin käyttökelpoista informaatiota hotelleista, joten voin lämmöllä suositella kyseistä, maksutonta palvelua kaikille omatoimimatkaajille. Kaiken muun hyvän lisäksi se on helppokäyttöinen ja suomenkielinen. Tämä ei ollut sponsoroitu mainos. Jälleen saimme ilmeistä etua bookingin käytöstä, sillä vaikka olimme varanneet halvimman kahden hengen huoneen, meidät majoitettiin huoneistoon, jonka vuorokausihinta olisi listan mukaan ollut lähes 50€ kalliimpi kuin varaamamme huoneen.

Hotellissa oli uima-allas, joka tuli todella tarpeeseen hikoiltuamme 34 asteen helteessä. Lähdimme heti testaamaan allasta ja saimme pulikoida aivan omassa rauhassamme. Myös sauna olisi löytynyt, mutta ulkona oli kyllä ihan tarpeeksi kuuma. Virkistävän pulahduksen jälkeen oli suunnittelemamme baarikierroksen aika. Kerrankin meillä oli hotelli, joka sijaitsi aivan keskustassa, joten kummankaan ei tarvinnut ajaa minnekään. Niinpä lähdimmekin tutustumaan kylän baaritarjontaan, joka olikin varsin kattava. Ensimmäinen kohde tosin ei tarjonnut miellyttäviä yllätyksiä. Ulospäin houkuttelevan näköinen rantapubi kalastajateemalla oli miehitetty kourallisella paikallisia, jokainen sanoi meille jotain astuessamme sisään. Koska se kuulosti suunnilleen samata kuin ”hai” sanoimme niin. Kai meitä tervehdittiin kohteliaasti. Sen jälkeen kuitenkin kaikki jäivät tuijottamaan meitä kuin olisimme kirkkaan vihreitä. Tilasimme oluet. Tuijotus jatkui. Mitään ei tapahtunut. Yritin saksaksi, lopulta baarimikko alkoi valuttaa hanasta kaljaa pikkuriikkisiin laseihin. Olisi kai pitänyt tajuta tilata kunnon kolpakot, tai ehkä hän ajatteli että lähtevätpä typerät turistit nopeammin, kun saavat vain sormustimelliset. Joimmekin oluemme varsin nopeasti koko baarin hiljettyä tyystin meitä tuijottamaan, eivätkä kenenkään ilmeet olleet enää tulkittavissa ystävällisiksi.

Seuraava paikka olikin huomattavasti mukavampi. Täpötäysi kanavanrantaterassi kutsui musiikilla, auringonpaisteella ja valtavilla tuopeillaan meitä. Varovaisina edellisen kokemuksen jäljiltä asettauduimme sivupöytään ja iloinen tarjoilija tervehti meitä reippaalla englannilla. Helpottuneina tilasimme two large beers ja saimme ennen aikaakaan eteemme kahdeksan desin kannut vaahtoavaa kultakaljaa. Muutamat juotuamme totesimme, että ympärillä olevissa pöydissä on houkuttelevan näköisiä ruoka-annoksia ja tilasimme pihvit. Nekin tulivat pikavauhtia ja olivat huippuhyvät. Baarikierroksemme tyrehtyikin tämän terassin viihtyisyyteen siinä pelossa, että saisimme jonnekin muualle siirtyessämme ensimmäisen paikan kohtelua. Niinpä tilasimme lisää olutta auringon paahtaessa kasvojamme. Musiikki oli, kuten joka paikassa muuallakin, lähes pelkkää vastikään edesmennyttä popin kuningasta. Kun aurinko alkoi laskea ja olut nousta päähän, päätimme siirtyä vielä oman hotellin terassille yksille ja sitten nukkumaan. Sovimme käyvämme vuoron perään sisällä vessassa ja maksavamme joko tarjoilijalle tai sisällä riippuen siitä, tulisiko tarjoilija käymään pöydässä sillä aikaa, kun jompi kumpi on vessassa. Akin ollessa vessassa tarjoilija tulikin pöytään ja pyysin laskun. Hän tuli hetken päästä, maksoin sen enempää loppusummaa tarkastamatta ja laitoin kortin kuitin kera laukkuuni. Vasta hotellissa ennen nukkumaanmenoa päätin tarkistaa, paljonko lasku oli ollut. Seitsemän euroa. Yhden olutkierroksen verran.

Mitä eroa on kahvilalla ja coffeeshopilla?

27.kesäkuuta 2009

Aamulla mietimme, ovatko poliisit hotellin ovella odottamassa meitä, kun ruojat emme maksaneet ravintolassa kuin yhdet oluet. Ei siellä ketään näkynyt. Päätimme ajaa ravintolan kautta lähtiessämme ja käydä maksamassa loput. Sepä oli kuitenkin kiinni. Mitäs siinä muutakaan kuin jatkamaan matkaa.

Ajoimme maisemareittiä Amsterdamiin. Matkalla pienten saarten kautta näimme ihania rantoja, muutaman niistä kuuluisista tuulimyllyistä sekä pitkiä, merenlahtia alittavia tunneleita. Niissä tuntui kieltämättä hieman haljulta, kuutisen kilometriä matkantekoa vedenalaisessa tunnelissa ei ole mikään klaustrofobisen unelma. Kun matkaa olisi ollut enää vajaa sata kilometriä katkesi ajaminen viimeiselle saarelle ennen kuin olisi siirrytty taas mantereelle, siellä oli liikenteen ohjaus ja kylttien mukaan jonkinlaiset festarit meneillään. Yksi saarelta pois vievä tie oli kokonaan suljettu ja sitä toista pitkin olimme tulleet saarelle. Pitkään kierrettyämme ei auttanut kuin todeta, että ainoa vaihtoehto päästä pois on samaa reittiä kuin tulimmekin. Pari tuntia meni aivan hukkaan ja ylimääräistä ajoa tuli lähes 150km. Ei kivaa.

Lopulta kuitenkin tulimme perille helteessä kylpevään Hoofddorpiin, joka on Amsterdamin esikaupunkialue lentokentän lähellä. Sieltä olimme varanneet hotellin, joka kuvien ja arvioiden perusteella oli vaikuttanut keskitasoiselta. Tässä tuli kuitenkin ensimmäinen harha-askel tällä reissulla. Hotel De Beurs osoittautui nuhjuseksi, parikymmentä vuotta sitten remontoiduksi wannabe-neljäntähdenhotelliksi, jota parhaalla yrityksellä ja vaaleanpunaisten silmälasien läpi katsomalla saattoi ehkä kuvitella kolmetähtiseksi. Ruskeasävyinen tekonahkaa ja muovihuonekaluja käsittävä sisustus ei voi kenenkään mielestä olla viihtyisä eikä huoneessa voimakkaasti haissut partavesi peittänyt ”savuttoman” huoneen pinttynyttä tupakankatkua. Ilmastointi käsitti avattavan tuuletusikkunan, jossa ei ollut hyönteisverkkoa eikä minkäänlaista salpaa, joten kuka tahansa saattaisi kiivetä kakkoskerrokseen viereisiä paloportaita ja tulla moikkaamaan. Kylpyhuoneessa oli törkeän kuuma ja vessanpönttö keikkui uhkaavasti sille istuttaessa. Emme jaksaneet kuitenkaan lähteä valittamaan, vaan ratkutamme tyytymättömyyttämme raukkamaisesti sitten hotellin booking-sivulla kuten ikävät asiakkaat yleensä.

Valittamisen sijasta vaihdoimme ykköset niskaan ja lähdimme katsomaan villiä Amsterdamia. Ensin tutustuimme kaupunkiin ajelemalla ympäriinsä läskimopollamme. Kaikki ovat varmaan nähneet, kuinka amerikkalaisissa telkkariohjelmissa lihavat ihmiset ajelevat kauppakeskuksissa kolmipyöräisillä sähkömopoilla. Meillä ei ihan sellaista ole, mutta sightseeing sujuu hienosti luontoystävällisellä katumaasturillamme joka on ilmastoitu, takaikkunat tummennettu auringonsuojakalvolla ja kattoikkunasta voi valokuvata hienoja rakennuksia ilman, että tarvitsee edes nousta autosta. Päätimme sitten kuitenkin pysäköidäkin, ensin sikakalliiseen parkkihalliin, joka hetken karttaa tarkasteltuamme osoittautui olevan lähes viiden kilometrin päässä keskustasta. Ajoimme siis saman tien ulos ja maksoimme muutaman minuutin pysäköinnistä 3,60€! Siitä viisastuineina etsimme tuuriparkin seuraavaksi, kadun ja kanavan välissä oli runsaasti vapaata parkkitilaa emmekä me, kuten rakkaat lukijamme tietävät, osaa lukea pysäköinnistä kertovia liikennemerkkejä lisäkilpineen millään ulkomaan kielellä.

Kävelimme kanavarantoja ihastellen kauniita taloja. Arkkitehtuuri on täällä aivan erilaista kuin muissa kaupungeissa matkamme varrella. Aloimme pohtia, miten paikoitellen voimakkaana ilmassa leijunut epäilyttävä savu meihin oikein vaikutti, koska osa taloista näytti ihan siltä, että ne ovat aivan vinossa! Koska kanavaristeily oli juuri alkamassa ja satuimme sopivasti paikalle, keksimme, että se on varmasti oiva tapa nähdä kaupunkia ja kuulla oppaalta nähtävyyksistä enemmän. Tunnin opastetulla kierroksella kuulimmekin sitten, että talot tosiaan ovat vinossa, tarkoituksella, ja niitä sanotaan tanssiviksi taloiksi. Saimme myös oppia, että hollantilaisissa taloissa on niin kapeat ovet ja rappukäytävät, että muutettaessa tavarat nostetaan ikkunoiden kautta köysillä ulos ja sisään. Amsterdamin kapein kuja oli alle metrin levyinen! Siitä piti kulkea yksi kerrallaan ja jos joku tuli vastaan, piti jomman kumman peruuttaa takaisin sillä väistämään ei mahtunut. Kanavineen ja siltoineen kaupunki toi kovasti mieleen Venetsian, ainakin meille jotka olemme päässeet siihen kaupunkiin tutustumaan vain kuvista.

Olimme etukäteen kuulleet Amsterdamin erikoisuudesta, Coffee Shopeista. Jotenkin me sinisilmät kuitenkin kuvittelimme, että niitä on jossain sivummalla, huonomaineisilla alueilla tai ainakin jossain takakujilla ja niihin halutessaan pitäisi niitä oikein etsimällä etsiä tai osata kysyä. Hämmästyimme siis niiden monilukuisuudesta ihan pääkatujenkin varrella. Coffee Shopeissa oli isot kyltit ulkopuolella, joista selvisi aika äkkiä, että nämä eivät ole mitä tahansa kahviloita: ”Age limit 18 years”, ”No Alcohol” ja ”No smoking cigarrettes” kertoivat, että näihin eivät perheenäidit mene lastenvaunuineen, näissä ei kaljaa lipitellä eikä tupakansavu tartu vaatteisiin. Sen sijaan jo aiemmin haistamamme suitsukkeen hajua muistuttava imelä katku leijui näistä kahviloista pitkälle. Sisään meni hihitteleviä naisseurueita ja ulos tuli rastatukkaisia poikia tuijottavine katseineen. Eksoottista, sanon minä!

Coffee Shopin sijasta etsimme kivan näköisen ravintolan, jossa meille tarjoiltiin erittäin herkullista pinaatti-ricotta-cannellonia ja isot tuopit Heinekeniä. Michael Jacksonin musiikki pauhasi jälleen joka paikassa, kanavalla lipui veneitä joissa pidettiin ilmeisesti popin kuninkaan peijaisia musiikin, oluen ja coffee shopin antimien voimalla. Totesimmekin, että Suomessa yleinen pilluralli suoritetaan täällä ilmeisesti veneillä cruisailemalla kaupunkia ympäri.
Askelmittariin kertyi lopulta kuitenkin ihan hieno määrä käveltyä matkaa ja hotellin sängyn väsyneet jouset saivat tuudittaa matkalaiset uneen.

Liehuvia helmoja Pariisissa

Keskiviikko 24.kesäkuuta - Perjantai 26. kesäkuuta 2009
Saavuimme puuduttavan ajon jälkeen keskelle parasta ruuhka-aikaa Pariisin keskustaan. Emme edelleenkään ole sitä mieltä, että sinne olisi erityisen hankalaa ajaa omalla autolla. Toki ruuhkat ovat kovemmat kuin mitä Helsingissä on tottunut näkemään, mutta jos asennoituu jonotteluun, ei hermo mene kovin pahasti. Kunhan on vesipullo, ilmastointi ja hyvää musiikkia tarjolla, ei ala ahdistaa. Navigaattori hoitaa reitin etsimisen ja itse vi keskittyä maisemista nauttimiseen. Meidän oli tarkoitus käydä ensin hotellilla kirjautumassa sisään, mutta huomasimme vasta ajaessamme keskustaan, että olimme unohtaneet ohjelmoida hotellin osoitteen navin muistiin. Se tarkoitti pientä ylimääräistä sightseeing-kierrosta, mutta kukapa ei Pariisista nauttisi yhden ylimääräisenkin kerran. Hotellimme sijaitsi 20km Pariisista etelään, juuri sen samaisen moottoritien varrella, mitä olimme juuri ajaneet, Evry-nimisellä kampusalueella.

Käytyämme hieman ajelemassa menimme sitten hotellille. Olimme tehneet ehkä koko reissun parhaan löydön booking.comista, pienen yksiön aivan uudessa huoneistohotellissa, hinta yöltä varsin kohtuullinen, huoneiston kunto priima ja varustelutaso ainakin neljän tähden arvoista. Koska meillä nyt oli keittiö jääkaappeineen kaikkineen, päätimme ensi töiksemme käydä lähimmässä supermarketissa ostamassa juustoja ja viiniä sekä muuta hyvää. Ranskassa supermarket- sana saa aivan uuden merkityksen. Noin kolmen perusprisman kokoinen jättikolossi, josta saa todellakin aivan kaiken mitä kuvitella saattaa, valikoimaa niin runsaasti että itku meinaa päästä kun täytyy jotain valita kaikesta ihanasta tarjolla olevasta ja hinnat varsin kohtuulliset. Suunnittelimme jo jäävämme pikku yksiöömme kokonaan asumaan, etenkin kun anopilta oli aamulla tullut tekstiviesti, jossa hän ilmoitti, että he aikovat pitää koiramme.
Illan vietimme Pariisissa ihastellen maisemia, kävellen kauniita Seinen rantoja ja ottaen jälleen satoja valokuvia. Aina pitää olla joku pikkuongelma, tällä kertaa se oli minun musta mekkoni, jonka olin varta vasten hankkinut Pariisissa käytettäväksi. Se kun on helmaltaan niin leveä, että tuulenpuuskassa se nousee täysin pyöreäksi kelloksi ympärilleni paljastaen huomattavasti enemmän kuin suunnittelin näyttäväni. Tätä ei sovittaessa tajunnut, kun sovituskopeissa harvemmin tuulee. Höh, en antanut sen kovasti häiritä, ehkä kanssamatkustajaa häiritsi enemmän. Löysimme sivukujalta Notre Damen takaa viehättävän viinituvan, jossa nautimme lasilliset. Omassa pikku asunnossamme joimme vielä tippasen lisäää punaviiniä ja maistelimme sen kanssa Tomme Blanchea, Roquefortia ja vuohenjuustoa patongin kera. C´est la vie!

Seuraavana aamuna nautimme aamiaisen omalla ranskalaisella parvekkeellamme kuunnellen kirkonkellojen jatkuvaa pauhaamista. Meille ei oikein auennut, miksi niitä soitettiin 45 minuutin välein vartti kerrallaan! Aamupalaksi olimme hankkineet kirsikoita, mansikoita, vaniljarahkaa, appelsiinimehua, croissantteja sekä niitä eilisiä juustoja. Lisäksi tietenkin paljon kahvia. Päivän suunnitelmiin kuului ykkösenä Louvreen tutustuminen. Akihan on siellä jo käynytkin ja mainostanut sen upeutta minulle niin kovaäänisesti, että pakkohan sinne oli mennä. Miten mennään Louvreen omalla autolla? Laitetaan osoite navigaattoriin ja ajetaan parkkihalliin Louvren alla. Helppoa kuin mikä. Jonotkaan eivät olleet lainkaan niin pahat kuin olin tullut pelotelluksi etukäteen.

Helposti liikuttuvana olin kyllä varsin otettu Louvren ihanuuksista. Ei ole ollenkaan sama katsella taideteoksia kuvista kuin nähdä ne hyvin valaistuina, luonnollisessa koossaan ja erottaa maalauksista satoja vuosia vanhat siveltimen jäljet. Tietenkin kävimme moikkaamassa klassikot Mona Lisan ja Milon Venuksen (meidän Milo tosin olisi varmaan vaan pissannut sen jalkoihin.) Erityisen paljon pidimme myös Napoleonin asuinsiivestä, joka oli todella vaikuttava mahtipontisine sisustuksineen ja taide-esineineen. Siellä sai kyllä kävellä melkoisessa jonomuodostelmassa toisin kuin muualla Louvressa. Kuuma oli kuin siellä kuuluisassa ryssän helvetissä, vai olikos siellä kylmä? No, ilmastointien lattialuukut olivat suosittuja seisomapaikkoja ja niiden päälle kerääntyi aina onnesta huokailevia ihmislaumoja. Vettäkin kului pullotolkulla kuin biitsillä olisi oltu.

Kävelimme puistossa, kävimme kulma-brasseriessa syömässä ja viinilasillisella (pullollisella!) ja teimme kaikkea kliseistä, mitä nyt turistit kuunaan Pariisissa. Emme vielä ole niin vanhoja tuttuja tämän kaunokaisen kanssa, että osaisimme pysyä poissa nähtävyyksistä. Aikaa jäi myös shoppailulle ja teimme pari hyvää löytöä, muun muassa vaatteita Akille sekä joitain tuliaisia. Tokihan me tavoillemme uskollisina etsimme myös Starbucksin, jonka jättilattet ja juustokakut saivat tehdä jokapäiväisen leipämme roolia. Jokainen tätä blogia lukenut osaa jo varmasti odottaa, että emme ole niin kovin hoikkia palatessamme reissusta. Toisaalta, miksi mennä lomalle kituuttamaan jollain salaatilla ja sitruunamehulla? Tätä varten on säästetty, tätä on odotettu ja hehkutettu, miksi siis ei pitäisi nauttia? Koko pitkä syksy ja talvi on laihduttamista varten.

Pariisin asunnossamme oli niin hyvä keittiövarustus, että sinne olisi voinut jäädä vaikka asumaan. Mieleen tuli useammankin kerran, että tällainen asunto riittäisi kahdelle aikuiselle ihan hienosti, esimerkiksi Helsingin keskustassa, tai vaikkapa Pariisissa. Kokkasimme keittiössämme tosin vain aamiaisia, mutta ne olivatkin sitten ihan omaa luokkaansa. Herkkumarketista haimme kaikenlaista ihanaa ja söimme pikku pöydän ääressä ranskalaisella parvekkeellamme (vai onko sen nimi täällä vain parveke?) katsellen katuvilinää. Vaikka leffojakin oli mukana, ei iltaisin jaksanut perinteisesti mitään muuta kuin katsella päivän valokuvat ja sitten äkkiä nukkumaan.

Kolmantena päivänä oli vuorossa virallinen shoppailukierros, mikä kuumuuden vuoksi kutistui melko tyngäksi. Sitä paitsi olimme aiempina päivinä ostelleet jo tuliaisia, viinejä ja itselle kaikkea kivaa, joten ei tässä nyt sitten ihmeempiä tarvittukaan. Kävimme kuvaamassa vielä maisemia, Moulin Rougekin tuli kuvattua -tosin vain ulkoa päin, sillä 120-vuotisjuhliaan viettävä revyy oli niin sikamaisen hintainen, että matkabudjetti olisi inissyt ja paukkunut jos sinne olisimme menneet. Joku rikkiviisas voisi tosin sanoa, että sen shoppailun ja juustokakun ahmimisen kun jättää vähemmälle, niin jää rahaa kulttuurielämyksiin. Niinpä. Kukin tyylillään.
Kaiken hyvän täytyy loppua, niin myös tämänkertaisen Pariisin-visiitin. Kaikille kiinnostuneille voimme antaa huoneistohotellimme yhteystiedot, sillä sitä voi todella lämpimästi suositella. Suunnittelimme matkaa eteenpäin Belgian kautta Hollantiin. Varasimme hyvältä vaikuttavan hotellin ja haikein mielin jätimme asuntomme seuraaville onnekkaille. Mutta tokihan tänne tullaan jälleen!

Väsyneinä Dijonissa

Tiistai 23.kesäkuuta 2009

Evianista ei olisi millään halunnut lähteä. Miksi emme etukäteen edes tajunneet ottaa selvää, millaiseen paikkaan olemme tulossa, jotta olisimme tajunneet varata huoneen saman tien viikoksi. Lähdettävä kuitenkin oli. Matka jatkui siis Bourgognen halki Dijoniin, ajaminen oli melkoista paahtamista, kuten tällä matkalla osa päivistä pakostakin on, jotta näemme mahdollisimman paljon ja pääsemme kotiinkin ennen kuin loma päättyy.

Matkalla joimme vain huoltoasemakahvia ja söimme vähän sitä ja tätä. Perille saavuimme illalla, juuri ennen kuin hotellin vastaanotto meni kiinni. Tällä kertaa majoituimme perheen ylläpitämään pikkuiseen hotelliin Dijonin ulkopuolella, korkealla kukkuloilla kuin Hollywoodissa ikään. Hotelli oli pienellä kadulla kauniiden talojen ympäröimänä ja nimeltään Karkintekijän Talo. Suloista! Tunnelma oli kuin menneeltä ajalta pysäytyskuvaksi jäänyt. Kuumuus teki myös osansa. Hotellia ei oltu juurikaan remontoitu, joten kaikkien ihanien hotellikokemusten jälkeen tämä ei ollut ihan niin ekstaattista kuin olimme etukäteen uskaltaneet toivoa. Kaunis ympäristö ja hotellin suloinen puutarha saivat kuitenkin mielen iloiseksi. Huone oli nuhjuinen, sängyt kaksi varsin lyhyttä kaiverretuilla puupäädyillä koristettua jousitettua lotjaa, jotka oli työnnetty yli metrin verran erilleen. Siveellisesti, tietenkin. Tämä vanha aviopari kyllä selviää yhden yön vähän kauempanakin toisistaan, mutta kun tiedustelimme vastaanotosta miksi saimme tilaamamme tuplasängyn sijasta twin-huoneen erillisine vuoteineen, ilmoitti vastaanottovirkailija leveästi hymyillen, että he eivät missään nimessä veloittaisi meiltä huoneesta lisähintaa! Jaha.

Koska emme olleet aivan voimissamme, päätimme että tämä kaupunki saa valitettavasti jäädä vieraaksi tällä reissulla. Etsimme lähimmän supermarketin, josta ostimme kasan herkkueväitä, muun muassa kuuden herkkuleivoksen laatikon. Söimme eväät sängyssä ja sen jälkeen uni voitti molemmat hetkessä!

Evian -eli onko ilmaisia päivällisiä olemassa?

Kesäkuussa jossain päin Etelä-Ranskaa

Saavuimme siis rajan yli erikoisten rajatarkastusmanööverien jälkeen ja päädyimme Evian-les-Bains`iin, siihen kylään, jonka mukaan maailman kuuluisin pullovesi on saanut nimensä. Vuoret reunustivat kylää etelästä, Genevejärvi pohjoisesta. Tie kulki aivan rantaviivaa myötäillen. Talot olivat pääasiassa hyvin hoidettuja, kauniin värisiä kivitaloja viime vuosituhannen alusta ja sodanjälkeiseltä ajalta. Rantabulevardia hissukseen körötellen ohitimme Casinon, hienoja hotelleja, suuren venesataman sekä järveen tehdyn uimastadionin. Hotellimme löytyi ihan kylän laidalta, järven rannalta. Jos tähän mennessä hotellimme ovat olleet onnenkantamoisia, siistejä ja viihtyisiä, oli tämä todellinen lottovoitto. Eihän mitään niin idyllistä voi ollakaan!

Hotel La Plage on 1900-luvun alussa perustettu kylpylähotelli. Vastaanotto ja ravintola ovat matalia lasiseinäisiä rakennuksia upealla näköalalla. Itse hotelli sijaitsee kymmenisen metriä rannasta, pienen mäennyppylän rinteessä taaten mahdollisimman parhaat näköalat useimpiin huoneisiin. Me saimme järven puoleisen ylimmän kerroksen huoneen, jonka ranskalaiselta parvekkelta aukesi esteetön näkymä aina Montreux`n saakka järven yli. Kylät ja kaupungit vastarannalla näkyivät valojen helminauhana tummaa iltataivasta vasten vuorten piirtyessä taustalla. Järvellä myrskysi, aallot olivat vaahtopäisiä kuin merellä ikään. Huone oli sisustettu vanhahtavalla maalaistyylillä sydänkuvioisine sängynpeitteineen, seinillä oli kehystettyjä valokuvasuurennoksia alueen maisemista 1920-luvulta. Kylpyhuoneessa oli viistottu katto ja suuri kattoikkuna sekä iso vanha tassujalkainen kylpyamme.

Kellon ollessa jo paljon ja tehtyämme pitkän ja hienon matkan päätimme syödä hotellin ravintolassa jotain pientä ja mennä sitten nukkumaan, jotta jaksaisimme huomenna nauttia päivästä kauniissa ympäristössä. Ravintola osoittautui nappivalinnaksi. Myrskyn kourissa vaahtoava järvi velloi ikkunoiden takana kun istahdimme pieneen pöytään kynttilöiden valossa, takkatulen ritistessä hiljalleen nurkassa. Keskikesän upea auringonlasku kajasti kauniina antaen uskomattoman kontrastin aallokolle ja vuorille. Ruokalista oli vain ranskaksi ja väsyneinä päätimme tilata ”ihan mitä vain” menetelmällä, joka tunnetaan kaikkien maailman turistien keskuudessa: tökkää sormi ruokalistaan ja osoita tarjoilijalle. Listan halvinta punaviiniä pullollinen, eiköhän sitä juomaan pysty.

Tarjoilija toi meille viinin, joka osoittautui varsin pätevän makuiseksi, joskin kevyeksi ja helposti juotavaksi, ei niinkään ruokaviiniksi. Hetken kuluttua tarjoilijapoika palasi tuoden lämpökynttilän ja sen päälle laitettavan ritilän, johon ilmiselvästi tuotaisiin ruokamme. Mitähän me tilasimme? Leipää nakerreltuamme ei mennyt aikaakaan kun saimme ritilän päälle tulikuumana hehkuvan kivilevyn ja sen jälkeen pöytään alettiin kantaa katkeamattomana virtana erilaisia lautasia täynnä kasviksia ja raakoja lihoja. Siitä sitten vain grillailemaan mitä mieli teki, upeaa ja todella herkullista! Syötyämme niin, että navat pompahtivat pari senttiä edemmäksi tarjoilija kysyi vain huoneemme numeron ja sanoi ruoan menevän huonelaskuun, joka maksettaisiin poistuessa, kätevää kuin mikä. Uni maistui aaltojen kohinassa todella hyvin.

Aamukylpy Evian-vedessä katsellen kattoikkunasta vuoria. Ei kovin huono tapa aloittaa kesälomapäivää. Etenkin, kun seuraavaksi sai herkkuaamiaista: croissantteja, tuoremehuja, cafe au lait`a, hilloa, hedelmiä, rahkaa, ihan mielettömiä juustoja sekä mansikoita. Jos voisikin elää pelkällä aamiaisruoalla, ei huonompi vaihtoehto sekään (kunhan ensin on elänyt muutaman vuoden sillä juustokakulla ja lattella). Täytimme vesipullot kraanasta Evianilla ja lähdimme kävellen tutustumaan Evian-les-Bains`iin.

Rannalla tuuli edelleen kovasti mutta aurinko helotti myös ja sää oli oikeastaan varsin miellyttävä. Kävimme katsomassa järvenrantauimalaa, mutta aallokko oli niin kova, että uimista ei suositeltu. Ohitimme myös todella hauskan näköisen minigolf-radan, joka ei ollut vielä auki, kyltin mukaan se olisi avoinna illalla. Radat oli tehty mielikuvitusta ja maaston muotoja käyttäen ja ne näyttivät paljon kivemmiltä kuin suomalaiset minigolf-radat, joissa vaihtelua tarjoaa yleensä vain kulmat ja mäet. Casinon vieressä torilla oli maalaismarkkinat ja katosimme niiden vilinään muutamaksi toviksi. Jos meillä olisi ollut keittomahdollisuus, olisi täältä saanut todella ihanat kasvikset vaikka mihin herkkuihin. Osaa vihanneksista ja hedelmistä ei meinannut tunnistaa, niin eri näköisiä kontissa kypsyneet Suomeen tuodut valjut sukulaisensa ovat näihin mehukkaisiin, värikkäisiin ja suuriin verrattuna. Rantakahvilat näyttivät varsin tiukasti suljetuilta, vain yksi uhmasi tuulista säätä olemalla avoinna. Siellä virkistäydyimme jäätelöllä ja paikallisella luonnontuotteella, vedellä. Aki sai taas valokuvata niin, että muistikortti venyi ja paukkui, ja muisti säännöllisin väliajoin kirota kameraansa, kuinka sellainen-ja-sellainen kamera antaisi mahdollisuudet niin paljon parempaan...

Kyllä sapetti ruveta pakkaamaan tavaroita, tänne olisi voinut jäädä pitemmäksi aikaa tai vaikka asumaan. Jos tullessa jo olisimme tajunneet, niin huoneen olisi voinut saada useammaksi yöksi. Laskun maksettuamme jatkoimme kuitenkin matkaa suunnitellusti kohti Dijonia. Vasta jonkin ajan päästä aloimme miettiä, kuinka hotellilasku oli ollutkin niin pieni. Totesimme, että illallinen oli jäänyt kokonaan laskuttamatta! Niin paljon rehellisyyttä meistä ei löytynyt (etsimme kyllä kovasti) että olisimme lähteneet takaisin sitä maksamaan. Haukkukaa jos haluatte.

Ystävämme Jürgen ja muita alppitarinoita

Maanantai 22.6. 2009

Unet Gasthausissa olivat makoisat, peltojen keskellä ei meteliä kuulunut. Lehmien ammumista ja lampaiden määkimistä kuului mutta sehän on vain viihtyisää ellei sen keskellä joudu asumaan. Aamiainen oli runsas mutta henkilökuntaa ei näkynyt missään. Kahvia saimme vasta syötyämme lähes kaiken, sillä vasta silloin tarjoilija saapui. Eipä tuo kovasti haitannut. Matkan päätettiin jatkuvan vastoin aiempia suunnitelmia eilisen hienon kokemuksen siivittämänä Sveitsiin. Keksimme, että ajamme Zürichin kautta Alpeille ja sieltä vielä Genevejärven rannalle. Kunnianhimoinen reitti mutta ahneus voitti, haluamme nähdä mahdollisimman paljon. Emme sentään lähteneet Venetsiaan, vaikka sitäkin hetki pohdittiin.

Zürichiin ajettiin varsin tavanomaisia moottoritiemaisemia. Vasta kaupunkiin saavuttua alkoivat näkymät hivellä näköhermoja. Kaunis arkkitehtuuri voittaa aina sydämeni ja matkakuvissamme onkin varmasti tuhansia taloja taltioituna; kuvia joita vain minä jaksan katsella. Kävelimme keskustassa pari tuntia ja joimme ihanat grande latte double espressot vadelmajuustokakkupalojen kera missäs muuallakaan kuin Starbucksissa. Kyllä ihminen varmasti voisi elää pelkällä lattella ja juustokakulla! Tänne olisi toki voinut jäädä pitemmäksikin aikaa, nähtävää ja tekemistä olisi taatusti riittänyt, mutta koska hotelli oli jo varattu ja sinne oli vielä todella pitkä matka, oli vain jatkettava matkantekoa.

Luzern houkutteli meidät luokseen nimellään, joka oli minulle tuttu ainoastaan vanhasta lastenlaulusta, jota sitten Akin iloksi jodlailin puoli matkaa: ”Luzernistaaa Weggikseen, ti joiladi dii ti joiladi joo, paljasjalkaaa retken teeen ti joiladi diiiaa joo!” Jälleen kerran oikein hyvä valinta, maisemassa riitti ihasteltavaa. Jos on kuvitellut mielessään alppikaupungin järven rannalla, on täällä juuri sellaista kuin mielikuvitus on loihtinut silmien eteen odoteltavaksi. Koska navi kierrätti meitä pikkuteiden kautta, sattui silmiin tienviitta kohti näköalahissiä. Tottahan me sinne poikkesimme, Madeiralla kun on tulleet jo tutuiksi nuo Cable Carit, kabiinihissit joilla matkataan vaijerin varassa vuorten huipulle päätä huimaavissa maisemissa.

Parkkialueella selvisi, että olemme patikointireitin lähtöpaikalla. Lenkkejä oli tarjolla joka makuun, pisimmät yli 50 kilometriä ja lyhyin vain 10 minuutin pikapinkaisu. Varusteemme eivät oikein olleet mitoitetut alppiretkeilyyn, lisäksi juuri alkoi kova sadekin. Hissin ala-asemalla ei ollut ketään, vaikka sen aukioloaikojen mukaisesti olisi pitänyt olla käytössä. Seinässä oli puhelin ja vieressä ohjeet saksaksi ja englanniksi, käskettiin nostaa luuri, painaa keltaista nappia ja kuunnella ohjeet. Näin teimme. Hissi käynnistettiinkin yläasemalta ja pääsimme kabiiniin. Kyyti oli tasaista mutta korkeanpaikan kammoiselle aina yhtä jännää. Puolessa matkassa hissi upposi pilviin ja hetkeksi näkyvyys katosi kokonaan. Sen jälkeen edessä aukenivat valtavat jyrkänteet lumihuippuineen ja näimme, että seuraavan huipun takana kulki toinen hissi, jonka vaijeri oli lähes pystysuoraan asennettu. Ei ikinä sinne, minulle ainakin riittää puolivälin pysähdys! Myöhemmin selvisi, että ylös olisi päässyt halutessaan myös hammasratajunalla, se olisi ehkä ollut huomattavasti vähemmän pelottavaa?

Perillä oli pikkuinen kahvila, jossa söimme alppijuustoa. Yksikin annos olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi, mutta ahneet tilasivat molemmille omat... Juustoannos olikin kokonainen kimpale ihanaa juustoa, korillinen patonkia sekä salaattia, kurkkua, tomaatteja ja suolakurkkua. Onneksi ylijääneet juustopalat sai mukaan vakuumipakattuina! Ja onneksi meillä on autossa jäähdytetty hansikaslokero. Hyvät eväät myöhemmäksi siis. Maksaminen ei meinannut olla ihan helppoa, eihän meillä mitään Sveitsin frangeja ollut. Visa ei meinannut ensin kelvata, mutta äkkiä kelpasikin kun muuta ei ollut. Euroja ei tarjoilija halunnut. Sisältä löytyikin sitten kuitenkin moderni, varmentava korttipääte, kunhan vain ostoksemme ylitti 50 frangia. Hah.

Alpeilla olisi voinut ajaa ympäriinsä loputtomasti. Maisemat kerta kaikkiaan henkeä salpaavat, vuoristojärvet aivan kirkkaan siniset ja kylät toinen toistaan idyllisemmät. Välillä tosin tuntui, että katselimme maisemia yksinomaan kameran linssin läpi. Tutustuimme matkaa tehdessämme moniin hauskoihin tyyppeihin. Yksi (tai oikeastaan useampi) oli nimeltään Jürgen. Hän ei ole ihminen, vaan vuorenjyrkänne. Joskus, kun istuu autossa puolisonsa eli parhaan ystävänsä kanssa päiväkausia yhtä soittoa, alkavat jutut kuulostaa siltä, että niitä ei ulkopuolinen arvostaisi. Eipä niitä varsin kannattaisi blogiinsakaan kirjoittaa, eivät ne kirjoitettuina ainakaan fiksummilta kuulosta. Tähän kuuluisi hymiö jos niitä tykkäisin käyttää. Etteivät luule meitä aivan tärähtäneiksi. No, Jürgen siis huuteli meille, että kannattaisi tulla moikkaamaan. Hän on nimittäin aivan erityinen vuorenjyrkänne, negatiiviskulmainen. Niitä ei ihan joka vuorella olekaan! Negatiivinen kulmahan tarkoittaa sitä, että vuori on yläreunastaan leveämpi kuin alareunasta. Kyllä sellaisen jyrkänteen ainoa oikea nimi on Jürgen. Vai mitä?

Juuri kun tuntui siltä, että aivot eivät ole valmiit ottamaan vastaan enää yhtään upeaa elämystä, saavuimme Montreux`n kautta Genevejärven rannalle. Oih ja voih. Rajanylitys oli ehkä mielenkiintoisempaa kuin koskaan. Sveitsin ja Ranskan välinen raja-asema oli keskellä pienen kylän katua, siinä päivysti yksi mies. Hidastimme ja avasimme kuskin puoleisen ikkunan. Mies mietti hetken ja kysyi sitten ”söröplöö de löpödöö un deux trois?” Pahoittelin, etten ymmärtänyt ja hän toisti kysymyksensä englanniksi. ”How do you say one two three in Finnish?” Kerroin vastauksen ja saimme naurun säestämän luvan jatkaa matkaamme. Aki päätteli, että näin tarkistettiin, onko automme varastettu. Hauskaa se oli joka tapauksessa.

Anna meille meidän jokapäiväinen juustokakkumme

Sunnuntai 21.kesäkuuta 2009

Motelli tarjosi varsin kelvolliset yöunet ja kylpyhuone sekä aamiainen olisivat antaneet aihetta useampaankin tähteen kuin kahteen. Aamiaisella oli tarjolla tulikuumaa, uunituoretta leipää ja paksua saksalaista juustoa, kahvia, hedelmiä, jogurttia, mysliä ja mehuja. Siitä oli taas hyvä aloittaa päivä ja lähteä jatkamaan matkaa. Auringon helottaessa suuntasimme mustan limusiinimme kohti Schwartzwaldia aiemmin suunnitellun Europa-Parkin sijasta. Päättelimme nimittäin ihan fiksuina, että näin hienona sunnuntaipäivänä yksi Saksan suurimmista turistihelveteistä olisi aivan takuuvarmasti paikka, jossa saisi hermojensa lisäksi menettää puoli omaisuuttaan. Ystävämme Google Maps sitten kertoi meille, että Scwartzwaldin kautta pääsisi hienoa reittiä Sveitsiin, jonne emme alunperin aikoneet laisinkaan mennä.

Varasimme tutulla systeemillä luotettavan booking.comin kautta huoneen perinteisestä saksalaisesta Gasthausista Saksan ja Sveitsin rajalta ja lähdimme matkaan tietämättä oikein mitä odottaa. Moottoritieltä poikettiin sitten ensimmäiseen kylään Scwartzwaldin reunamilla, Oberkircheniin, joka osoittautui sunnuntaita viettävän uneliaaksi pittoreskiksi paikkakunnaksi. Sujautimme auton pikkiriikkisen raatihuoneen eteen parkkiin ja lähdimme kävelylle. Kirkonkellot yrittivät kutsua meitä messuun mutta koska emme ole katolisia eikä messu nyt muutenkaan tuntunut juuri siltä, mitä olimme hakemassa, jatkoimme pakanallisesti matkaamme. Vallalla tuntui olevan jonkinlainen kilpavarustelu puutarhoiden suhteen. Näimme nimittäin hienompia pihaistutuksia kuin missään muualla. Jopa Madeiran kukkameret meinasivat jäädä toiseksi näille ruusutarhoille ja köynnösten valtaamille upeille pihoille. Valitettavasti emme saaneet mitään virvokkeita, sillä kylän ainoa pikku kioski oli sunnuntaisin suljettu.

Maasto alkoi hiljalleen muuttua kumpuilevasta vuoristoiseksi ja maisemat alkoivat vetää hiljaiseksi tottuneemmankin matkaajan. Pellot, jotka oli laitettu lähes pystysuoran vuoren kylkeen ja kukoistivat silti, jaksoivat kyllä hämmästyttää. Mansikoita ja kirsikoita tarjottiin tien poskessa autojen takakonteista ja pienistä torikojuista ja koska nälkä jo hieman vaivasi, ostimme ison ropposen Schwartzwaldin kirsikoita naposteltaviksi. Vihdoin löytyi myös huoltoasema, jota oli jo ehditty kaivatakin ajotietokoneen ilmoitettua menoveden määrän huolestuttavan alhaiseksi. Tankkasimme ehkä vahingossa polttoöljyä, mutta mikäs siinä, toimii tuo meidän traktori silläkin. Huoltoaseman vessa oli jotain todella kammottavaa, saan kylmiä väreitä vieläkin pelkästä ajatuksesta. Hulluinta oli, että sen ovessa oli lappu, missä luki suunnilleen, että ellet osta mitään niin ole hyvä ja maksa kassalle 50c ja saat avaimen vessaan. Vessaa ei ollut takuulla ikinä siivottu. Siis ikinä. Ja huoltoasema ei ollut viettänyt avajaisiaan tällä vuosituhannella.

Suunnittelimme seuraavan pysähdyspaikan perinteisellä ”tökkää sormi kartalle ja mene sinne”-systeemillä, mikä tunnetaan toisella nimellä ”vaiston varassa” (joo, neropatit, siitä se blogin nimi just tulee). Onneksi teimme juuri niin, sillä sitähän tämä matkanteko parhaimmillaan on ja juuri tällä menetelmällä olemme löytäneet parhaat paikat. Schwartzwaldin ytimestä löytyi nimittäin pikkuriikkinen kylä, vuorten kainalosta, nimeltään Schiltah. Se oli todella kaunis. Parkkeerasimme auton ensimmäiselle vapaalle paikalle ja jalkauduimme. Kamera sai kovaa kyytiä kuvatessamme keskiaikaista kylää tyypillisine taloineen ja mielettömine maisemineen. Kylän keskellä virtasi puronpahanen, joka sekin oli todella hurmaava, sillä sen pohja oli päällystetty sileillä kivillä. Kylänraitilta silmiimme iskeytyi leipomo, jonne oli pakko mennä näyteikkunoista kutsuvien leivonnaisten vuoksi. Jouduimme jonottamaan melko pitkään, sillä myyjä kertoi kaikille erikseen juurta jaksain, mitä mikin kakku sisälsi. Tilasimme valtavat palaset Schwartzwaldin kuuluisaa kirsikkatorttua sekä vielä yhden palan juustokakkua ja yhden vadelma-rahkakakun palasen. Ahdoimme kaikki kakut itseemme auton etupenkeillä istuen, ovet auki auringon paahtaessa sisään. Onneksi otimme mukaan superkätsyt Sporkit! Näillä eväillä saimme melkoisen sokerikooman ja jaksoimme hyvin taas jatkaa matkaa.

Vuorten yli, ali ja ympäri jatkui päätähuimaava reittimme aivan Sveitsin rajalle saakka. Sieltä olimme varanneet tyypillisen alppimajatalon huoneen aamiaisineen. Behlan kylä ei tarjonnut juurikaan nähtävyyksiä, mutta laukut siirrettyämme ja pienen kevyen ilta-aterian syötyämme Gastahausin ruokasalissa (valtavat pihvit ja kasa ranskanpottuja sekä pienet oluet) saimme kuningasidean lähteä ajelulle Sveitsin puolta kurkkaamaan. Rajanylitys oli kerrankin hieman enemmän kuin täyttä vauhtia ajamista raja-aseman läpi, tosin nytkin riitti se, että avasimme kuskin puolen etuikkunan ja kerroimme, että meillä ei ole mitään tullattavaa.

Ystävällinen, virolaisittain murtaen puhuva navigaattorineitimme ohjasi meidät Schaffhausenin kaupunkiin, joka ei ensi näkemältä eronnut mitenkään saksalaisista pikkukaupungeista. Onneksi bongasimme kuitenkin nähtävyyttä merkkaavat ruskeat tienviitat, joissa luki Rheinfall. Varsin Viksuina päättelimme, että kun kerran Rhein on iso joki, niin kyseessä täytyy olla jonkinlainen vesiputous. Joo, molemmat ovat nukkuneet koulun maantiedon tunneilla. Olipa muuten nähtävyys! Euroopan suurin vesiputous minuuttitilavuudella määriteltynä. Todella vaikuttava näky ja pauhukin oli aivan mahtava. Kävelimme, ihastelimme ja valokuvasimme täät kaunista paikkaa lähes pari tuntia. Harmi vain, että veneajelu jäi tekemättä, saavuimme paikalle juuri kun viimeinen venevuoro teki rinkiä putousten alla.

Yöksi majataloon ja perinteitä noudattaen karatetyynyt pään alle myllättyinä, unta ei tarvinnut kyllä taaskaan odotella.

Sateella nopeusrajoitus 120 km tunnissa

Lauantai 20.kesäkuuta 2009

Aamulla heräsimme karatetyynyistä huolimatta makeilta unilta. Karatetyynyt ovat saksalaisten hotellien erikoisuus. Ne ovat valtavia, yleensä höyhentyynyjä, jotka ovat koostumukseltaan todella löysiä, täytettä on ehkä puolen tyynyn verran. Sänkyä pedattaessa ne on pöyhitty pulleiksi ja sitten isketty keskeltä karateiskulla litteiksi. Niillä on tavattoman epämukavaa nukkua, etenkin jos on -kuten me- tottunut anatomisiin tyynyihin. Matkoilla olemme kuitenkin aina niin väsyneitä, että nukumme molemmat kuorsata krohisten lähes missä vain. Hagemann-hotellin aamiassali oli sisustettu kitschintäyteisellä meriteemalla. Keittiöstä nousi tanakka käristetyn sipulin tuoksu. Aamiainen ylitti kaikki odotukset: buffet-pöydästä kaikkea, mitä kaivata saattaa ja iso termoskannullinen kunnollista kahvia. Tukevasti syötyämme kirjauduimme ulos hotellista ja raahasimme valtaisat laukkumme autoon helteen kohotessa jo aamukahdeksan jälkeen yli sietorajan.

Matkanteko saksalaisilla moottoriteillä on unelmaa. Nopeusrajoitukset ovat tyyliä ”kun alamäki on jyrkempi kuin 8% pudotus, suositellaan enintään 120km/h nopeutta”. Tietöitä on kesäisin runsaasti ihan kuin Suomessakin, mutta niiden ohi täytyy vauhtia hidastaa etanamaiseen kahdeksaankymppiin, eli meidän näkökulmasta niistäkin päästään varsin sujuvasti. Ajamme vuorotellen noin kaksi tuntia kerrallaan. Kuskia vaihtaessa pidämme pienen venyttely-, vessa- ja kahvitauon. Tällä systeemillä vajaan viidensadan kilometrin ajoetappi sujui noin neljässä tunnissa. Sateen yllättäessä moottoritiellä autojen nopeus hidastui aavistuksen eli kahtasataa paahtamisen sijasta ajettiin vain noin sataakuuttakymppiä. Kylteissä suositeltiin sateella vaivaista 120km/h, mutta jonossa ei auttanut hidastella.

Alkuiltapäivästä saavuimme aurinkoiseen Frankfurt am Mainiin. Kävimme ensin viemässä laukut edellispäivänä varaamaamme hotelliin, joka sijaitsi 15km kaupungin ulkopuolella. Se oli oikeastaan motelli, mutta varsin hyvätasoinen ja ennen kaikkea edullinen. Pari vuotta vanha rakennus sijaitsi pikkukylässä pellon laidassa, vieressä laidunsi hevosia. Vastaanotto oli ystävällinen ja varsin saksankielinen, joten pääsin jälleen verestämään laudatur-saksaani. Todettuamme huoneen pieneksi mutta puhtaaksi ja viihtyisäksi (toki sängyssä oli karatetyynyt) oli ohjelmassa vain pikainen vaatteiden vaihto ja sitten lähdimme heti kaupunkia ihastelemaan.

Frankfurtissa oli todella helppoa ajaa, semminkin kun olemme molemmat jo melko tottuneita kaupunkikuskeja. Parkkipaikan löytäminen oli luonnollisesti haasteellisempaa ja viime vuoden Pariisin parkkisakko edelleen kotona jääkaapin ovessa päätimme viisastua ja jättää taksipaikat sikseen, auto jätettiin siis ihan tavalliseen parkkihalliin. Sää suosi meitä edelleen, päivän ainoat sadepisarat olivat siis ne siellä autobahnilla. Frankfurtissa oli paljon nähtävää, keskustassa oli juuri meneillään Thaimaa-markkinat ja siellä oli tarjolla ruokia, esityksiä, hierontaa ja livemusiikkia. Nähtiin siis Thaimaata ja Saksaa samalla kertaa, kätevää. Pääsin vihdoin vähän shoppailemaankin, muutamassa kivassa tavaratalossa sekä pikkukaupoissa. Tein muutamia hyviä löytöjä, täällä tuntuisi olevan hieman matalampi hintataso kuin Suomessa.

Katseltuamme kauppoja joimme kahvit moukkamaisesti Starbucksissa (oih, miksei Suomessa ole Starbucksia?) ja kävelimme sitten pilvenpiirtäjien sekaan pankkialueelle. Olin lukenut etukäteen, että Main Toweriin pääsee pällistelemään maisemia, joten sinne siis. Arvasimme heti, mikä torneista se oli, sillä kaiteiden yli roikkui ihmisiä kameroineen satojen metrien korkeudella. Muihin tornitaloihin ei siis tavallisilla turistinpulliaisilla ollut asiaa. Sisäänkäynti löytyi hieman kierreltyämme ja maksoimme kiltisti vitosen per nokka hissimatkasta ylös ja alas. Turvatarkastuksessa syynättiin laukut ettei meillä vain ole mukana kahta pelätyintä esinettä: pommia tai laskuvarjoa. Hissi nousi huisaa vauhtia ja ylhäällä pääsimme sekä sisä- että ulkotasanteelle katselemaan ja valokuvaamaan. Ravintolan totesimme olevan sekä mahdoton löytää kylteistä huolimatta että taatusti maisemalisällä varustetun, joten laskeuduimme maan kamaralle etsimään ruokapaikkaa. Se löytyikin pian, valinnanvaraa riitti mutta kiva katukahvila vei voiton.

Tarjoilijamme Dieter-Horst Schumacher-Köningen kantoi meille valtaisat kolpakot paikallista olutta, ihanaa Pilsiä, sekä ravitsi meitä käsittämättömän kokoisilla annoksilla wieninleikettä ja rasvapottuja. Jälkiruokaa ei voinut kuvitellakaan vaan reipas kävelylenkki kuulosti ainoalta tavalta selvitä hengissä raskaan aterian jälkeen. Kipitimme siis oitis vanhaan kaupunkiin, joka hurmasi keskiaikaisilla taloillaan, lukuisilla kirkoillaan, patsaillaan ja viehättävillä kahviloillaan. Joen rannassa oli kova meininki, lauantai-iltaa vietettiin useiden polttareiden merkeissä. Poikaporukka vietti yhden ystävänsä viimeistä poikamiesiltaa polkien Beer Bike`ä eli kymmenen hengen poljettavaa vaunua, jossa sai juoda olutta niin kauan kuin jaksoi fillaroida ympäri kaupunkia. He halusivat myydä minulle arvan ja totesinkin, että kai minun täytyy poikaparan avioliittoa sponsoroida eurolla. Arvallani voitin kaksi kondomia! Täytynee antaa ne jollekin tarvitsevalle...

Luksusvuorokausi merillä

Matkamme alkoi torstaina iltapäivällä, kun kaikki tavarat oli viimein saatu pakatuksi autoon. Loppujen lopuksi tavaraa ei ollut yhtään niin paljon, kuin etukäteen oli vaikuttanut. Autoon jäi vielä reilusti tilaakin. Kaksi suurta matkalaukkua täynnä vaatteita, matkaviihdettä lukemisen, pelien ja musiikin muodossa sekä eväskori, ensiapupakkaus ja läppärilaukku, niillä kai sitten pärjätään. Mottona lähtiessä oli ”mitä puuttuu, se ostetaan”.

Jouduimme ajamaan Akin työpaikan kautta, koska varanavigaattori oli lainassa työkaverilla ja sieltä se sitten piti hakea. Tämä teki matkaan noin kolmenkymmenen kilometrin ja 45 minuutin ruuhkassa ajon lisäyksen. Hermot tiukkuivat kivasti jo tässä vaiheessa. Onneksi navigaattori löytyi ja toimi ja pääsimme jatkamaan kohti Vuosaaren uutta satamaa. Tietenkään navi ei löytänyt sataman osoitetta ja matkasimme sinne perinteisempään tyyliin tienvarsiopasteita kytäten. Ajoissa kun lähtee, niin ajoissa saapuu perillekin, onneksi. Check-in oli tehty todella helpoksi, edes autosta ei tarvinnut nousta. Olimme vieläpä ensimmäisten joukossa. Ohjausauto saattoi meidät kannelle saakka, missä sitten kansipoika ohjaili vielä auton oikeaan lokeroon. Ei lainkaan hankalaa eikä pelottavaa niin kuin viime vuonna Turun-laivalla.

Muistimme ottaa autosta laivaan mukaan melkein kaiken, mitä laivassa tarvittaisiin. Vain medi-pakkauksen Aki joutui käydä hakemassa, siellä kun olivat kaikki lääkkeet mukaanlukien Akin päivittäin tarvittavat allergialääkkeet. Ensivaikutelma Finnlinesin Finnmaid-laivasta: uusi, siisti ja jykevä. Hyttimme oli seitsemännellä kannella, auto kahdeksannella, joten A-luokassa matkustamisesta huolimatta vitsailimme olevamme autokannen alla. Autokannet tosin oli sijoiteltu laivan takaosaan kun taas hytit olivat keulassa, joten autojen alla meidän ei oikeasti tarvinnut matkata. Hyttimme oli tilava, viihtyisä ja hyvin siivottu, varustettu isolla ikkunalla, josta saimme ihastella juhannuksen valoisaa iltaa ja yötä sekä upeaa merimaisemaa.

Onneksi olimme matkaa varatessamme olleet kaukaa viisaita ja ottaneet ateriapaketit molemmille. Niillä kun oli hintaa vain 60€ henkilöltä ja sillä sai peräti neljä ateriaa seisovassa pöydässä. Laivalta ostaessa ateriat olivatkin sitten jo huomattavasti hintavampia, emmekä varmasti olisi ottaneet niitä kaikkia erikseen. Päivälliselle saimme siirtyä heti laivan lähdettyä. Laivayhtiö mainostaa kovasti herkullisia aterioitaan ja täytyy kyllä sanoa, että täysin oikeutetusti! Ruoat ovat olleet todella laadukkaita, monipuolisia ja runsaita. Ei ole nälkä päässyt yllättämään ja pohdimmekin jo, miten loppumatkalla saamme pidetyiksi täällä venyttämämme vatsalaukut täysinä ja tyytyväisinä. Koko matkabudjetti taitaakin mennä syömiseen.

Laivalla ei ole juurikaan mitään viihdettä tarjolla, mutta lähtöiltana emme sellaista olisi kaivanneetkaan. Olimme molemmat todella väsyneitä edellisillan konserttijuhlinnan jäljiltä ja uni tulikin meille varsin epätavalliseen aikaan, iltayhdeksältä. Laivan kulku oli erittäin tasaista huolimatta jopa 25m/s puhaltavasta tuulesta ja yö meni nukkuessa sikeästi. Akin varalle nielaisemasta pahoinvointipilleristäkään tuskin oli muuta hyötyä kuin vielä tavallistakin syvempi horrostila ja kovempi kuorsaus.

Matka Helsingistä Travemundeen kestää 27 tuntia, joten koko juhannusaaton olemme viettäneet merellä. Neljän tunnin välein olemme saaneet nauttia upeista aterioista ja niiden väleissä olemme rentoutuneet katselemalla maisemia aurinkokannella tai hytissä sekä ottamalla päiväunia. Miten voikin olla, että vielä kymmenen tunnin yöunien jälkeen päivänokoset maistuvat niin makeilta? Ehkä tässä on sitten toden totta oltu loman tarpeessa. Onneksi tuli mukaan myös pelejä ja lukemista, sillä kuten jo mainitsin, ei täällä ole tarjolla mitään kummempaa viihtystä. Yksi syntikan tahtiin laulava disco-dj löytyi baarin nurkasta, nuorille on muutama Playstation, mutta siihen se sitten jääkin. Tosin, emme me olisi päivätansseihin tai bingoon hingunneetkaan.

Mukava laivamatka sai arvoisensa päätöksen saapuessamme illansuussa Travemundeen. Maisemat olivat laskevan auringon valossa mitä mahtavimmat kauniine venesatamineen, upeine hiekkarantoineen ja purjelaivaa, lossia sekä kaunista pikkukylääkin oli nähtävillä. Niitä ihastellessa valtava laiva lipui laituriin kapeaa kanavaa pitkin tehden tiukkoja käännöksiä.

Ajomatka Hampuriin oli vain 80km ja sujui todella nopeasti 120km tuntivauhtia posotellen. Jälleen ollaan täällä kovaa ajamisen luvatussa maassa, tällä kertaa onneksi vielä paremmalla autolla kuin vuosi sitten. Silti ainakin ekana iltana hirvitti ajatuskin nopeimmalle kaistalle kiilaamisesta ja kaiken kaasun antamisesta moottoria huudatellen. Eksyimme vain ihan pikkuriikkisen ja saavuimme hotellille hieman kymmenen jälkeen juhannusaattoiltana. Hieman toisenlainen juhannus meillä tänä vuonna siis! Hotelli sijaitsee maahanmuuttajien kansoittamalla, aavistuksen levottoman mutta ihan siistin oloisella alueella. Hotelli on meriteemainen ja homoystävällinen, ravintolan baarista saattoikin bongata merikarhun näköisiä ystävyksiä iltaa istumasta. Eksoottista meille pikkukylän nurkkapatriooteille.

Koska hotelli oli ilmeisen tyhjillään (ja luultavasti myös, koska olimme varanneet huoneen booking.comin kautta) saimme sitten hotellin hienoimman huoneen huolimatta siitä, että olimme varanneet ihan tavallisen kahden hengen huoneen. Reseptionisti kai ajatteli, että bookingin kautta varanneet antavat sitä hotellille tuiki tärkeää palautetta netissä kaikille luettavaksi, mikä taas tuonee lisää asiakkaita. Ihan oikeassahan hän siinä oli. Hyvää yötä, vetäydymme suklaarasian ja Akin kanssa nyt peiton alle.

Paniikinomaiset lähtötunnelmat

Tänään alkaa tämän vuoden Euroopan kiertue! Sillä nimellä mennään, vaikka viime vuotinen Vaiston Varassa olikin paljon kivempi nimi. Vaikka matkaa on suunniteltu kuukausia, ja pakkaaminen on aloitettu jo pari päivää sitten, ollaan nyt totaalipaniikissa. Eilinen venähti myöhäiseksi AC/DC:n konsertissa, ja tänä aamuna olo oli todella ankea.

Pyykkikone pyöritttää vielä viimeisiä vaatteita täydellä teholla puhtaiksi ja kuivuri kuivaa niin, että ikkunat ovat höyryssä. Joka paikka on täynnä tavaraa, ja väkisinkin herää ihmetys: miten nämä kaikki saadaan mahdutetuksi autoon? Meillähän on tänä vuonna suurempi auto kuin viime matkalla, mutta sen mukaan on sitten tavaraakin varattu mukaan! Matkalaukut ovat suuremmat (kiitos lainasta, rakkaat ystävät!) joten niihin on tungettu lähestulkoon kaikki omistamamme vaatteet. Minun matkapuvustoni näyttää kovin mustasävyiseltä, mutta ainakin sitten kaikki vaatteet sopivat yhteen.

Laiva lähtee Vuosaaresta klo 18 ja lähtöselvityksessä tulisi olla hyvissä ajoin. Paniikkia lisää se, että Vuosaaren satama on meille täysin tuntematon. Navigaattori lakkasi toimimasta eilen. Mitä ihmeen tuuria se voi olla? Sen pitäisi kuulemma toimia muutaman päivän kuluttua, kunhan jenkit saavat tehtyä jotkut satelliittipäivitykset... Kuuluuhan siihen samaan hyvään tuuriin tietenkin se, että meidän toinen navigaattorimme on lainassa Akin työkaverilla. Joudumme siis kaikessa kiireessä vielä hakemaan senkin.

Nyt täytyy mennä pakkaamaan viimeiset ja sitten matkaan! Lisää myöhemmin.

Hellettä minun makuuni

Perjantai, 23.tammikuuta 2009

Alkuperäisen suunnitelman mukaan tämän piti olla rantapäivä. Tai eihän Madeiralla varsinaisia uimarantoja juurikaan ole, muutama laavakiviranta kyllä, mutta sitäkin upeampia merivesiuimaloita. Olemme jo viikon ennen reissua ja joka päivä täällä ollessa seuranneet ahkerasti netin säätiedotuksia. Kaikki ne ovat vakuutelleet meille, että tänään on matkamme helteisin päivä. Aamu näytti kuitenkin valjun harmaalta kuin lokakuu Suomessa! Meinasimme jopa perua terassiaamiaisen, mutta pikainen käynti ulkona paljasti lämpötilan enemmän kuin miellyttäväksi. Paksu pilvipeite hämäsi pahasti.

Aamiaispalaverin seurauksena päätimme lähteä kasvitieteelliseen puutarhaan Monteen, sitä on kovasti kehuttu emmekä ole jostain syystä siellä vielä koskaan käyneet. Jardim Botanicoon pääsee hauskimmin kahdella kaapelihissillä, halpaa lystiähän se tosin ei ole. Ensin matkasimme hotellin sukkula-minibussilla keskustaan josta otimme perinteisen Teleferico-hissin Monteen. Koska olen tässä jo ihan vanha tekijä, ei matkanteko enää kovasti huipannut korkeuskammoisen päätä. Kukkaroa kyllä, sinne vilahti 29€ kahden hengen edestakaisesta matkasta. Pilvet alkoivat hississä keikkuessamme hiljalleen kaikota ja aurinko pilkisteli varovasti. Montessa kävelimme jyrkän rinteen reunaan hakattuja kiviportaita alas toisen hissin yläasemalle. Puutarha sijaitsee siis puolimatkassa takaisin alaspäin, hieman kaakkoon keskustasta.

Toinen näköalahissi olikin sitten ennenkokematon elämys. Se kulki kahden vuoren välisessä rotkossa korkeimpien puiden latvojen tasalla. Alhaalla virtasi kirkas joki hurmaavine vesiputouksineen ja linnut sekä kauniit kukat ikuistettiin filmille (muistikortille siis, mutta filmi kuulostaa kivemmalta). Tämän matkanteon aikana jännitin melkoisesti, Aki ei saanut keikuttaa koria ollenkaan kuvia ottaessaan. Onneksi perille tultiin alle kymmenessä minuutissa, matka maksoi kuitenkin lähes yhtä paljon kuin toisellakin hissillä, meno-paluu kahdelta maksoi 25€ eikä sisältänyt Kasvitieteellisen puutarhan sisäänpääsyä, 3€/nokka.

Hissiasemalta lähdettiin kulkemaan melko jyrkästi alaspäin, koko puutarha sijaitsi vuorenrinteessä. Alaspäin käveltäessä olivat näköalat upeat mutta kasveja ihastellessa tuli väkisinkin mieleen, että väsyneenä on sitten jaksettava nousta koko matka takaisin ylös, ja Montessa vielä ne kivirappuset. Melkein meinasimme jättää kasvien ihastelun puoleen väliin ennen kuin huomasin tienviitan opastavan lintutarhaan. Aki tykkää kovasti papukaijoista ja muista trooppisista linnuista, ihan kuin minä pingviineistä, ja koska muistissa oli vielä Odensen eläintarha pingviineineen (katso viime kesän Euroopan-kiertue), ei mietitty sen enempää. Urheasti taivalsimme alas, alemmas ja vielä hieman. Taaksepäin hirvitti kyllä katsoa, varsinkin kun lintutarhan ovella oli takseja jonossa tarjoamassa kyytiä (mukavaa ja ilmastoitua) takasin Funchaliin. Tämän kun olisi tiennyt, niin edestakaiset hissiliput olisivat saaneet jäädä ostamatta.

Sekä kasvit, istutukset että ennennäkemättömät lajikkeet olivat henkeäsalpaavan ihania. Jo sellaisenaan puutarha olisi ollut näkemisen arvoinen, vaikka etukäteen mietimmekin, onko siellä mitään näkemistä talvella. Loro Parque- papukaijatarha oli vielä ihastuttava lisä, jos sai suljettua mielestään sen tosiseikan, että lintujen häkit näyttivät melkoisen pieniltä. Oli niissä lentämiselle tilaa, mutta mieleen tuli, että suurempiakin olemme nähneet. Kauniit papukaijat, undulaatit, riikinkukot, iibikset, arat ja kaiken maailman kottaraiset tuli moikattua ja Aki sai niistä todella makeita kuvia häkeistä huolimatta.

Aurinko kaivautui kolmetuntisen puutarhakatselmuksemme aikana kokonaan esille pilvien takaa ja lämmin päivä muuttui salakavalasti kuumaksi. Ostimme kahvilasta kahden litran lähdevesipullon ja toisten asiakkaiden osoitellessa meitä joimme sen yhdeltä seisomalta. Siitä piristyneinä kävely ylärinteeseen sujui aivan heittämällä! Yllättyneinä saimme todeta olevamme näköalahissin asemalla paljon ennen kuin olimme kuvitelleet.

Alhaalla kaupungissa helle oli paahtava ja aurinko helotti. Söimme välipalaksi hedelmiä rantamuurilla istuen. Kävelimme satamassa etsien jotain mukavaa tekemistä tai näkemistä. Juuri hetkeä aiemmin olivat merelle suunnanneet suuret katamaraanit, niiden kyytiin pääseminen olisi taatusti ollut mukavaa tällaisella säällä. Koska uimapuvut eivät olleet repussa, emme viitsineet enää myöhään iltapäivällä lähteä niitä hakemaan mennäksemme hetkiseksi merivesiuimalaan. Aurinko laskee täällä niin aikaisin, että viiden jälkeen ei oikein enää tarkene ottaa aurinkoa. Menimme siis takaisin hotellille ja vietimme totutun siestan altaalla. Se oli oikein tervetullut ja kävimme uimassa viileässä ulkoaltaassakin.

Illalliselle päätimme mennä hotellin baarimikon suosittelemaan kalaravintolaan lähettyvillä. Sinne käveltiin hotellilta vain noin kymmenen minuuttia. Rantabulevardiakin olisi päässyt, mutta emme pimeässä enää viitsineet mennä sitä kautta, vaan kiersimme katuja pitkin, sekin reitti oli oikein viehättävä. Ravintola löytyi helposti saamiemme ohjeiden mukaan. Valitettavasti nimi on päässyt unohtumaan, mutta jokainen suositusta kaipaava saa meiltä hyvät kävelyohjeet paikkaan, perillä ollessa erehtymisen vaaraa ei ole. Ravintolan ulkoasusta tuli mieleen lähinnä joku suuri ravintolaketju, ei nyt ihan Mäkkäri sentään mutta neonvalot ja moderni sisustus olivat kyllä jotain ihan muuta, kuin mitä Funchalissa olemme tottuneet näkemään. Päiväsaikaan ravintolasta on taatusti huikaisevat näköalat, illan pimeydessä näimme vain peilikuvamme ikkunaan heijastuen.

Palvelu oli huippunopeaa. Ihmettelimme, kun heti istuuduttuamme eteen kannettiin kolme lautasellista herkullisen näköisiä alkupaloja. Kysyin tyhmänä tarjoilijalta, olimmeko saaneet erehdyksessä jonkun toisen alkuruuan, mutta hän valisti minua, että söisimme niistä mitä haluaisimme ja ne lisättäisiin laskuumme. Ihan näppärää sinänsä, mietin vain sekunnin verran, kuinka monessa pöydässä kyseiset lautaset oli jo kierrätetty, ennen kuin iskin kynteni suussa sulaviin friteerattuihin surimeihin, rapeaan salaattiin ja höyryävän kuumiin katkarapuihin. Tilasimme tarjoilijan suosittelemaa valkoviiniä joka tuotiin valtavassa, jalallisessa coolerissa pöydän viereen. Viini oli todella hyvää - ja me emme kumpikaan ole mitään valkoviinin ystäviä! Pääateria oli itsestäänselvästi Mixed Grill, josta hotellin baarimikko oli kertonut meille suutakostuttavia kertomuksia.

Ruoka tuotiin eteemme alle vartissa tilaamisesta. Aluksi pöydälle tuotiin valtava vadillinen kalaa ja äyriäisiä grillattuna, tarjoilija kertoi mitä mikäkin on (en tosin muista enää kaikkia!) ja sen jälkeen tuotiin vielä kolme jättilautasellista lisukkeita: paellaa, höyrytettyjä kasviksia, salaattia ja bataattia. Kävimme kiinni ja kaikki oli aivan käsittämättömän hyvää. Olo oli kuin ketulla kanatarhassa, syö äkkiä niin paljon kuin kykenet! Jälkiruoallehan jää silti aina tilaa, se menee ihan eri vatsaan. Tarjoilija vei meidät katsomaan eri vaihtoehtoja valtavista kakuista, hyydykkeistä, piiraista ja mousseista. Päädyimme ottamaan kahta erilaista kakkua ja jakamaan ne. Voi sitä autuutta, kun täysivatsaisina lähdimme hiljalleen kävelemään tummansinisessä illassa, kahdenkymmenen asteen lämmössä kohti hotellia. Joka paikassa oli aivan rauhallista, ei olisi uskonut meidän olevan keskellä vilkasta kaupunkia. Funchalissa taitaa tosiaan olla talvella aika hiljaista...

Tosi turisteja!

Torstai 22.tammikuuta 2009

Koska olimme varanneet auton kolmeksi päiväksi, piti keksiä vielä joku paikka, mihin ajaisimme. Auto olisi maksanut lähes saman verran kahdeksi tai kolmeksi vuorokaudeksi, joten otimme sen sitten saman tien pitemmäksi ajaksi. Koluttuamme saaren läpikotaisin vuosi sitten, päätimme mennä jonnekin, missä emme ole vielä käyneet sen sijaan että ajelisimme tutut paikat läpi uudelleen. Lueskelimme hotellissa olevaa turistiopasvihkoa ja löysimme sieltä Madeira Theme Parkin. Koska oli liian kylmä lähteä vesipuistoon, päätimme kokeilla sitten teemapuistoa. Se sijaitsee Santanassa, joten joutuisimme ajamaan sinne joko täysin samaa reittiä kuin toissapäivänä käytimme tai kiemuraisia vuoristoteitä. Toki valitsimme vuoristoreitin, sillä ajeltuamme jo melko paljon tällä saarella tiedämme teiden olevan turvallisia ja hyväkuntoisia jopa korkealla vuorillakin.

Pakkasimme laukkuun uimakamppeet varmuuden vuoksi, koska päivän sää voi olla hyvinkin vaihteleva. Lisäksi mukaan pääsi kiitettävän kokoinen pussillinen hedelmiä, sillä saamme niitä niin paljon, ettemme ehdi syödäkään sitä vauhtia edellisiä pois.

Madeira Theme Park oli uudehko, huvipuistoa muistuttava alue, johon ilmiselvästi odotettiin isompaa asiakasryntäystä kuin meidän siellä vieraillessamme oli. Tilaa olisi riittänyt kymmenille bussilastillisille kameroitaan kantavia turisteja. Saimme tällä kertaa kuitenkin melkein itseksemme tutustua puiston nähtävyyksiin. Ohitimme venelammikon, sillä päättelimme pienten muoviveneiden todennäköisesti painuvan parikymmentä senttiä syvän lammikon pohjamutaan kiinni, jos me kuormittaisimme niitä. Soutelu olisi ollut minusta tosi kivaa lapsena, Lintsilläkin oli sellainen pieni allas, jossa sai meloa ja se oli aina yksi suosikeistani. Puistoa kiertävän junan kyytiin sen sijaan hyppäsimme ja juna tuksutti alueen ympäri noin kymmenessä minuutissa, minkä aikana saimme melko kattavan käsityksen siitä, mitä siellä haluaisimme nähdä. Puisto oli tehty kauniisti, mutta antoi ehkä hieman keskeneräisen vaikutelman. Istutukset olivat kauniita ja hyvin hoidettuja, lapsille tarkoitetut alueet samoin, mutta paikallisia asumuksia mallaavat käsityöläismajat kaipasivat kauniimpaa pinnoitetta kuin vielä kostealta näyttävän, harmaan betoniseinän.

Näimme näyttelyn Kolumbuksen ja kumppaneiden maailmanvalloituksesta, museon Madeiran historiallisista esineistä, elokuvan tulivuorisaaren synnystä ja kattavan selonteon madeiraviinin tuotannosta. Pääsimme myös virtuaaliseikkailuun vanhan ajan purjelaivalla ja saaren maisemia esittelevään, huikaisevaan elokuvaa ja liikettä yhdistävään näytökseen (jossa minulle kyllä tuli melkoisen paha olo, heiluva vaunu ja vinhaa vauhtia liikkuva kuva tekivät saman kuin huvipuiston kaameimmat kieputtimet!) Sään parantuessa koko ajan saimme raahata iltapäivästä käsivarsilla huppareita, joita aamulla oli vielä kipeästi tarvinnut. Jalkojemme mukavuudesta huolehtivat Crocsit saivat täälläkin katseita osakseen, nuorilta naisilta jotka kävelivät helteessä mäkistä maastoa piikkikorkoisissa talvisaappaissaan ja todennäköisesti kauhistelivat kenkiemme rumuutta ajattelematta niiden mukavuutta ja soveltuvutta paljoon kävelemiseen. Rumathan ne toki ovat, sen tiedän minäkin!

Kuumuudessa vaeltelun jälkeen tuli kahvila tarpeeseen, nautimme auringosta ja virvokkeista terassilla jälleen ainoina asiakkaina, jonottelematta. Mieleen tuli kyllä pakostakin, kuinka tällainen paikka voi pysyä pystyssä ja miten pitkään. Pääsymaksukin oli kuitenkin varsin kohtuullinen kymppi, huomioiden, että se sisälsi kaiken viihteen puistossa. Ehkäpä turistivirrat kesällä ovat niin massiiviset, että niiden rahoilla pidetään yllä puistoa ympäri vuoden. Työntekijöitäkin näytti olevan todella paljon, jokaisessa kohteessa useampia, lisäksi siivoojia ja puutarhureja, käsityöläisiä ja kahvilatyöntekijöitä ja lipunmyynnissäkin oli kolme. Tämän miellyttävän mutta kaupallisen nähtävyyden jätettyämme tunsimme itsemme todellisiksi turisteiksi, niin kaukana aidosta elämänmenosta tämä kulissimaailma kuitenkin oli. Lapsiperheille tämä olisi varmasti mainio päiväretken kohde.

Keskustassa teimme vielä hieman ostoksia, jotta saimme ne viedyksi autolla hotellille. Lounaaksi nautimme mukana olevia hedelmiä autossa näköalapaikalla. Huonompiakin lounaita on ollut!
Meinasimme lähteä merivesiuimalaan iltapäiväksi, mutta sää oli sen verran pilvisempi ettemme sitten viitsineetkään. Jälkikäteen kyllä hieman harmitti, olisi kannattanut. Meressä pääsee harvoin uimaan tammikuussa, ja jos pääseekin, ei se ole Suomessa ehkä yhtä miellyttävää kuin täällä... Merivesi olisi ollut noin 19-asteista eli varsin siedettävää. Sen sijaan vietimme iltapäivän lueskellen ja musiikkia kuunnellen hotellin altaalla.

Ennen päivälliselle lähtöä kävimme palauttamassa auton vuokraamoon. Olisi sen saanut huomisaamunakin tehdä, mutta päättelimme aamun sujuvan sittenkin mukavammin, jos meillä ei olisi mitään aikatauluja kiirehdittävänä. Akin vanhempien suosituksesta nautimme tämän päivän päivällisen vanhassa kaupungissa, vanhaan viinikellariin tehdyssä O Funil- nimisessä ravintolassa. Sinne löytäminen oli helppoa, sillä olimme saaneet ravintolan käyntikortin, minkä takana oli pikkuinen kartta. O Funil sijaitsi kapean, laavakivillä päällystetyn kadun varrella vanhan talon alakerrassa. Ulos saakka kuului iloinen musiikki ja puheensorina ja hieman odoteltuamme tarjoilija ohjasi meidät keittiön viereiseen pöytään. Olisimme halunneet viihtyisämmän nurkkapöydän, mutta koska se oli neljän hengen pöytä ja meitä vain kaksi, nyrpeä tarjoilija oli sitä mieltä, että isompi pöytä pitää säästää suuremmalle seurueelle. Istahdettuamme hän kuitenkin huomasi, että me isokokoiset tukimme molemmat käytävät keittiön kulkureitillä ja siirsi meidät neuvoteltuaan kollegansa kanssa kiivaasti portugaliksi sittenkin isompaan pöytään.

Melko pitkään saimme odotella ruokalistoja, mutta sen jälkeen tarjoilu oli rivakkaa joskin hymytöntä. En tiedä, olimmeko rikkoneet tietämättämme jotain koodia vai harmittiko tarjoilijaa vain se, että me kaksi veimme paikan ainoan vapaan neljän hengen pöydän. Ruoka olikin sitten niin huippuihanaa, että palvelun tasolla ei ollut enää mitään väliä. Alkuruoaksi söimme tyypillisesti valkosipulileipää, Bolo do Caco`a ja pääruoaksi ihanaa Espetada-lihavarrasta. Sitä voisi syödä vaikka joka päivä, semminkin kun jokaisessa ravintolassa lisukkeet ovat omanlaisensa. Täällä ruoka tuotiin ranskalaisten perunoiden ja tuoreen salaatin kanssa ja kuorrutettiin herkullisella majoneesilla. Terveellisyydestä viis, nyt ollaan lomalla! Kun vielä laskukin oli erittäin siedettävä jälkiruoista huolimatta (aivan hurmaavat jäätelöannokset tuoreilla hedelmillä ja kakkupaloilla ryyditettyinä), oli tämä kerta kaikkiaan suosituksensa arvoinen kokemus.

Takaisin hotellille emme olisi voineet kuvitellakaan kävelevämme, vatsat tupaten täysinä, ylämäkeä koko matka ja puhkiväsyneinä, joten otimme halvaksi ja luotettavaksi todetun keltaisen taksin. Hotellin terassibaari oli vielä auki ja ulkona soi houkutteleva musiikki, joten päätimme juoda vielä illan kruunataksemme yhdet drinkit. Nuori tarjoilijapoika innostui juttelemaan kanssamme kertoen, millaista on olla nuori Madeiralla, kun uravaihtoehdot ovat hyvin vähissä. Hän kertoi haaveilevansa ammatista tietokoneiden parissa, mutta koska koko saari elää turismilla, hän oli kuitenkin päätynyt baarimikoksi.

Nunnien likööriä

Keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Aamun valjettua hieman pilvisempänä ja tuulisempana, ei terassille ollut katettu yhtään pöytää. Asia kuitenkin korjattiin hyvin nopeasti ja vuolaiden selitysten kera. Eihän kukaan halua tällaisella huonolla säällä istua ulkona, siellähän on niin kylmäkin! Ai haluaa vai? No, tehän olettekin Suomesta. Kuinkahan pitkään jaksaisin elää vain näillä ihanilla hedelmillä ja valkohomejuustolla, joita mätän aamiaislautaselleni päivittäin niin paljon, etten muuta kaipaakaan. Kahvi tuodaan kauniissa hopeakannuissa ja sen kanssa tuodaan aina pienempi kannu kuumaa maitoa, jota olisi mielestäni kurjaa jättää käyttämättä. Senpä vuoksi olemmekin molemmat juoneet aamukahvimme täällä maidolla ja hyvää on ollut.

Päätimme lähteä ajamaan kohti Nunnien laaksoa (Curral das Freiras), jossa emme ole käyneet aiemmin. Se vaikuttaa olevan erittäin suosittu nähtävyys turistikierroksilla, joten kaipa sen täytyy olla hieno paikka. Karttaa tutkiskelemalla selvisi, että sinne pääsee vain yhtä reittiä, sillä se on nimensä mukaisesti laakso, kolmen korkean vuoren keskellä. Ensin piti vain löytää oikea tie, ja se on Madeiralla monesti aika haastavaa, sillä tienviitat ovat yleensä vasta sen risteyksen kohdalla, josta olisi jo pitänyt kääntyä... Siinä vaiheessa ainoa, mitä voi tehdä on etsiä seuraava liittymä ja kääntyä ympäri. Tätä olemmekin harrastaneet paljon, tuntuu että vaikka etäisyydet Madeiralla ovatkin tosi lyhyitä, menee joka paikkaan pääsemiseen runsaasti aikaa juuri näiden eksymisten vuoksi. Kartasta on toki paljon hyötyä, varsinkin kun navigaattorit eivät juurikaan Madeiralla toimi. Ainoa kuva, minkä meidän hienolla, laajalla kartastolla varustettu navigaattori suostui näyttämään, oli pienen pieni saari keskellä merta, jossa oli jotakuinkin keskellä lähes saaren kokoinen punainen läikkä merkitsemässä joko paikkaa jossa olimme tai kohdetta, mihin olisi pitänyt päästä, aivan se ja sama kumpaa.

Pääsimme perille eksyttyämme vain kerran, juuri niin että oikeassa liittymässä oleva kyltti havainnoitiin kartanlukijan (minun) toimesta niin pientä hetkeä ennen kuin liittymä jo jäi taakse, että jouduimme etsimään vaihtoehtoisen liittymän, ja sieltä poispääsyyn menikin taas hetki. Matka oli toden totta lyhyt pääkaupungista, sen olisi varmasti päässyt alle kahdessakymmenessä minuutissa, ilman eksymistä siis. Valitsimme pitkän tunnelin kautta ajamisen vuoristotien sijaan ja ajattelimme mennä takaisin maisemareittiä. Perillä kylässä hämmästelimme molemmat samoja asioita. Pieneksi, idylliseksi laaksoksi paikka oli melkoisen tiiviisti rakennettu, täpötäynnä kahviloita, kauppoja ja turistibusseja. No, olisihan se pitänyt arvata, jotenkin vain mielikuva oli niin paljon kauniimpi, rauhallisempi ja hiljaisempi. Kapoisella pääkadulla jouduimme kahdesti väistämään valtavaa bussia emmekä mistään löytäneet varsinaista nähtävyyttä. Toki laaksossa oli melko kaunista, siellä on joskus ollut varmasti todella upeaakin, mutta rakennustyömaat ja roskaisuus jotenkin karistivat kuvan pientä polkua pitkin kävelevistä vanhoista, ryppyisistä nunnista mustissa kaavuissaan matkalla kirkkoon.

Vähän pettyneinä päätimme kuitenkin tukea paikan riistoturismia omalta osaltamme ja menimme pikkuiseen kahvilaan nimeltään Nun`s terrace - aika kornia. Siellä oli panoraamaikkunat, joiden äärellä joimme kuumat kahvit ja söimme palaset ihanan makuista kastanjakakkua. Nuori tarjoilija toi eteemme kuusi pientä lasillista liköörejä, joita hän suositteli meidän maistavan. Kerroin kyllä meidän tulleen autolla, mutta hän vakuutteli, että likööri ei ole niin vahvaa. Minä kartanlukijana olisin kyllä saanut niillä kuudella lasillisella kivat pikku päiväkännit, mutta Aki kostutti lähinnä kieltään laseissa ja viisaana päätin tehdä samoin. Kello oli kuitenkin vasta kaksitoista ja liköörit maistuivat meidän suussamme melkoisen alkoholipitoisilta. Hyviä ne tosin olivat! Päätimme ostaa kaksi pulloa kotiin mukaan, hieman persoonallisemmiksi tuliaisiksi ja tyttö pullottikin juomaa meille tynnyreistä meidän katsellessamme hänen yrittävän hakata korkkeja pullojen suille. Päätyisivätköhän makeat juomat sittenkin kuorruttamaan vaatteitamme matkalaukuissamme?

Takaisin päin lähtiessä täytyi auto saada käännettyä postimerkin kokoisella pysäköintipaikalla vuoren rinteessä ympäri, mikä toi pikanttia lisäpiristystä päivään. Käännyimme kiemurtelevana vuorta ylös kulkevalle vuoristotielle vain huomataksemme sen olevan suljettu puomilla heti ensimmäisen mutkan jälkeen. Emme olleet kumpikaan kiinnittäneet huomiota vain portugaliksi kirjoitettuun kylttiin, jossa myöhemmän tarkastelun jälkeen tosin huomasimme lukevan transit prohibida tai jotain sinne päin, ja kyllähän joka turistin sen verran pitäisi ymmärtää, läpikulku kielletty! Niinpä ajoimme takaisinkin kolmen kilometrin pituista tunnelia vuoren läpi. Toiselta puolelta onneksi meni ajokelpoinen tie Eiras do Serradon näköalapaikalle. Siellä kannatti käydä! Vuoren huipulla oli vartin kipuamisen päässä mahtava, lähes tyhjän päälle rakennettu näköalatasanne, yli 800 metrin korkeudella Nunnien laakson yläpuolella. Sieltä katsottuna laakso näytti lähestulkoon kuvitelmien idylliltä. Aki löysi maasta yli 30 senttimetrin pituisia männynneulasia! Noin viittäsataa valokuvaa myöhemmin lähdimme kävelemään takaisin alaspäin ja soittelimme Suomeen kuulumisia. Oli aika vaikeaa kuvitella siellä olevan 15 cm lunta kun me paistattelimme kahdenkymmenen asteen helteessä!

Päästyämme noin kolmen aikaan takaisin hotellille oli sää kirkastunut kaupungissakin lähes helteiseksi, joten vaihdoimme äkkiä uikkareihin ja lähdimme hotellin uima-allasalueelle viettämään siestaa. Otimme mukaan kassillisen hedelmiä, sillä siivooja oli taas päivittänyt hedelmäkorimme sisällön ja tuonut myös pullollisen kivennäisvettä. Niiden lisäksi tilasimme allasbaarista huurteiset oluet ja makoilimme auringonpaisteessa nautiskellen lomasta. Ulkoaltaan vesi oli lämpimästä päivästä huolimatta hyytävän kylmää, mutta muutaman kirkaisun saattelemana siihen pystyi pulahtamaan virkistäytymään.

Illaksi pynttäydyimme ykkösiimme, sillä hotellilla oli madeiralainen ilta. Varasimme pöydän ja menimme cocktaileille kuudeksi. Kaunis taustamusiikki soi, ravintolan valot oli himmennetty niin, että meri näytti upealta laskevan auringon valossa ja tarkastelimme ruokalistaa. Harmikseni tarjolla ei ollut kovin perinteisiltä kuulostavia ruokia. Valitsimme alkupalaksi paikalliseen tyyliin raastetusta kaalista tehtyä keittoa pekonin kanssa, pääruoaksi paistettua kanaa ja kasviksia ja jälkiruoat sai hakea buffet-pöydästä, joka notkui kakkujen ja hedelmien määrästä. Aterian kanssa joimme pullollisen montelaista viiniä ja alkuun sekä loppuun madeiraviiniä, aluksi puolikuivaa, jälkiruoan kanssa makeaa. Ruokailun jälkeen hotelliin tuli tanssiryhmä, jonka saapumista etenkin Aki odotti kovasti. Ryhmä oli onneksi sama kuin viime kerrallakin, vanhuksista koostuva, hellyttävä kansantansseja esittävä kokoonpano, joka lopuksi hakee koko yleisönkin mukaan tanssahtelemaan. Viimeksi saimme tanssia pikkuruisen mummelin ja papparaisen kanssa, tällä kertaa piilouduimme suuren palmun taakse kunnes jokaisella tanssijalla oli yleisöstä haettu pari ja olimme turvassa!

Oo sipulit!

Tiistai 20. tammikuuta 2009

Mahtavaa, aamiainen oli katettu terassille, ja saatuamme kahvit eteemme, alkoi terassi täyttyä hitaasti mutta varmasti. Tarjoilijat kattoivat kiireesti lisää pöytiä ulos ja vain viluisimmat britit istuivat sisällä ruokasalissa tänä aamuna. Tarjoilijalta irtosi pieni hymykin, kun kerroimme, että lähtiessämme Suomesta, siellä oli 14 astetta pakkasta ja valoisaa noin 7 tuntia vuorokaudesta. Hän sanoi ymmärtävänsä, että siksi meidän ei tule kylmä terassilla, ja myönsi, että tänään on harvinaisen hyvä sää tammikuuksi. Kiivit, appelsiinit, viinirypäleet, omenat, päärynät ja banaanit löysivät jälleen tiensä lautasillemme, samoin valkohomejuusto ja luonnonjogurtti kelpasivat. Aki ottaa yleensä myös muffinssin, sillä niitä on tarjolla joka lähtöön, suklaata, kanelia, jopa porkkanamuffinsseja löytyy. Aamiaiselta puuttuu oikeastaan vain shamppanja, mutta tänään se ei haitannut, sillä lähdimme vuokraamaan autoa.

Teimme varauksen jo kotona netissä varmistaaksemme haluamamme auton ja saadaksemme 15% alennuksen. Käytämme tutuksi käynyttä autovuokraamoa, josta olemme aina saaneet miellyttävää ja asiantuntevaa palvelua, lisäksi heidän hintansa ovat reilusti alhaisemmat kuin suurten, kansainvälisten ketjujen. Lähdimme siis hakemaan kärryä, mutta tuttu virkailija näytti hämmentyneeltä. Hänellä ei ollut varaustamme eikä yhtään vapaata autoa haluamastamme luokasta. Hänen näpyteltyään tietokonetta hetken selvisi, että olemme kaikesta varmistelusta huolimatta tehneet varauksen väärään toimistoon. Onneksi emme esimerkiksi toiseen kaupunkiin, vaan vain muutaman korttelin päässä sijaitsevaan haarakonttoriin. Jatkoimme siis kävelyä paahtavassa helteessä ja hetkessä löysimmekin oikean paikan hyvien ohjeiden avulla. Auto odotti meitä vahattuna ja tankattuna, paperit lähestulkoon allekirjoitusta vailla valmiina. Pääsimme matkaan noin puoli yhdentoista aikaan auringon paistaessa jo korkealta. Onneksi autossa oli ilmastointi…

Saaren tultua aiemmilla reissuilla jo melko tutuksi päätimme suunnata koillisrannikolle Santanaan. Autoradiosta ei löytynyt rokkikanavaa, joten päätimme sietää hittituubaa, joka ei onneksi mennyt ihan aivoja pehmentävälle tasolle. Yksi kappale kuitenkin tuntui olevan todellisessa voimasoitossa, sen vallatessa kuuloelimemme noin tunnin välein. Sanoista ei saanut mitään selvää, mutta nainen kuulosti laulavan oodia sipuleille: ” Oo sipulit, oo sipulit…” Ovathan ne siis hyviä, mutta yleensä kai noissa tanssijumpsutuksissa lauletaan rakkaudesta tai hienoista autoista. Nämä tahdit jäivät molempien takaraivoihin päivän hittilistana soimaan, jommankumman hoilottaessa aina vähän väliä sipulien ylistystä.

Santanassa kiertelimme kaupungin pikkukatuja ja ihastelimme jyhkeitä rantamaisemia, kalliojyrkänteet kun tekevät täällä satojenkin metrien pudotuksia mereen. Ei siis hiekkarannoista tietoakaan! Kuumissamme lähdimme lopulta ylemmäs vuorille, sillä siellä on aina viileämpää. Löysimme tosi upean paikan, kauniin kartanon korkealta vuorelta Queimadasissa. Ulkona olikin tosi viileää! Virkistyneinä kävelimme kartanon tiluksilla, maisema oli taianomaisen vihreä, sillä kaikki oli paksun sammalen peitossa. Kävelimme myös alaspäin Pico das Pedrasin levadaa eli kastelukanavaa, jossa vesi virtaa valetussa uomassa ja vierellä voi kävellä kapeaa polkua.

Pysähdyimme kahvitauolle pieneen ravintolaan, jossa ei ollut ketään muita, mutta jo hetken kuluttua ihmisiä alkoi virrata tasaisena laumana sisään. Ilmeisesti yksikin auto ravintolan ulkopuolella toimii houkuttimena. Kahvi ja Bolo de Mel eli hunajakakku maistuivat herkullisilta. Täällä iso kahvi on noin desilitran vetoinen pikkukuppi, ja jos erehtyy tilaamaan pienen kahvin, saa espressokupin kokoisen sormustimen, jossa on puolet vaahtoa. Sokeria tuodaan tarjolle pussitolkulla ja kuumaa maitoa tuodaan, vaikka kahvin tilaisi mustana. Tuhlausta!

Tuntikausien ylös-alas-mutka-kurvi-taasylösalas- ajelun jälkeen olimme aivan uuvuksissa kaiken upean näkemisestä. Maisemat täällä ovat vain niin henkeä salpaavia, että jossain vaiheessa aivot kieltäytyvät tajuamasta enempää. Matkan varrella oli vähän väliä ”miradouro”- kylttejä, jotka siis osoittivat näköalapaikkojen sijaintia. Nämä olivat jokainen näkemisen arvoisia, joten noudatimme kiltisti kylttien kutsua toinen toistaan upeammille tasanteille ja parvekkeille. Lopulta otimme lounastauon Sao Vicentessä, saaren pohjoisrannikolla lasiseinäisessä kalaravintolassa meren tyrskyjen äärellä. Aaltojen kohina on mahtavaa jopa rauhallisella etelärannikolla puhumattakaan aina kuohuvasta pohjoisesta. Ajoittain tuntui ihan mukavalta, että istuimme ylemmässä kerroksessa, sillä kuusimetriset aallot hakkasivat ravintolan alakerran ikkunoita sellaisella voimalla, että kalalounaan olisi saattanut saada syliinsä hyvinkin tuoreena. Parkkipaikalla odottaneen autoparan ikkunat olivat sellaisen suolakerroksen peitossa, että Suomen talvisuolatut tietkin jäävät kakkoseksi!

Funchaliin palattuamme oli ohjelmassa vielä Akin odottama shoppailukierros. Saaren suurin ja kaunein ostoshelvetti, Madeira Shopping sijaitsee sen verran kaupungin ulkopuolella, että sinne ei kävellen kannata lähteä, semminkin kun sieltä tarttuu aina mukaan melkoiset ostoskassit. Syy Akin äkilliseen shoppailuinnostukseen löytyy yhdestä ainoasta liikkeestä, joka on vain tuossa nimenomaisessa kauppakeskuksessa. Tai onhan Springfieldejä mainoksen mukaan myös esimerkiksi Egyptissä, Malesiassa ja Albaniassa. Eipä vaan olla noissa paikoissa juurikaan käyty. Ja tokihan kauppaketju, jonka löytämiseksi täytyy matkustaa maailman ääriin, myy juuri Akille täydellisesti sopivia vaatteita, jotka ovat hänen makuunsa niin, että voisi ostaa kaupan tyhjäksi. Joululahjarahat palamaan siis, ja koko puvusto uusiksi!

Tämän pitkän ja ihanan päivän kruunasimme syömällä vanhassa kaupungissa, O Muralha- nimisessä ravintolassa kalaillallisen. Paikallinen erikoisuus on syvänmerenkala Espada, todella herkullinen kala, joka tarjotaan yleensä banaanin tai katkarapujen kanssa. Koska kala ja banaani ei kuulosta kovin houkuttelevalta yhdistelmältä, valitsimme katkaravut, eikä tässäkään tapauksessa voinut kuin olla tyytyväinen ja syödä enemmän kuin olisi oikeastaan jaksanut. Onneksi ei tarvinnut kivuta Casinon mäkeä ylös hotellille, vaan ajoimme sinne reteästi omalla autolla. Parkkipaikkakin löytyi hotellin takapihalta toisin kuin aiempina vuosina, jolloin olemme pysäköineet tuurilla milloin mihinkin.

Iltaisin huoneessa yritämme aina joko katsella Heroesin kakkostuotantokautta läppäriltä tai päivän aikana otettuja valokuvia, mutta lähes joka kerta nuokumme jo muutaman minuutin jälkeen. Unettomuus ei ainakaan ole näiden lomalaisten ongelma.