Maanantai 19. tammikuuta 2009
Olemme niin pinttyneiden tapojemme vankeja, että matkustamme joka vuosi samaan paikkaan, asumme aina samassa hotellissa, ja lomareissulla on tietyt asiat, jotka täytyy aina kokea uudelleen. Emme toki ole yrittämässä tehdä tästä täsmälleen samanlaista matkaa kuin aiemmat, jotkut asiat vain ovat niin kivoja, että ne on täällä Madeiralla aina päästävä tekemään.
Ensimmäinen tapa: Aamiainen terassilla. Madeiralla tammikuu on talvea, ja talvella on kylmä. Näin siis paikallisten mielestä. He kulkevat toppatakeissa, pipot päässä ja talvisaappaat jalassa katsoen turisteja nenänvarttaan pitkin. Meillä on kesävaatteet ja sandaalit tai – siis ihan kammottavaa - crocsit! Usein meiltä kysytään, kuinka tarkenemme. Tätä eivät voi käsittää myöskään hotellimme aamiaistarjoilijat, sillä aamiainen on katettu vain sisälle, siitä huolimatta että ulkona on 20 astetta varjossa jo aamusta ja taivas kimaltaa pilvettömän sinisenä. Pyydämme aamiaisen ulos, ja tarjoilija luo meihin hämmästyneitä katseita tuoden kuitenkin kahvikannun ulos. Maistuvan, tuoreista hedelmistä, leivonnaisista ja ihanista juustoista koostuvan aamiaisen jälkeen on aika lähteä kaupungille.
Toinen tapa: Kaapelihissillä Monten kylään vähintään kerran lomaviikon aikana. Koska tämä on niin hauskaa, päädymme yleensä tekemään sen vielä uudelleenkin. Kyseessä on siis laskettelijoille tuttu kabiinihissi, joka on rakennettu Funchalin kaupungin ja Monten kylän välille. Matka maksaa joko kympin suuntaansa tai 15€ edestakaisin, mikä on sinänsä suolainen hinta, mutta elämys on sen arvoista. Maisemat hissistä ovat kirjaimellisesti päätä huimaavat hissin kiikkuessa ajoittain lähes sadan metrin korkeudessa talojen, teiden ja vuorten yläpuolella ja näköalan auetessa yli koko pääkaupungin pitkälle Atlantin aaltoihin.
Montessa on kaunista, lämpötila on muutaman asteen viileämpi kuin alhaalla kaupungissa, sillä Monte sijaitsee noin 500 metrin korkeudella merenpinnasta. Viime vuonna emme päässeet nauttimaan korikelkka-ajelusta vuorenrinnettä alas, sillä rata oli korjattavana, vahinko täytyy siis ottaa takaisin tällä kertaa. Kelkat ovat kahden istuttavia, punotusta korista tehtyjä jalaksilla varustettuja vauhtihirmuja, ja niillä ajellaan kahden miehen ohjaamina jyrkkää, asfaltilla päällystettyä mutkaista tietä alas. Kiljumista lähti ainakin minun suustani, Aki tyytyi vain naureskelemaan ja kuvasi videolle koko matkamme alas. Hurjinta oli aina kelkan luisuessa sivulle niin, että edettiin kylki edellä, monesti suoraan kohti tietä reunustavaa betonimuuria! Pienikokoiset miehet saivat aina kuin ihmeen kaupalla kelkan käännetyksi takaisin oikeaan suuntaan, minun ilokseni aina viime tipassa ennen seinään osumista. Kelkka-ajelun hinta on vielä hissimatkaakin hirvittävämpi, 25€ kahdelta, vielä lopussa kuskit odottavat muutaman euron tippiä. Tosin tämäkin on ainakin meidän mielestämme joka euron arvoinen elämys, sitä paitsi tämä maahan elää pääasiassa turismilla…
Takaisin kaupunkiin palattuamme aloimme olla lounaan tarpeessa. Joku herkullinen salaatti maistuisi, vaikkapa jollain viihtyisällä terassilla. Zarcon ja Infanten kulmassa on tuttu Golden Gate, jossa tunnetusti on hyvä ruoka, lisäksi se on aika lähellä kaapelihissin ala-asemaa. Suuntasimme siis sinne nälkäisinä ja tilasimme talon salaatit. Se osoittautui jälleen kerran nappivalinnaksi, sillä salaatti sisälsi aivan kaikkea; kanaa, pekonia, juustoa ja ihania kasviksia sekä kulinaristin elämyksen kruunaavan kastikkeen.
Kolmas tapa: Siesta hotellin uima-altaalla lueskellen kirjoja, kuunnellen musiikkia ja nauttien auringosta. Koti, pimeys, talvi ja työ tuntuvat jo todella kaukaisilta ajatuksilta. Usein kruunaamme tämän iltapäivän rentoutumistauon vielä olutlasillisilla tai drinkeillä allasbaarissa. Hotellimme on tosi pieni ja tähän aikaan vuodesta vielä puolityhjillään, joten altaallakin saa nautiskella olostaan aivan kaikessa rauhassa. Tässä hotellissa ei käy juurikaan lapsiperheitä, joten me olemme yleensä olleet paikan junioreja. Uima-altaassa pulikointiamme on katseltu puolihuvittuneina, muut hotellivieraat näyttävät yleensä tyytyvän sivistyneeseen varpaiden kasteluun tai jopa auringonottoon päällysvaatteisillaan!
Kun tänään ollaan niin kaavoihin kangistuneita, niin pitihän illallinen nauttia vielä Summertimessa, pienessä viehättävässä rantaravintolassa. Ja tämä on siis neljäs tapa. Ravintoloissa tuodaan lähes aina Bolo de Cacoa alkuruuaksi, tilasit sitä tai et, ja on melko epäkohteliasta jättää se koskematta. Bolo on madeiralaista leipää, vaaleista vehnäjauhoista tehtyä, rapeaksi paistettua littanaa, uunituoretta herkkua, jonka päälle on sulatettu valkosipulivoita. Siitä yleensä laskutetaan ravintolasta riippuen 1-2€ ja se on todella herkullista. Muuta alkupalaa ei välttämättä jaksa syödäkään, mutta jos jaksaa, kannattaa ottaa joko ihania paikallisia kasviksia tai äyriäisiä, jotka ovat taatusti tuoretta lähiruokaa! Parasta ruokaa perinteisistä pääruuista on molempien mielestä Espetada, lihavarras joka on grillattu ja maustettu valkosipulilla sekä laakerinlehdillä. Sen kanssa tarjotaan yleensä paistettuja perunoita, bataattia, porkkanoita ja papuja. Palanpainikkeena menee joko pullollinen ihanaa punaviiniä tai valtavat olutkolpakolliset täkäläistä Coral- olutta. Jos tuntikausien aterioinnin jälkeen jaksaa vielä ajatella jälkiruokaa, otamme yleensä hedelmiä, koska ne ovat täällä niin herkullisia. Summertimessa hedelmät tuodaan kuuman hunajarommin sekä pehmeän vaniljajäätelön kanssa. Talo tarjoaa monissa ravintoloissa vielä madeiraviinilasillisen jälkiruoan kera.
perjantai 23. tammikuuta 2009
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Taas mennään vaiston varassa
Sunnuntai, 18. tammikuuta 2009
Useimmat ihmiset nousevat herätyskellon soidessa melko liukkaasti sängystä, ainakin jos tiedossa on jotain kivaa. Minä en ole sellainen, eikä Akikaan. Kun talon kaikki hälytysäänellä varustetut laitteet on asennettu soimaan klo 4.30, jotta ehtisimme varmasti lennollemme, torkutan viitisentoista minuuttia, kömmin lopulta pakon sanelemana suihkuun ja yritän väkisin saada väsymyksestä narisevia silmiäni auki. Aki kääntää siinä vaiheessa vielä pari kertaa kylkeä ja kuorsaa kovempaa välttyäkseen kuulemasta vaativaa herätysääntä. Mitähän tästäkin seuraa? (Kiire, paniikki ja viime tipassa paikalla oleminen.) Onneksi aikataulumme oli suunniteltu kaikki tämä huomioiden, sillä toki tiedämme olevamme huonoja heräämään, ei se mitään uutta ole.
Lentokentälle pääsimme kuitenkin ihan hyvissä ajoin, Akin isä heitti meidät sinne pakkasaamun pimeydessä omalla autollamme. Ehdimme juoda vahvat kahvit ja syödä hieman aamiaista Suomen kalleimmassa Robert´s Coffeessa. Vai onko 26 euroa kahdesta kahvista ja kahdesta kolmioleivästä muka ihan käypä hinta? Kaupoissakin kiertelimme hetken, mutta emme tarvinneet mitään, joten mukaan tarttui vain hieman luettavaa lentokoneeseen otettavaksi. Saapuessamme lähtöportillemme oli boarding jo aloitettu, kerrankin emme olleet siellä tuntia etukäteen odottelemassa vaan saimme kävellä suoraan koneeseen. Jäipähän vähemmän aikaa panikoida.
Istuutuessamme etukäteen varatuille exit-paikoillemme (siis ne, missä on ruhtinaalliset jalkatilat!) otimme jo tottuneesti vastaan kateellisia silmäyksiä. Kysyjille kerroimme etukäteisvarauksesta, jotkut luottavat tuuriin, me maksoimme paikoistamme ylimääräisen satasen. Tosin käydessäni vessassa, oli joku jo kysellyt Akilta, olisiko paikkani vapaa!?! Joo, kyllähän lentoyhtiö jättää koneen parhaan paikan tyhjäksi, vaikka kone muutoin on täpötäynnä… Lentomatka sujui onneksi melko kivuttomasti, vaikka turbulenssia oli niin paljon, että tarjoilu jätettiin kahdesti kesken ja lentoemännätkin menivät istumaan turvavyötettyinä koneen heiluessa enemmän kuin keskiverto katamaraani syysmyrskyssä. Katselimme omalla läppärillämme hauskan leffan ”The Rocker” sekä Finnairin tarjoaman elokuvan koneen näytöltä, joka tosin ei ollut yhtään niin hauska.
Oli mieletön tunne laskeutua tutulle Madeiralle ja astua ulos kahdenkymmenen asteen paremmalla puolella olevaan ilmaan. Aina yhtä ilahduttavaa lähteä kotoa pakkasesta ja muutamaa tuntia myöhemmin vaihtaa hellevaatteisiin. Onneksi tällä kertaa bussissa toimi ilmastointi eikä opaskaan ollut samainen lässyttäjä, joka meille on osunut jo useamman kerran matkakohteesta riippumatta! Tosin tämä opas taisi olla uusi tai muuten vain hermostunut, sillä koko puolen tunnin matkan aikana hän ei osannut kertoa mistään muusta, kuin Aurinkomatkojen tervetuliaistilaisuudesta, ja siitä, missä se pidetään. Mehän emme kovasti enää tietoa kaipaa bussin ikkunasta näkyvistä nähtävyyksistä, mutta moni muu oli taatusti matkalla ensimmäistä kertaa ja olisi arvostanut lyhyttä kuvausta näkemästään. Upeat rotkot, vuoret, tunnelit ja pikkuiset, kiemurtelevat tiet ansaitsevat tulla esitellyiksi.
Hotellissa jouduimme hieman odottelemaan laukkujamme, mutta harmi haihtui heti nähdessämme huoneen, se oli koko hotellin parhaalla sijainnilla, ylimmässä kerroksessa kulmassa, niin ettei miltään parvekkeelta näe omallemme. Merinäköala yli kirkkaan sinisen Atlantin vailla mitään häiriötekijöitä! Hetken parvekkeella paistateltuamme oveen koputettiin ja ajattelimme pikkolon tuovan matkalaukkumme. Sen sijaan meille tuotiinkin valtava hedelmäkori ja kivennäisvesipullo, jotka olivat kuulemma talon tervehdys vakioasiakkaille – mikäs sen mahtavampaa!
Heti laukkujen saavuttua kaivoimme esiin uikkarit ja lähdimme altaalle. Ulkoaltaan vesi oli kuitenkin aivan jääkylmää, joten pulahdimme 26-asteisen sisäaltaan veteen. Miten rentoutua paremmin varhaisen herätyksen, lennon ja bussimatkan rasitusten jälkeen? No, kyllä altaan reunalle tarjoiltu kylmä olutkin auttoi lomafiiliksen löytämisessä.
Ennen illalliselle lähtöä päätimme juoda aperitiivit hotellin terassilla. Shamppanjacoctailit kirsikoilla saivat olon jo lähestulkoon hemmotelluksi. Jos tammikuusta voi nauttia, tämä on kai ainoa mahdollinen tapa. Auringon laskiessa otimme taksin keskustaan ja päätimme illastaa historiallisessa Golden Gatessa, jonka jo ensimmäisellä Madeiran-visiitillämme totesimme todella viehättäväksi paikaksi. Harmi vain, etteivät jakarandat kuki nyt, sillä kaunis kävelykatu oli kyllä upeimmillaan liilojen kukkien koristaessa sen varrella kasvavia puita. Ensimmäisen illan ja loman kunniaksi söimme vuohenjuustosalaattia, sisäfilepihviä grillattujen vihannesten kera sekä jäätelöä kuuman hunajarommin ja ananaksen kanssa huuhdellen ne alas ensiluokkaisella, pehmeän makuisella punaviinillä.
Shoppailu punaviinihiprakassa on kivaa! Jos väsymys alkaa olla yövuoron aamuyön tunteihin verrattavissa ja alkoholia veressä enemmän kuin rattijuoppousrajan verran, kannattaa ehdottomasti kokeilla ostoskierroksen tekemistä. Ainakin jos tarkoitus on ostaa jotain eikä vain katsella. Nimittäin kaiken ostaminen tuntuu hyvältä idealta, mitäs sillä on väliä, jos alennusmyynnistä löytyneet aivan ihanat lasitetut savilautaset eivät millään mahdu jo tullessa täpötäysiin matkalaukkuihin, ne vain olivat niin edulliset, että mietitään myöhemmin, miten ne saadaan kotiin. Vielä jos kauppakeskuksessa myydään euron hintaisia oluttuoppeja, voi vahvistaa shoppailuintoaan nauttimalla muutaman sellaisen ostelun lomassa.
Kyllä illalla sitten väsyttikin niin, ettei tarvinnut miettiä mitään ohjelmaa!
Useimmat ihmiset nousevat herätyskellon soidessa melko liukkaasti sängystä, ainakin jos tiedossa on jotain kivaa. Minä en ole sellainen, eikä Akikaan. Kun talon kaikki hälytysäänellä varustetut laitteet on asennettu soimaan klo 4.30, jotta ehtisimme varmasti lennollemme, torkutan viitisentoista minuuttia, kömmin lopulta pakon sanelemana suihkuun ja yritän väkisin saada väsymyksestä narisevia silmiäni auki. Aki kääntää siinä vaiheessa vielä pari kertaa kylkeä ja kuorsaa kovempaa välttyäkseen kuulemasta vaativaa herätysääntä. Mitähän tästäkin seuraa? (Kiire, paniikki ja viime tipassa paikalla oleminen.) Onneksi aikataulumme oli suunniteltu kaikki tämä huomioiden, sillä toki tiedämme olevamme huonoja heräämään, ei se mitään uutta ole.
Lentokentälle pääsimme kuitenkin ihan hyvissä ajoin, Akin isä heitti meidät sinne pakkasaamun pimeydessä omalla autollamme. Ehdimme juoda vahvat kahvit ja syödä hieman aamiaista Suomen kalleimmassa Robert´s Coffeessa. Vai onko 26 euroa kahdesta kahvista ja kahdesta kolmioleivästä muka ihan käypä hinta? Kaupoissakin kiertelimme hetken, mutta emme tarvinneet mitään, joten mukaan tarttui vain hieman luettavaa lentokoneeseen otettavaksi. Saapuessamme lähtöportillemme oli boarding jo aloitettu, kerrankin emme olleet siellä tuntia etukäteen odottelemassa vaan saimme kävellä suoraan koneeseen. Jäipähän vähemmän aikaa panikoida.
Istuutuessamme etukäteen varatuille exit-paikoillemme (siis ne, missä on ruhtinaalliset jalkatilat!) otimme jo tottuneesti vastaan kateellisia silmäyksiä. Kysyjille kerroimme etukäteisvarauksesta, jotkut luottavat tuuriin, me maksoimme paikoistamme ylimääräisen satasen. Tosin käydessäni vessassa, oli joku jo kysellyt Akilta, olisiko paikkani vapaa!?! Joo, kyllähän lentoyhtiö jättää koneen parhaan paikan tyhjäksi, vaikka kone muutoin on täpötäynnä… Lentomatka sujui onneksi melko kivuttomasti, vaikka turbulenssia oli niin paljon, että tarjoilu jätettiin kahdesti kesken ja lentoemännätkin menivät istumaan turvavyötettyinä koneen heiluessa enemmän kuin keskiverto katamaraani syysmyrskyssä. Katselimme omalla läppärillämme hauskan leffan ”The Rocker” sekä Finnairin tarjoaman elokuvan koneen näytöltä, joka tosin ei ollut yhtään niin hauska.
Oli mieletön tunne laskeutua tutulle Madeiralle ja astua ulos kahdenkymmenen asteen paremmalla puolella olevaan ilmaan. Aina yhtä ilahduttavaa lähteä kotoa pakkasesta ja muutamaa tuntia myöhemmin vaihtaa hellevaatteisiin. Onneksi tällä kertaa bussissa toimi ilmastointi eikä opaskaan ollut samainen lässyttäjä, joka meille on osunut jo useamman kerran matkakohteesta riippumatta! Tosin tämä opas taisi olla uusi tai muuten vain hermostunut, sillä koko puolen tunnin matkan aikana hän ei osannut kertoa mistään muusta, kuin Aurinkomatkojen tervetuliaistilaisuudesta, ja siitä, missä se pidetään. Mehän emme kovasti enää tietoa kaipaa bussin ikkunasta näkyvistä nähtävyyksistä, mutta moni muu oli taatusti matkalla ensimmäistä kertaa ja olisi arvostanut lyhyttä kuvausta näkemästään. Upeat rotkot, vuoret, tunnelit ja pikkuiset, kiemurtelevat tiet ansaitsevat tulla esitellyiksi.
Hotellissa jouduimme hieman odottelemaan laukkujamme, mutta harmi haihtui heti nähdessämme huoneen, se oli koko hotellin parhaalla sijainnilla, ylimmässä kerroksessa kulmassa, niin ettei miltään parvekkeelta näe omallemme. Merinäköala yli kirkkaan sinisen Atlantin vailla mitään häiriötekijöitä! Hetken parvekkeella paistateltuamme oveen koputettiin ja ajattelimme pikkolon tuovan matkalaukkumme. Sen sijaan meille tuotiinkin valtava hedelmäkori ja kivennäisvesipullo, jotka olivat kuulemma talon tervehdys vakioasiakkaille – mikäs sen mahtavampaa!
Heti laukkujen saavuttua kaivoimme esiin uikkarit ja lähdimme altaalle. Ulkoaltaan vesi oli kuitenkin aivan jääkylmää, joten pulahdimme 26-asteisen sisäaltaan veteen. Miten rentoutua paremmin varhaisen herätyksen, lennon ja bussimatkan rasitusten jälkeen? No, kyllä altaan reunalle tarjoiltu kylmä olutkin auttoi lomafiiliksen löytämisessä.
Ennen illalliselle lähtöä päätimme juoda aperitiivit hotellin terassilla. Shamppanjacoctailit kirsikoilla saivat olon jo lähestulkoon hemmotelluksi. Jos tammikuusta voi nauttia, tämä on kai ainoa mahdollinen tapa. Auringon laskiessa otimme taksin keskustaan ja päätimme illastaa historiallisessa Golden Gatessa, jonka jo ensimmäisellä Madeiran-visiitillämme totesimme todella viehättäväksi paikaksi. Harmi vain, etteivät jakarandat kuki nyt, sillä kaunis kävelykatu oli kyllä upeimmillaan liilojen kukkien koristaessa sen varrella kasvavia puita. Ensimmäisen illan ja loman kunniaksi söimme vuohenjuustosalaattia, sisäfilepihviä grillattujen vihannesten kera sekä jäätelöä kuuman hunajarommin ja ananaksen kanssa huuhdellen ne alas ensiluokkaisella, pehmeän makuisella punaviinillä.
Shoppailu punaviinihiprakassa on kivaa! Jos väsymys alkaa olla yövuoron aamuyön tunteihin verrattavissa ja alkoholia veressä enemmän kuin rattijuoppousrajan verran, kannattaa ehdottomasti kokeilla ostoskierroksen tekemistä. Ainakin jos tarkoitus on ostaa jotain eikä vain katsella. Nimittäin kaiken ostaminen tuntuu hyvältä idealta, mitäs sillä on väliä, jos alennusmyynnistä löytyneet aivan ihanat lasitetut savilautaset eivät millään mahdu jo tullessa täpötäysiin matkalaukkuihin, ne vain olivat niin edulliset, että mietitään myöhemmin, miten ne saadaan kotiin. Vielä jos kauppakeskuksessa myydään euron hintaisia oluttuoppeja, voi vahvistaa shoppailuintoaan nauttimalla muutaman sellaisen ostelun lomassa.
Kyllä illalla sitten väsyttikin niin, ettei tarvinnut miettiä mitään ohjelmaa!
perjantai 11. heinäkuuta 2008
Leipäepisodi ja parfyymiostoksia
Torstai 10.7.2008
Toiveissa alkaa hiljalleen siintää kotiin pääseminen. Onhan matkustaminen toki ihanaa, mutta jotta into säilyisi, tarvittaisiin rahaa. Köyhäily alkaa riittää. Etenkin Johanna kärsii kovasti shoppailuvajeesta, ja on Akikin löytänyt paljon, mitä olisi voinut hankkia, jos budjetti olisi antanut myöten. Suunnittelimme jo ensi kesälle uutta reissua, jota varten säästäminen alkaa heti, kunhan talvilomareissu on ensin tehty… Vaatteetkin alkavat loppua, ei ole mitenkään kivaa pestä alusvaatteita hotellin käsienpesualtaassa, vaikka onneksi otettiin sentään pyykinpesuainetta mukaan, ettei ihan suihkugeelillä tarvitse pyykätä.
Tänä aamuna nukuimme suosiolla hieman pitempään, koska eilisen ajomatkan jäljiltä olimme niin raunioina. Puoli kymmenen raahauduimme hotellin aamiaiselle. Onneksi tämän aamun ilo oli kunnon buffetaamiainen. Ainoa puute oli leipä, jota oli tarjolla vain yhtä lajia, sekin jotain paikallista erikoisuutta, mustaa limppua pienen pienissä paloissa. Leikkelettä ja juustoa oli jos jonkinlaista, jopa kylmäsavulohta löytyi, mutta leipä maistui etäisesti hapanimelälimpulta, muttei kuitenkaan tarpeeksi. Pöydälle oli kuitenkin edellisiltä ruokailijoilta jäänyt iso kasa vaalean leivän muruja, joten osasimme arvella jonkin sortin sämpylöitä olleen saatavilla. Johanna marssi nuoren tyttötarjoilijan luokse ja pyysi saada sämpylöitä. Niitä tulisi kuulemma vartin kuluttua (olivat varmaan uunissa). No, joimme kahvia (oikein kelvollista espressoa koneesta) kuppitolkulla ja söimme odotellessa munakokkelia, jogurttia ja mysliä. Leipää ei kuulunut.
Kun 25 minuuttia oli kulunut, Johanna meni kyselemään uudelleen sämpylöitä, nyt ei enää aivan yhtä ystävälliseen äänensävyyn. Nuori poikatarjoilija sanoi hämmentyneenä ”right away” ja kas – pöytään ilmestyi hetkessä korillinen höyryävän kuumia sämpylöitä! Johanna totesi häpeilevän oloiselle Akille, ettei leipiä varmasti olisi muistuttamatta tuotu (ehkä poika kuvitteli tytön tuoneen ne jo) sillä aamiaisaika oli juuri loppumassa, tarjoilijat siivoilivat pöytiä jo kovasti.
Aamupäiväkävely hotellin ympäristössä kertoi meidän olevan miellyttävällä alueella järven rannalla. Maisema oli hyvin suomalaistyyppinen, mäntyjä, hiekkarantaa ja metsäteitä. Sitten oli aika suunnitella kotimatkaa. Netin kautta saimme varattua saman illan viimeiselle laivalle matkan Helsinkiin, ja vielä minihinnalla! Nyt tuli siis kiire päästä Tallinnaan. Pitihän Riikaa tosin ehtiä hieman katsella, joten ajoimme ensin keskustaan. Kaunis kaupunki on tämäkin, vaikka vielä jonkin verran korjailematon. Mieleen tuli herkästi Tallinna kymmenen vuotta sitten. Kävimme muutamassa kaupassa ostamassa vähän tuliaisia ja kiersimme keskustan.
Tie Tallinnaan kulki Itämeren rantaa pitkin, Pärnun kautta ja matkaa kertyi kolmisensataa kilometriä. Nälkä alkoi kurnia Pärnun kohdalla, mutta ehtiäksemme laivaan ei aikaa pitempään pysähdykseen valitettavasti ollut. Pärnuun tutustuminen saisi jäädä toiseen ajankohtaan, mikä oli tosi harmi, sillä kaupunki vaikutti pikaisella silmäyksellä todella viehättävältä, kovasti muistutti rakastamaamme Hankoa. Jouduimme turvautumaan suomalaiseen hampurilaisketjuun, jonka lonkerot ovat levittäytyneet saastuttamaan Pärnun kadunvarsia pikaruokapakkauksilla. Ostimme mukaan pussillisen hampurilaisia (jonka saadaksemme jonotimme vaivaiset 20 minuuttia!) ja söimme niitä ajaessa.
Aikataulun tiukkuus alkoi lietsoa paniikkia noin sata kilometriä ennen Tallinnaan saapumista. Emmekö ehtisi katsella kesäistä naapurikaupunkiammekaan ollenkaan? Onneksi loppumatka sujui vilkkaasti ja Tallinnassa oleskeluun jäi sentään muutama tunti. Shoppailu sai kuitenkin jäädä sikseen – taas kerran- koska budjetti muistutti olemassaolostaan. Eihän me mitään oltaisi tarvittu, mutta on aina kivaa ostaa vain ostamisen ilosta.
Laivaan ajaminen ei jännittänyt tällä kertaa yhtään niin paljon kuin viimeksi. Lähtöselvitys autolla oli lapsellisen helpoksi tehty. Virkailija kopperossaan ehti ilmeisesti syöttää rekisteritunnuksemme koneelle, sillä Akin saadessa auton ikkunan auki huudahti nainen ”Aki ja Johanna?” mihin Johanna tietenkin fiksuna reagoi ensimmäisenä kurkkien, josko kopissa olisi töissä joku tuttu… no eipä ollut. Liput saimme käteen hetkessä, laivalle ajamista jouduimme odottelemaan puolisen tuntia, mikä ei meiltä ruuhkaan tottuneilta vaatinut minkäänlaisia ponnisteluja. Söimme Latviasta ostettuja mansikoita (herätti ilmiselvästi kateutta naapuriautossa) jonka jälkeen Johanna nappasi kirjan käteen ja Aki otti torkut.
Lauttamatka Tallinnasta Helsinkiin ei olisi voinut sujua paremmin. Myöhäisillan vuoro oli tyhjillään, muutama rekkakuski ja asuntoautolla tullut perhe nuokkui pitkin kahviloita, muuten laivalla oli väljää. Johanna sai vihdoin hieman shoppailla: hajuvettä parfymeriasta ja alkoholia ja karkkia tax freestä. (Onko se nykyään enää sen niminen, ei kai ostoksetkaan ole enää verovapaita?) Akin vanhemmat olivat tilanneet lavan kaljaa, mutta me päätimme vähän naruttaa ja väittää, ettei meillä ole tilaa autossa eikä rahaa ostaa. Vastausviestissään vaikuttivat kuitenkin niin pettyneiltä, ettemme pitkään jaksaneet ylläpitää luuloa saituudestamme. A le Coq on jo aiemmin todettu maukkaaksi olueksi, ja lähetettiin Akin vanhemmille kuvaviesti, jossa Aki pitelee olutlaatikkoa voitonriemuisena sylissään.
Matkan aikana ehdimme lisäksi käydä syömässä tukevat iltapalat seisovasta pöydästä, jotenkin mässäilyvaihde pääsi iskemään päälle, ja tuntui siltä, että kaikkea piti saada. Ennen kuin ehdittiin miettiä, miten seuraavaksi kulutettaisi aikaa, kuulutettiin, että laiva saapuu pian Helsinkiin. Saimmekin siis siirtyä autokannelle jännittämään ulosajoa laivasta.
Voi, kaunis Helsinki! Borta bra men hemma bäst! Valoisuus yllätti meidät täysin, sillä etelämmässä olimme jo ikään kuin tottuneet pimeneviin iltoihin. Kotimatka tuntui naurettavan lyhyeltä, onhan Stadista meille matkaa vaivaiset 50 kilometriä. Pihaan ajaessa tuli epätodellinen olo. Käytiinkö me tosiaan Pariisissa? Kööpenhaminassa, Brysselissä, Hampurissa? Ja selvittiin hengissä itäblokista? Omalla autolla Champs-Elyseesille?
Oli pakko kaivaa etuoven tavarataskusta Pariisin parkkisakko uskoakseen.
Toiveissa alkaa hiljalleen siintää kotiin pääseminen. Onhan matkustaminen toki ihanaa, mutta jotta into säilyisi, tarvittaisiin rahaa. Köyhäily alkaa riittää. Etenkin Johanna kärsii kovasti shoppailuvajeesta, ja on Akikin löytänyt paljon, mitä olisi voinut hankkia, jos budjetti olisi antanut myöten. Suunnittelimme jo ensi kesälle uutta reissua, jota varten säästäminen alkaa heti, kunhan talvilomareissu on ensin tehty… Vaatteetkin alkavat loppua, ei ole mitenkään kivaa pestä alusvaatteita hotellin käsienpesualtaassa, vaikka onneksi otettiin sentään pyykinpesuainetta mukaan, ettei ihan suihkugeelillä tarvitse pyykätä.
Tänä aamuna nukuimme suosiolla hieman pitempään, koska eilisen ajomatkan jäljiltä olimme niin raunioina. Puoli kymmenen raahauduimme hotellin aamiaiselle. Onneksi tämän aamun ilo oli kunnon buffetaamiainen. Ainoa puute oli leipä, jota oli tarjolla vain yhtä lajia, sekin jotain paikallista erikoisuutta, mustaa limppua pienen pienissä paloissa. Leikkelettä ja juustoa oli jos jonkinlaista, jopa kylmäsavulohta löytyi, mutta leipä maistui etäisesti hapanimelälimpulta, muttei kuitenkaan tarpeeksi. Pöydälle oli kuitenkin edellisiltä ruokailijoilta jäänyt iso kasa vaalean leivän muruja, joten osasimme arvella jonkin sortin sämpylöitä olleen saatavilla. Johanna marssi nuoren tyttötarjoilijan luokse ja pyysi saada sämpylöitä. Niitä tulisi kuulemma vartin kuluttua (olivat varmaan uunissa). No, joimme kahvia (oikein kelvollista espressoa koneesta) kuppitolkulla ja söimme odotellessa munakokkelia, jogurttia ja mysliä. Leipää ei kuulunut.
Kun 25 minuuttia oli kulunut, Johanna meni kyselemään uudelleen sämpylöitä, nyt ei enää aivan yhtä ystävälliseen äänensävyyn. Nuori poikatarjoilija sanoi hämmentyneenä ”right away” ja kas – pöytään ilmestyi hetkessä korillinen höyryävän kuumia sämpylöitä! Johanna totesi häpeilevän oloiselle Akille, ettei leipiä varmasti olisi muistuttamatta tuotu (ehkä poika kuvitteli tytön tuoneen ne jo) sillä aamiaisaika oli juuri loppumassa, tarjoilijat siivoilivat pöytiä jo kovasti.
Aamupäiväkävely hotellin ympäristössä kertoi meidän olevan miellyttävällä alueella järven rannalla. Maisema oli hyvin suomalaistyyppinen, mäntyjä, hiekkarantaa ja metsäteitä. Sitten oli aika suunnitella kotimatkaa. Netin kautta saimme varattua saman illan viimeiselle laivalle matkan Helsinkiin, ja vielä minihinnalla! Nyt tuli siis kiire päästä Tallinnaan. Pitihän Riikaa tosin ehtiä hieman katsella, joten ajoimme ensin keskustaan. Kaunis kaupunki on tämäkin, vaikka vielä jonkin verran korjailematon. Mieleen tuli herkästi Tallinna kymmenen vuotta sitten. Kävimme muutamassa kaupassa ostamassa vähän tuliaisia ja kiersimme keskustan.
Tie Tallinnaan kulki Itämeren rantaa pitkin, Pärnun kautta ja matkaa kertyi kolmisensataa kilometriä. Nälkä alkoi kurnia Pärnun kohdalla, mutta ehtiäksemme laivaan ei aikaa pitempään pysähdykseen valitettavasti ollut. Pärnuun tutustuminen saisi jäädä toiseen ajankohtaan, mikä oli tosi harmi, sillä kaupunki vaikutti pikaisella silmäyksellä todella viehättävältä, kovasti muistutti rakastamaamme Hankoa. Jouduimme turvautumaan suomalaiseen hampurilaisketjuun, jonka lonkerot ovat levittäytyneet saastuttamaan Pärnun kadunvarsia pikaruokapakkauksilla. Ostimme mukaan pussillisen hampurilaisia (jonka saadaksemme jonotimme vaivaiset 20 minuuttia!) ja söimme niitä ajaessa.
Aikataulun tiukkuus alkoi lietsoa paniikkia noin sata kilometriä ennen Tallinnaan saapumista. Emmekö ehtisi katsella kesäistä naapurikaupunkiammekaan ollenkaan? Onneksi loppumatka sujui vilkkaasti ja Tallinnassa oleskeluun jäi sentään muutama tunti. Shoppailu sai kuitenkin jäädä sikseen – taas kerran- koska budjetti muistutti olemassaolostaan. Eihän me mitään oltaisi tarvittu, mutta on aina kivaa ostaa vain ostamisen ilosta.
Laivaan ajaminen ei jännittänyt tällä kertaa yhtään niin paljon kuin viimeksi. Lähtöselvitys autolla oli lapsellisen helpoksi tehty. Virkailija kopperossaan ehti ilmeisesti syöttää rekisteritunnuksemme koneelle, sillä Akin saadessa auton ikkunan auki huudahti nainen ”Aki ja Johanna?” mihin Johanna tietenkin fiksuna reagoi ensimmäisenä kurkkien, josko kopissa olisi töissä joku tuttu… no eipä ollut. Liput saimme käteen hetkessä, laivalle ajamista jouduimme odottelemaan puolisen tuntia, mikä ei meiltä ruuhkaan tottuneilta vaatinut minkäänlaisia ponnisteluja. Söimme Latviasta ostettuja mansikoita (herätti ilmiselvästi kateutta naapuriautossa) jonka jälkeen Johanna nappasi kirjan käteen ja Aki otti torkut.
Lauttamatka Tallinnasta Helsinkiin ei olisi voinut sujua paremmin. Myöhäisillan vuoro oli tyhjillään, muutama rekkakuski ja asuntoautolla tullut perhe nuokkui pitkin kahviloita, muuten laivalla oli väljää. Johanna sai vihdoin hieman shoppailla: hajuvettä parfymeriasta ja alkoholia ja karkkia tax freestä. (Onko se nykyään enää sen niminen, ei kai ostoksetkaan ole enää verovapaita?) Akin vanhemmat olivat tilanneet lavan kaljaa, mutta me päätimme vähän naruttaa ja väittää, ettei meillä ole tilaa autossa eikä rahaa ostaa. Vastausviestissään vaikuttivat kuitenkin niin pettyneiltä, ettemme pitkään jaksaneet ylläpitää luuloa saituudestamme. A le Coq on jo aiemmin todettu maukkaaksi olueksi, ja lähetettiin Akin vanhemmille kuvaviesti, jossa Aki pitelee olutlaatikkoa voitonriemuisena sylissään.
Matkan aikana ehdimme lisäksi käydä syömässä tukevat iltapalat seisovasta pöydästä, jotenkin mässäilyvaihde pääsi iskemään päälle, ja tuntui siltä, että kaikkea piti saada. Ennen kuin ehdittiin miettiä, miten seuraavaksi kulutettaisi aikaa, kuulutettiin, että laiva saapuu pian Helsinkiin. Saimmekin siis siirtyä autokannelle jännittämään ulosajoa laivasta.
Voi, kaunis Helsinki! Borta bra men hemma bäst! Valoisuus yllätti meidät täysin, sillä etelämmässä olimme jo ikään kuin tottuneet pimeneviin iltoihin. Kotimatka tuntui naurettavan lyhyeltä, onhan Stadista meille matkaa vaivaiset 50 kilometriä. Pihaan ajaessa tuli epätodellinen olo. Käytiinkö me tosiaan Pariisissa? Kööpenhaminassa, Brysselissä, Hampurissa? Ja selvittiin hengissä itäblokista? Omalla autolla Champs-Elyseesille?
Oli pakko kaivaa etuoven tavarataskusta Pariisin parkkisakko uskoakseen.
torstai 10. heinäkuuta 2008
Kulttuurishokissa itäblokissa
Keskiviikko 9.7.2008
Olipa meluisa yö! Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana eivät yöunet olleet katkeamatonta koomaa (ei, nyt tuli valhe, olihan telttayökin aika mielenkiintoinen). No, ainakin hotelliöistä tämä oli levottomin. Varsovan yö on kaikkea muuta kuin hiljainen. Ainakin Johanna heräili pitkin yötä milloin mihinkin: Kiljuntaan, sireeniin, hälyttimeen, hurinaan, pamaukseen ja epämääräiseen mölinään. Onneksi väsyneet aivot pääsivät pian takaisin unitilaan. Akikin käänsi kylkeä harvinaisen monta kertaa yön mittaan, vaikka kuorsaus ei katkennut montaa kertaa.
Neliömetrin kokoinen suihku alkoi hiljalleen tuntua epäinhimillisen pieneltä, varsinkin kun joku viisas oli asentanut vedensekoittajan väärin päin, niin että joka kerta peseytyjän kääntyessä sekoittajan vipu kääntyi tulikuumalle. Ja hana ei todellakaan ollut suomalaista turvamallia, jossa veden lämpö olisi korkeintaan 65 astetta, vaan jokainen käden tai kyljen osuma hanan vipuun tuntui tuskallisena polttavan kuuman veden ryöppynä niskaan. Ah autuutta…
Kaikin puolin koti-ikävä alkoi ensimmäistä kertaa nostaa päätään. Hotellin aamiainenkin oli harvinaisen kehno, etenkin kun siitä maksettiin ihan erikseen, kymmenen euron ryöstöhinta surkeasta kahvikurasta, vaaleasta sämpylästä, voista ja voin makuisesta juustosta sekä ällömakeasta kirsikkajogurtista tuntui säädyttömältä. Kahvi oli siis todella kammottavaa, mutta jaksaaksemme ajaa päivän lähes seitsemänsataa kilometriä sitä oli vain pakko tankata tunkien toisella kädellä samaan suuhun leipäpalaa makua peittämään.
Kummemmitta kaupunkikierroksitta oli päästävä pikimmiten matkaan, sillä olimme suunnitelleet päivän matkan niin järjettömän pitkäksi vain välttääksemme toisen yöpymisen Puolan rajojen sisällä. Tuntui fiksulta valinnalta siinä hetkessä, kehnon aamupalan ja katkonaisten yöunien jälkeen, ainoa ajatus oli vain päästä kotiin mahdollisimman pian. Tosin heti Varsovasta lähtiessä tuli mieleen, oliko tämä sittenkään ihan fiksu ajatus, sillä liikenneruuhkan vuoksi pääsimme ulos kaupungista vaivaisessa tunnissa. Missä muussa maailmankolkassa on ruuhka kello kymmenen aamulla?!
Maantie olikin sitten seuraava asia, johon emme autobahnien ja moottoriteiden luksukseen turtuneina osanneet riittävästi varautua. Tokihan tottumattoman matkaajan korvaan Puolan läpi ajaminen oli kuulostanut lievästi kauhua herättävältä, mutta kuoppaiset ja kapeat tiet 100km/h rajoituksineen olivat kovin ristiriitaista koettavaa. Edellä ajava rekka näytti hyvin nopeasti pienen pieneltä kaikottuaan taivaanrantaan, kun kuskin vuorossa hikoava Johanna yritti pitää auton tiellä vaivoin seitsemääkymppiä huristellen. Mutka, kuoppa, asvaltti murtunut, raatoja tiellä (katso pois, et halua tietää, minkä raatoja), metsän puut aivan liian lähellä tietä, olematon piennar, mutka, kuoppa ja niin edelleen.
Kulttuurishokki osa sata. Tyttöjä tien varressa, keskellä metsää, minihamosissa tai mikroshortseissa, rankkasateen piiskatessa voimakkaasti meikattuja kasvoja. Hetken sai tynnyrissä kasvaneet matkailijat miettiä, että kyytiäkö nuo tytöt odottavat, ja kuinka niitä joka mutkan taakse riittää odottelemaan. Seuraavat pari tuntia menivätkin sitten kätilön pohtiessa tyttöparkojen motiiveja, terveydentilaa, työturvallisuutta ja ihmisoikeuksia pohtiessa.
Mukavampia nähtävyyksiä olivat Varsovaa huomattavasti kauniimmat pikkukylät elämänmenoineen, pellot ja niityt lehmälaumoineen sekä haikarat. Niiden pesiä näytti löytyvän joka toisen lyhtypylvään nokasta, osa näytti tosin ihmisen koristeeksi tekemiltä kyhäelmiltä muovihaikaroineen, mutta suurimmassa osassa tepasteli ihan oikeita vauvantuojalintuja omine pikkuisineen. Lentoharjoitukset näyttivät olevan menossa monessa kodissa tässä vaiheessa kesää. Olikohan se niin, että haikarat tuovat onnea…?
Matkantekoa rytmittivät ainoastaan vessa- ja kahvitauot. Pienten kylien uneliaat pikku huoltoasemakahvilat vaikuttivat vieraanvaraisilta. Erityisesti se yksi, jossa täysin englannin- ja saksantaidoton nuori nainen sai selitettyä meille, että kortilla maksaminen onnistuu vain, jos ostos on yli 20 zlotyä (meidän oli 16 kunnes hän myyntitykkinä sai meidät ostamaan vielä yhdet suklaapatukat) ja jos otamme kuitin, marssimme huoltoaseman puolelle ja maksamme korttiostoksemme heidän päätteellään, tulemme takaisin toisen kuitin kanssa ja lunastamme sillä ostoksemme. Kaikki tämä elekielen ja monen kielen sekamelskan avulla selitettynä, vahvistettuna paperille kirjoitetulla ”20 zloty”- tekstillä ja sydämellisen oloisella naurulla varustettuna. Perille meni.
Saimme jäätelömme, kahvimme ja ne suklaat. Mutta se kahvi, voi Puola mikä kahvimaa et olekaan! Kuraa, ei edes sitä: Tyttö keitti vettä vedenkeittimellä, varmuuden vuoksi veden kiehuttua keitti sen uudelleen (mitähän jokivettä se oli?) ja sekoitti joukkoon muutaman kukkurallisen ruokalusikallisen pikakahvijauhetta, joka ei liuennut veteen lähes ollenkaan. Juotavahan se oli, kun tyttö niin iloisesti meille hymyili tiskin takaa meidän yrittäessä hymyillä takaisin kahvinpurut hampaiden raoissa.
Puolan ja Liettuan rajalla teki mieli huutaa WOOHOUU! mutta tyydyimme vain pienen pieneen jee- huutoon. Heippa Puola, ei ehkä nähdä enää! Mutta Liettua, oli kuin oltaisi tultu johonkin kokonaan toiseen maahan (ai niinhän me tultiinkin). Ihan kuin luontokin olisi muuttunut kauniimmaksi heti rajanylityksen jälkeen. Vai oliko se vain se asenne? Ja nyt ollaan Baltiassa, melkein siis jo kotona!
Kaunas oli nimensä veroinen, kaunis. (Tarkoittaako se sitä?) Oli pakko pysähtyä, ottaa muutama sata kuvaa ja tehdä kaupunkikierros. Vanhaa ja osittain vielä ränsistynyttä, mutta niin romanttisen ihanaa. Kaunasista löytyi myös kovasti odotettu viinakauppa. Sehän on omiaan lisäämään kaupungin miellyttävyyttä. Meillehän oli suositeltu Lithuanian Vodkaa, ja sitä piti tietenkin saada. Muutama kalja ja pari viinipulloa pääsivät myös kyytiin ihan vain hintansa takia. Matkaa oli pakko jatkaa, mutta ruokaa olisi ollut kiva napata vaikka autoon mukaan ja syödä matkaa taittaessa. McDonald`s kuulosti siihen tarpeeseen riittävän hyvältä ja tarpeeksi epäeksoottiselta. Mutta ei siellä tietenkään Visa käynyt. Nälkäiset saivat jatkaa matkaa tyhjin vatsoin, ainoana muistona Kaunasin Mäkkäristä jäi hiuksiin ja vaatteisiin hetkessä tarttunut ranskalaisten lemu.
Illan jo hämärtyessä alkoivat hermot inistä pahemman kerran (lähinnä Johannalla), ja lopulta päätimme napata seuraavalta huoltoasemalta mukaan mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa. Onneksi Latvian ja Liettuan rajamailta löytyi Statoil, jonka valikoimaan kuuluivat kolmiovoileivät. Niitä sitten nassutettiin jäätävän hiljaisuuden vallitessa väsymyksen ja tympääntymisen vallatessa matkalaiset. Ajettavaa oli siinä vaiheessa jäljellä enää naurettavat 250km…
Jotta päivä olisi täydellinen, emme löytäneet hotellia. Tai siis navigaattorin täti ei löytänyt. Mistä me voisimme tietää, että Riikasta löytyy kaksi lähes samannimistä katua, toinen tosin 17 km keskustasta ja toinen ydinkeskustassa. Menimme siis keskustaan vain havaitaksemme, että hotellimme sijaitsi sen valtatien varressa, jolta olimme poikenneet yli puoli tuntia sitten. Ja pimeässä takaisin navigoidessa tuli jo mieleen teltan pystyttäminen ensimmäiselle metsäaukealle.
Hotelli Baltvilla oli kuitenkin etsimisen arvoinen. Kuvittele hotelli järven rannalla. Kello on 23.30, vastaanotto suljetaan klo 24. Näetkö mielessäsi täpötäyden auton, jonka matkustajat ovat ajaneet yli 5000km päästäkseen painamaan päänsä minkälaiselle tahansa tyynylle 40 euron vuorokausitaksalla? Rähjäiset, hikiset ja riitaisat suomalaiset ajavat hotellin pilkkopimeään pihaan ollen varmoja, etteivät pääse enää sisälle, tai jos pääsevät, hotelli kuhisee torakoita tai on koko Baltian prostituution keskus. Yön ainoa valopilkku ei ole taksin katolla, vaan hotellin vastaanotossa pirteänä odottava nainen, joka puhuu englantia, löytää varauksen, ottaa luottokortin mukisematta vastaan, käy keittiöstä kysymässä, saisivatko turistit vielä ruokaa (eivät saaneet) ja vielä hymyilee ja toivottaa hyvää yötä.
Huone, joka majoittaa Euroopan kiertäjät, on tilava, hillityn kauniisti sisustettu ja ennen kaikkea siellä on suuri, puhdas kylpyhuone ja valtava, pehmeä sänky, jossa on normaalit pussilakanat, tyynyt ja peitot. Kylppärissä on moderni suihkukoppi, paljon puhtaita pyyhkeitä sekä – oi autuutta hiustenkuivaaja. Sillä Johannan hiukset ovat hiljalleen alkaneet muistuttaa Puolassa nähtyjä haikaranpesiä kosteankuumassa ilmastossa ilman föönausta.
Olipa meluisa yö! Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana eivät yöunet olleet katkeamatonta koomaa (ei, nyt tuli valhe, olihan telttayökin aika mielenkiintoinen). No, ainakin hotelliöistä tämä oli levottomin. Varsovan yö on kaikkea muuta kuin hiljainen. Ainakin Johanna heräili pitkin yötä milloin mihinkin: Kiljuntaan, sireeniin, hälyttimeen, hurinaan, pamaukseen ja epämääräiseen mölinään. Onneksi väsyneet aivot pääsivät pian takaisin unitilaan. Akikin käänsi kylkeä harvinaisen monta kertaa yön mittaan, vaikka kuorsaus ei katkennut montaa kertaa.
Neliömetrin kokoinen suihku alkoi hiljalleen tuntua epäinhimillisen pieneltä, varsinkin kun joku viisas oli asentanut vedensekoittajan väärin päin, niin että joka kerta peseytyjän kääntyessä sekoittajan vipu kääntyi tulikuumalle. Ja hana ei todellakaan ollut suomalaista turvamallia, jossa veden lämpö olisi korkeintaan 65 astetta, vaan jokainen käden tai kyljen osuma hanan vipuun tuntui tuskallisena polttavan kuuman veden ryöppynä niskaan. Ah autuutta…
Kaikin puolin koti-ikävä alkoi ensimmäistä kertaa nostaa päätään. Hotellin aamiainenkin oli harvinaisen kehno, etenkin kun siitä maksettiin ihan erikseen, kymmenen euron ryöstöhinta surkeasta kahvikurasta, vaaleasta sämpylästä, voista ja voin makuisesta juustosta sekä ällömakeasta kirsikkajogurtista tuntui säädyttömältä. Kahvi oli siis todella kammottavaa, mutta jaksaaksemme ajaa päivän lähes seitsemänsataa kilometriä sitä oli vain pakko tankata tunkien toisella kädellä samaan suuhun leipäpalaa makua peittämään.
Kummemmitta kaupunkikierroksitta oli päästävä pikimmiten matkaan, sillä olimme suunnitelleet päivän matkan niin järjettömän pitkäksi vain välttääksemme toisen yöpymisen Puolan rajojen sisällä. Tuntui fiksulta valinnalta siinä hetkessä, kehnon aamupalan ja katkonaisten yöunien jälkeen, ainoa ajatus oli vain päästä kotiin mahdollisimman pian. Tosin heti Varsovasta lähtiessä tuli mieleen, oliko tämä sittenkään ihan fiksu ajatus, sillä liikenneruuhkan vuoksi pääsimme ulos kaupungista vaivaisessa tunnissa. Missä muussa maailmankolkassa on ruuhka kello kymmenen aamulla?!
Maantie olikin sitten seuraava asia, johon emme autobahnien ja moottoriteiden luksukseen turtuneina osanneet riittävästi varautua. Tokihan tottumattoman matkaajan korvaan Puolan läpi ajaminen oli kuulostanut lievästi kauhua herättävältä, mutta kuoppaiset ja kapeat tiet 100km/h rajoituksineen olivat kovin ristiriitaista koettavaa. Edellä ajava rekka näytti hyvin nopeasti pienen pieneltä kaikottuaan taivaanrantaan, kun kuskin vuorossa hikoava Johanna yritti pitää auton tiellä vaivoin seitsemääkymppiä huristellen. Mutka, kuoppa, asvaltti murtunut, raatoja tiellä (katso pois, et halua tietää, minkä raatoja), metsän puut aivan liian lähellä tietä, olematon piennar, mutka, kuoppa ja niin edelleen.
Kulttuurishokki osa sata. Tyttöjä tien varressa, keskellä metsää, minihamosissa tai mikroshortseissa, rankkasateen piiskatessa voimakkaasti meikattuja kasvoja. Hetken sai tynnyrissä kasvaneet matkailijat miettiä, että kyytiäkö nuo tytöt odottavat, ja kuinka niitä joka mutkan taakse riittää odottelemaan. Seuraavat pari tuntia menivätkin sitten kätilön pohtiessa tyttöparkojen motiiveja, terveydentilaa, työturvallisuutta ja ihmisoikeuksia pohtiessa.
Mukavampia nähtävyyksiä olivat Varsovaa huomattavasti kauniimmat pikkukylät elämänmenoineen, pellot ja niityt lehmälaumoineen sekä haikarat. Niiden pesiä näytti löytyvän joka toisen lyhtypylvään nokasta, osa näytti tosin ihmisen koristeeksi tekemiltä kyhäelmiltä muovihaikaroineen, mutta suurimmassa osassa tepasteli ihan oikeita vauvantuojalintuja omine pikkuisineen. Lentoharjoitukset näyttivät olevan menossa monessa kodissa tässä vaiheessa kesää. Olikohan se niin, että haikarat tuovat onnea…?
Matkantekoa rytmittivät ainoastaan vessa- ja kahvitauot. Pienten kylien uneliaat pikku huoltoasemakahvilat vaikuttivat vieraanvaraisilta. Erityisesti se yksi, jossa täysin englannin- ja saksantaidoton nuori nainen sai selitettyä meille, että kortilla maksaminen onnistuu vain, jos ostos on yli 20 zlotyä (meidän oli 16 kunnes hän myyntitykkinä sai meidät ostamaan vielä yhdet suklaapatukat) ja jos otamme kuitin, marssimme huoltoaseman puolelle ja maksamme korttiostoksemme heidän päätteellään, tulemme takaisin toisen kuitin kanssa ja lunastamme sillä ostoksemme. Kaikki tämä elekielen ja monen kielen sekamelskan avulla selitettynä, vahvistettuna paperille kirjoitetulla ”20 zloty”- tekstillä ja sydämellisen oloisella naurulla varustettuna. Perille meni.
Saimme jäätelömme, kahvimme ja ne suklaat. Mutta se kahvi, voi Puola mikä kahvimaa et olekaan! Kuraa, ei edes sitä: Tyttö keitti vettä vedenkeittimellä, varmuuden vuoksi veden kiehuttua keitti sen uudelleen (mitähän jokivettä se oli?) ja sekoitti joukkoon muutaman kukkurallisen ruokalusikallisen pikakahvijauhetta, joka ei liuennut veteen lähes ollenkaan. Juotavahan se oli, kun tyttö niin iloisesti meille hymyili tiskin takaa meidän yrittäessä hymyillä takaisin kahvinpurut hampaiden raoissa.
Puolan ja Liettuan rajalla teki mieli huutaa WOOHOUU! mutta tyydyimme vain pienen pieneen jee- huutoon. Heippa Puola, ei ehkä nähdä enää! Mutta Liettua, oli kuin oltaisi tultu johonkin kokonaan toiseen maahan (ai niinhän me tultiinkin). Ihan kuin luontokin olisi muuttunut kauniimmaksi heti rajanylityksen jälkeen. Vai oliko se vain se asenne? Ja nyt ollaan Baltiassa, melkein siis jo kotona!
Kaunas oli nimensä veroinen, kaunis. (Tarkoittaako se sitä?) Oli pakko pysähtyä, ottaa muutama sata kuvaa ja tehdä kaupunkikierros. Vanhaa ja osittain vielä ränsistynyttä, mutta niin romanttisen ihanaa. Kaunasista löytyi myös kovasti odotettu viinakauppa. Sehän on omiaan lisäämään kaupungin miellyttävyyttä. Meillehän oli suositeltu Lithuanian Vodkaa, ja sitä piti tietenkin saada. Muutama kalja ja pari viinipulloa pääsivät myös kyytiin ihan vain hintansa takia. Matkaa oli pakko jatkaa, mutta ruokaa olisi ollut kiva napata vaikka autoon mukaan ja syödä matkaa taittaessa. McDonald`s kuulosti siihen tarpeeseen riittävän hyvältä ja tarpeeksi epäeksoottiselta. Mutta ei siellä tietenkään Visa käynyt. Nälkäiset saivat jatkaa matkaa tyhjin vatsoin, ainoana muistona Kaunasin Mäkkäristä jäi hiuksiin ja vaatteisiin hetkessä tarttunut ranskalaisten lemu.
Illan jo hämärtyessä alkoivat hermot inistä pahemman kerran (lähinnä Johannalla), ja lopulta päätimme napata seuraavalta huoltoasemalta mukaan mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa. Onneksi Latvian ja Liettuan rajamailta löytyi Statoil, jonka valikoimaan kuuluivat kolmiovoileivät. Niitä sitten nassutettiin jäätävän hiljaisuuden vallitessa väsymyksen ja tympääntymisen vallatessa matkalaiset. Ajettavaa oli siinä vaiheessa jäljellä enää naurettavat 250km…
Jotta päivä olisi täydellinen, emme löytäneet hotellia. Tai siis navigaattorin täti ei löytänyt. Mistä me voisimme tietää, että Riikasta löytyy kaksi lähes samannimistä katua, toinen tosin 17 km keskustasta ja toinen ydinkeskustassa. Menimme siis keskustaan vain havaitaksemme, että hotellimme sijaitsi sen valtatien varressa, jolta olimme poikenneet yli puoli tuntia sitten. Ja pimeässä takaisin navigoidessa tuli jo mieleen teltan pystyttäminen ensimmäiselle metsäaukealle.
Hotelli Baltvilla oli kuitenkin etsimisen arvoinen. Kuvittele hotelli järven rannalla. Kello on 23.30, vastaanotto suljetaan klo 24. Näetkö mielessäsi täpötäyden auton, jonka matkustajat ovat ajaneet yli 5000km päästäkseen painamaan päänsä minkälaiselle tahansa tyynylle 40 euron vuorokausitaksalla? Rähjäiset, hikiset ja riitaisat suomalaiset ajavat hotellin pilkkopimeään pihaan ollen varmoja, etteivät pääse enää sisälle, tai jos pääsevät, hotelli kuhisee torakoita tai on koko Baltian prostituution keskus. Yön ainoa valopilkku ei ole taksin katolla, vaan hotellin vastaanotossa pirteänä odottava nainen, joka puhuu englantia, löytää varauksen, ottaa luottokortin mukisematta vastaan, käy keittiöstä kysymässä, saisivatko turistit vielä ruokaa (eivät saaneet) ja vielä hymyilee ja toivottaa hyvää yötä.
Huone, joka majoittaa Euroopan kiertäjät, on tilava, hillityn kauniisti sisustettu ja ennen kaikkea siellä on suuri, puhdas kylpyhuone ja valtava, pehmeä sänky, jossa on normaalit pussilakanat, tyynyt ja peitot. Kylppärissä on moderni suihkukoppi, paljon puhtaita pyyhkeitä sekä – oi autuutta hiustenkuivaaja. Sillä Johannan hiukset ovat hiljalleen alkaneet muistuttaa Puolassa nähtyjä haikaranpesiä kosteankuumassa ilmastossa ilman föönausta.
Kuppaiset, kuoppaiset tiesi, oi Puola
Tiistai 8.7.2008
Goldener Hahnin visiitti jäi mieleen mukavana. Erityisesti Akia jäi harmittamaan, ettemme ehtineet istua iltaa majatalon terassilla juoden edullisia oluita. Sovittiin, että ensi kesänä sitten tullaan taas. Meillä on kyllä käynyt aika hyvä tuuri majoitusten suhteen, suurin osa on ollut todella hyviä paikkoja. Aamiainen oli maittava ja saksalaistyylisen tukeva.
Aamu oli jälleen helteinen ja pakkasimme taas tavarat autoon. Rajan ylitys oli todellakin jälleen juuri yhtä koruton kuin aina ennenkin. Puolan puolella rajaa tosin oli vielä näkyvillä vanha, bunkkerimainen raja-asema, joka tosin näytti siltä, että se on jo pitempään ollut miehittämätön. Ihmetytti vain, mihin turvatoimia sillä puolen rajaa on tarvittu, eikö Puola ollutkaan se paikka, josta kaikki halusivat pois 80- ja 90-luvulla.
Me emme vieläkään olleet kovin innokkaita Puolaan joutumisesta. Se nyt vaan sattuu olemaan niin suuri maa, että sen läpi ajamiseen tarvitaan yksi yöpyminen lähes pakosti. Netistä oltiin löydetty Varsovasta hotelli. Meitä oli tosin varoiteltu etukäteen Varsovasta, että sinne ei välttämättä kannattaisi mennä, mutta sinnehän me sitten kuitenkin päädyttiin…
Matkan teko kesti ja kesti. Tietöitä, ruuhkia ja huonokuntoisia teitä, sadetta ja hellettä vuorotellen. Nämä kaikki yhdessä tekivät tästä etapista tähän saakka tuskaisimman, semminkin kun olimme uhkarohkeina ajatelleet jaksavamme ajaa yli 600km. Eipä vaan tullut mieleen, että tässä maassa ei edetä ihan yhtä rivakasti kuin Saksassa tai Ranskassa.
Ajettuamme lähes yhteen putkeen yli kahdeksan tuntia, aloimme lähestyä vihdoin Varsovaa. Viimeisten 30km taittamiseen menikin sitten lähes 1,5 tuntia! Käsittämätöntä, että maan pääkaupunkiin menee kuppainen kaksikaistainen tie, jota rekat, traktorit ja kaikenmaailman trailerin päällä kulkevat vessat tukkivat. Hermo tiukkui kuskina olleelta Johannalta niin pahasti, että navigaattorikin meinasi jälleen kerran saada kyytiä.
Ensivaikutelma Varsovasta: Hyi he****tti!! Korkeita betonitaloja, harmaata, pitkiä ja leveitä katuja, joilla autot kaahaavat kahdeksaakymppiä kaupunkialueella sekä rähjäisyys, joka leimasi kaikkea: taloja, autoja ja ihmisiä. Ei ollut vaikeaa kuvitella tuntevansa nenässä kirvelevän perestroikan, pimeän viinan, hiilivoimalan ja mahorkan yhteislemun, jota myös ryssänhajuksi kutsutaan.
Hotelli onneksi yllätti edes hieman. Kolkon näköinen betonikolossi olikin sisältä uutuuttaan kiiltelevä, ihan pätevän tuntuinen majoitusliike. Tilat olivat asialliset, pröystäilemättömät ja erehtymättömästi ruotsinlaivaa muistuttavat. Etenkin huone ja kylppäri olivat kuin suoraan Silja Linen astetta paremman hyttiluokan varustamosta. Huone oli toki pienen pieni, matkalaukun mahtui juuri avaamaan sängyn vierellä, mutta vaikutti ihan siistiltä. Tosin ensin saimme huoneen, johon mennessämme totesimme siivoojan unohtaneen käydä siellä: Huone pursuili tyhjiä pulloja ja pizzalaatikoita, pyyhkeet ja petivaatteet lojuivat lattialla. Mutta menimme takaisin vastaanottoon kertomaan asiasta, ja ystävällinen virkailija pahoitteli ja vaihtoi huoneemme alle minuutissa.
Muutenkin hotellin vastaanotto oli sujuva, englannintaitoinen ja ystävällinen. Ainoa tavallisuudesta poikkeava seikka oli etukäteen vaadittu maksu. Mietimme, onkohan liian moni lähtenyt maksamatta. Hotellin halpa vuorokausihinta houkuttelee varmasti myös paljon nuoria juhlijoita…
Väsymyksestä huolimatta oli lähdettävä tutustumaan jälleen uuteen kaupunkiin. Tällä kertaa tosin erittäin pitkin hampain, koska ensivaikutelma oli niin negatiivinen. Ruokaa piti ainakin saada, joten päätimme käydä syömässä ja tulla takaisin hotelliin, jos maisemat eivät kiinnostaisi enempää. Päästyämme noin kilometrin kävelyn jälkeen keskustaan, alkoi mielikuva aavistuksen pehmetä. Kaupunkia uusittiin ja remontoitiin kovasti ja karuuden alta paistoi ihmisten kova toivo saada kotikaupungistaan viihtyisä asuinpaikka ja vetävä turistikohde.
Meitä kohdeltiin kaupoissa ja ravintolassa todella hyvin huolimatta siitä, että olimme ensimmäistä kertaa maassa, jonka kieltä emme osanneet yhtä ainoaa sanaakaan. Meillä ei myöskään ollut lanttiakaan paikallista valuuttaa, mikä kieltämättä hieman hankaloitti elämää. Tultuamme euroalueelta, ei tuntunut tarpeelliselta nostaa tai vaihtaa rahaa, vaan ajattelimme käyttää vain Visaa. Se määritteli hieman ravintolan ja shoppailupaikkojen valintaa, sillä kaikkialla ei korttia kelpuutettu (mitä siitä, että ollaan EU:ssa… Itäblokkifiilis korostui taas). Ystävällinen palvelu oli kuitenkin jotain, mitä ei ollut osannut odottaa, varsinkin Viron tympeyteen tottuneena.
Löysimme hurmaavan terassiravintolan, jossa soi livemusiikin lisäksi DJ:n taituroima setti, joka sekoitteli ennakkoluulottomasti jazzia ja soulia pophittisampleihin. Ruoka tuli nopeasti, oli todella hyvää ja palvelu jo äsken mainitun ystävällistä. Söimme alkuruuaksi savulohisalaattia ja pääruuaksi kantarelli-korvasienipastaa. Molemmat olivat korkealaatuisia, tuoreita ja kauniisti tarjolla. Ruokajuomaksi olutmaassa toki isot tuopit, paikallista Tyskie- olutta. Sehän oli niin hyvää, että piti ottaa toiset ja kolmannet. Musiikkia kuunnellessa lämmin kesäilta hämärtyi ja olo oli varsin rentoutunut.
Kävely takaisin hotellille oli hieman jännittävä. Ensin emme meinanneet löytää reittiä vilkasliikenteisen kadun toiselle puolelle, kun emme millään olisi halunneet iltamyöhällä enää käyttää tunnelia. Jonkin aikaa kierreltyämme oli pakko todeta, että tunneliin vaan. Pidettiin tiukasti käsilaukusta ja kameralaukusta kiinni, sovittiin tosi nokkelina ettei puhuta mitään tunnelissa (ihan kuin meitä ei sadan metrin päähän tunnistaisi turisteiksi vaikkemme suuta avaisi). Kiirehdimme äkkiä Helsingin asematunnelia muistuttavan, virtsalta haisevan betonitunnelin läpi, portaat ylös ulkoilmaan ja jatkoimme puolijuoksua koko matkan hotellille. Todennäköisesti kaikki oli hätävarjelun liioittelua ja matkustamaan tottumattomien häsläystä, mutta yhtä kaikki päästiin ainakin ehjinä hotellille kaikki omaisuus mukana.
Nukkumaan mennessä tarjosi Puola vielä muutamaa yllätystä. Sänky oli pedattu perinteiseen keskieurooppalaiseen tyyliin villaviltillä ja päällyslakanalla. No, sitähän olivat maailmanmatkaajat jo nähneet, ei hetkauttanut. Mutta: Viltin päällä oleva lakana olikin tuplapitkä, ja pedattu ikään kuin pussin muotoon ollen samalla aluslakana. Siis miten siihen väliin oli tarkoitus mennä?? Ja sen keksittyämme vielä toinen kiva pikku juttu: Hotellihuoneen seinät eivät olleet äänieristetyt. No, mitäs sillä vuorokausihinnalla voisi odottaa... Mielenkiintoinen yöelämä tosin vaimeni melko nopeasti unihuuruihin.
Goldener Hahnin visiitti jäi mieleen mukavana. Erityisesti Akia jäi harmittamaan, ettemme ehtineet istua iltaa majatalon terassilla juoden edullisia oluita. Sovittiin, että ensi kesänä sitten tullaan taas. Meillä on kyllä käynyt aika hyvä tuuri majoitusten suhteen, suurin osa on ollut todella hyviä paikkoja. Aamiainen oli maittava ja saksalaistyylisen tukeva.
Aamu oli jälleen helteinen ja pakkasimme taas tavarat autoon. Rajan ylitys oli todellakin jälleen juuri yhtä koruton kuin aina ennenkin. Puolan puolella rajaa tosin oli vielä näkyvillä vanha, bunkkerimainen raja-asema, joka tosin näytti siltä, että se on jo pitempään ollut miehittämätön. Ihmetytti vain, mihin turvatoimia sillä puolen rajaa on tarvittu, eikö Puola ollutkaan se paikka, josta kaikki halusivat pois 80- ja 90-luvulla.
Me emme vieläkään olleet kovin innokkaita Puolaan joutumisesta. Se nyt vaan sattuu olemaan niin suuri maa, että sen läpi ajamiseen tarvitaan yksi yöpyminen lähes pakosti. Netistä oltiin löydetty Varsovasta hotelli. Meitä oli tosin varoiteltu etukäteen Varsovasta, että sinne ei välttämättä kannattaisi mennä, mutta sinnehän me sitten kuitenkin päädyttiin…
Matkan teko kesti ja kesti. Tietöitä, ruuhkia ja huonokuntoisia teitä, sadetta ja hellettä vuorotellen. Nämä kaikki yhdessä tekivät tästä etapista tähän saakka tuskaisimman, semminkin kun olimme uhkarohkeina ajatelleet jaksavamme ajaa yli 600km. Eipä vaan tullut mieleen, että tässä maassa ei edetä ihan yhtä rivakasti kuin Saksassa tai Ranskassa.
Ajettuamme lähes yhteen putkeen yli kahdeksan tuntia, aloimme lähestyä vihdoin Varsovaa. Viimeisten 30km taittamiseen menikin sitten lähes 1,5 tuntia! Käsittämätöntä, että maan pääkaupunkiin menee kuppainen kaksikaistainen tie, jota rekat, traktorit ja kaikenmaailman trailerin päällä kulkevat vessat tukkivat. Hermo tiukkui kuskina olleelta Johannalta niin pahasti, että navigaattorikin meinasi jälleen kerran saada kyytiä.
Ensivaikutelma Varsovasta: Hyi he****tti!! Korkeita betonitaloja, harmaata, pitkiä ja leveitä katuja, joilla autot kaahaavat kahdeksaakymppiä kaupunkialueella sekä rähjäisyys, joka leimasi kaikkea: taloja, autoja ja ihmisiä. Ei ollut vaikeaa kuvitella tuntevansa nenässä kirvelevän perestroikan, pimeän viinan, hiilivoimalan ja mahorkan yhteislemun, jota myös ryssänhajuksi kutsutaan.
Hotelli onneksi yllätti edes hieman. Kolkon näköinen betonikolossi olikin sisältä uutuuttaan kiiltelevä, ihan pätevän tuntuinen majoitusliike. Tilat olivat asialliset, pröystäilemättömät ja erehtymättömästi ruotsinlaivaa muistuttavat. Etenkin huone ja kylppäri olivat kuin suoraan Silja Linen astetta paremman hyttiluokan varustamosta. Huone oli toki pienen pieni, matkalaukun mahtui juuri avaamaan sängyn vierellä, mutta vaikutti ihan siistiltä. Tosin ensin saimme huoneen, johon mennessämme totesimme siivoojan unohtaneen käydä siellä: Huone pursuili tyhjiä pulloja ja pizzalaatikoita, pyyhkeet ja petivaatteet lojuivat lattialla. Mutta menimme takaisin vastaanottoon kertomaan asiasta, ja ystävällinen virkailija pahoitteli ja vaihtoi huoneemme alle minuutissa.
Muutenkin hotellin vastaanotto oli sujuva, englannintaitoinen ja ystävällinen. Ainoa tavallisuudesta poikkeava seikka oli etukäteen vaadittu maksu. Mietimme, onkohan liian moni lähtenyt maksamatta. Hotellin halpa vuorokausihinta houkuttelee varmasti myös paljon nuoria juhlijoita…
Väsymyksestä huolimatta oli lähdettävä tutustumaan jälleen uuteen kaupunkiin. Tällä kertaa tosin erittäin pitkin hampain, koska ensivaikutelma oli niin negatiivinen. Ruokaa piti ainakin saada, joten päätimme käydä syömässä ja tulla takaisin hotelliin, jos maisemat eivät kiinnostaisi enempää. Päästyämme noin kilometrin kävelyn jälkeen keskustaan, alkoi mielikuva aavistuksen pehmetä. Kaupunkia uusittiin ja remontoitiin kovasti ja karuuden alta paistoi ihmisten kova toivo saada kotikaupungistaan viihtyisä asuinpaikka ja vetävä turistikohde.
Meitä kohdeltiin kaupoissa ja ravintolassa todella hyvin huolimatta siitä, että olimme ensimmäistä kertaa maassa, jonka kieltä emme osanneet yhtä ainoaa sanaakaan. Meillä ei myöskään ollut lanttiakaan paikallista valuuttaa, mikä kieltämättä hieman hankaloitti elämää. Tultuamme euroalueelta, ei tuntunut tarpeelliselta nostaa tai vaihtaa rahaa, vaan ajattelimme käyttää vain Visaa. Se määritteli hieman ravintolan ja shoppailupaikkojen valintaa, sillä kaikkialla ei korttia kelpuutettu (mitä siitä, että ollaan EU:ssa… Itäblokkifiilis korostui taas). Ystävällinen palvelu oli kuitenkin jotain, mitä ei ollut osannut odottaa, varsinkin Viron tympeyteen tottuneena.
Löysimme hurmaavan terassiravintolan, jossa soi livemusiikin lisäksi DJ:n taituroima setti, joka sekoitteli ennakkoluulottomasti jazzia ja soulia pophittisampleihin. Ruoka tuli nopeasti, oli todella hyvää ja palvelu jo äsken mainitun ystävällistä. Söimme alkuruuaksi savulohisalaattia ja pääruuaksi kantarelli-korvasienipastaa. Molemmat olivat korkealaatuisia, tuoreita ja kauniisti tarjolla. Ruokajuomaksi olutmaassa toki isot tuopit, paikallista Tyskie- olutta. Sehän oli niin hyvää, että piti ottaa toiset ja kolmannet. Musiikkia kuunnellessa lämmin kesäilta hämärtyi ja olo oli varsin rentoutunut.
Kävely takaisin hotellille oli hieman jännittävä. Ensin emme meinanneet löytää reittiä vilkasliikenteisen kadun toiselle puolelle, kun emme millään olisi halunneet iltamyöhällä enää käyttää tunnelia. Jonkin aikaa kierreltyämme oli pakko todeta, että tunneliin vaan. Pidettiin tiukasti käsilaukusta ja kameralaukusta kiinni, sovittiin tosi nokkelina ettei puhuta mitään tunnelissa (ihan kuin meitä ei sadan metrin päähän tunnistaisi turisteiksi vaikkemme suuta avaisi). Kiirehdimme äkkiä Helsingin asematunnelia muistuttavan, virtsalta haisevan betonitunnelin läpi, portaat ylös ulkoilmaan ja jatkoimme puolijuoksua koko matkan hotellille. Todennäköisesti kaikki oli hätävarjelun liioittelua ja matkustamaan tottumattomien häsläystä, mutta yhtä kaikki päästiin ainakin ehjinä hotellille kaikki omaisuus mukana.
Nukkumaan mennessä tarjosi Puola vielä muutamaa yllätystä. Sänky oli pedattu perinteiseen keskieurooppalaiseen tyyliin villaviltillä ja päällyslakanalla. No, sitähän olivat maailmanmatkaajat jo nähneet, ei hetkauttanut. Mutta: Viltin päällä oleva lakana olikin tuplapitkä, ja pedattu ikään kuin pussin muotoon ollen samalla aluslakana. Siis miten siihen väliin oli tarkoitus mennä?? Ja sen keksittyämme vielä toinen kiva pikku juttu: Hotellihuoneen seinät eivät olleet äänieristetyt. No, mitäs sillä vuorokausihinnalla voisi odottaa... Mielenkiintoinen yöelämä tosin vaimeni melko nopeasti unihuuruihin.
tiistai 8. heinäkuuta 2008
Hammastahna nimeltä Älä
Maanantai 7.7.2008
Art Fabrikin aamiainen oli yhtä ihana kuin hotelli muutenkin. Tarjolla oli kaikkea mahdollista. Ainoa häiritsevä asia oli se, että pöydän vieressä oli valtava vaaka, jolle oli pakko astua halutessaan mehua tai vettä. Se oli sijoitettu niin ovelasti, että vaa`an näyttö näkyi kaikille ravintolassa istuville! Voiko mitään katalampaa keksiä hotellivieraiden kauhuksi?
Ajoon lähdettiin paikallisen supermarketin, Aldin kautta. Matkaevääksi tarttui mukaan limua, viinirypäleitä, vanukasta, leipää ja tomaatteja. Ai niin, ja tietenkin suklaata. Onkohan tällä reissulla ollut yhtään päivää, jolloin olisimme jääneet ilman suklaata? Hammastahna oli lopussa, ja ostimme sitäkin. Tällä(kin) kertaa tosin nimi taisi olla enne: tahnan nimi oli "Euro Dont", olisiko pitänyt olla ostamatta? Sää oli pilvinen ja painostava, saa nähdä tuleeko ukkosta.
Saksan autobahnien ruuhkat olivat taas paikoin sanoinkuvaamattomia. Tunteja tuhraantui mateluvauhtia etenemällä, joten eväät tulivat tarpeeseen. Maisemat olivatkin onneksi sitten sitäkin hienompia, välillä noustiin 300-500 metrin korkeuteen ja sitten taas tultiin alas jyrkkää mäkeä. Moottoriteillä ei yleensä näytä olevan nopeusrajoituksia, mutta jyrkissä alamäissähän on toki vaarallisempaa, silloin on nopeusrajoitus tai lähinnä kai suositus 120km/h! Suomessa ei monessa paikassa saa ajaa edes niin kovaa!
Ajomatka kestikin lähes kahdeksan tuntia ruuhkineen, vaikkemme pysähtyneet kertaakaan yli 20 minuutiksi tauolle. Perillä olimmekin vasta illansuussa, tällä kertaa siis Frankfurt an der Oderissa. Berliini houkutti kovasti käymään, mutta sinne ajaminen olisi tiennyt vähintään tuntia lisää ajoaikaan, ja hotellille olisimme saapuneet vasta yömyöhällä Berliiniä kierreltyämme. Jätimme sen siis suosiolla väliin, samoin kuin Auto-Stadtin, johon Akia olisi himottanut päästä katsomaan autoja. Onpahan ensi kesänkin reissulle jotain nähtävää.
Gasthaus Goldener Hahn oli jälleen miellyttävä yllätys. Kuvissa nuhjuiselta näyttänyttä paikkaa oli piristetty vauhdikkaalla sisustuksella, (mehän niin kovaasti rakastetaan kitschiä) seinämaalauksilla ja huonekaluja oli uusittu kuvien ottamisen jälkeen. Puhdastakin oli. Lähdimme heti majoittauduttuamme tarkastelemaan pienemmän Frankfurtin ravintolatarjontaa.
Kävelimme ensin pääkatua katsellen maisemia, kadun varrelta sitten löytyikin mukavan näköinen terassiravintola, jossa ihmisillä oli edessään valtavia kaljatuoppeja ja upeita pihviannoksia. Sehän oli siis täydellinen paikka nälkäisille ja janoisille matkalaisille. Söimme todella hyvät, saksalaistyyliset ruoka-annokset kaikkine herkkuineen ja joimme oluet. Aki valitsi Bitburgeria, Johanna taas vaaleaa Erdingeriä. Akin ilme hieman venähti, kun tarjoilija toi lasit eteemme: Johannalle tuotiin 6dl tuoppi, Akille taas 3dl jalkalasi… Ruuan jälkeen saatiin vielä paikalliseen tapaan yrttilikööriä, joka muistutti maultaan vähän Jägermeisteria.
Iltakävelyn teimme Oder-joen rannalla. Tuntui hassulta, että joen ollessa Saksan ja Puolan välinen raja, sai rannalla kävellä noin vain, ja ihmiset näyttivät kävelevän siltaakin pitkin ihan ilman mitään ihmeellisiä rajamuodollisuuksia. Tämän kaiken kai sitten aiheuttaa EU. Johanna on jaksanut tätä ihmetellä joka kerta maata vaihtaessamme.
Kitschin keskellä oli hyvä heittäytyä ansaituille unille. Heittäytyä nimenomaan, Johanna tapansa mukaan kaatua rysähti pedille, joka ei sitten ollutkaan ihan Hästens- laatua... Vuodeparka päästi kammottavan rysähdyksen ja pohja myöntyi painon alla, sälepohja kärsi muutamia pintavaurioita.
Art Fabrikin aamiainen oli yhtä ihana kuin hotelli muutenkin. Tarjolla oli kaikkea mahdollista. Ainoa häiritsevä asia oli se, että pöydän vieressä oli valtava vaaka, jolle oli pakko astua halutessaan mehua tai vettä. Se oli sijoitettu niin ovelasti, että vaa`an näyttö näkyi kaikille ravintolassa istuville! Voiko mitään katalampaa keksiä hotellivieraiden kauhuksi?
Ajoon lähdettiin paikallisen supermarketin, Aldin kautta. Matkaevääksi tarttui mukaan limua, viinirypäleitä, vanukasta, leipää ja tomaatteja. Ai niin, ja tietenkin suklaata. Onkohan tällä reissulla ollut yhtään päivää, jolloin olisimme jääneet ilman suklaata? Hammastahna oli lopussa, ja ostimme sitäkin. Tällä(kin) kertaa tosin nimi taisi olla enne: tahnan nimi oli "Euro Dont", olisiko pitänyt olla ostamatta? Sää oli pilvinen ja painostava, saa nähdä tuleeko ukkosta.
Saksan autobahnien ruuhkat olivat taas paikoin sanoinkuvaamattomia. Tunteja tuhraantui mateluvauhtia etenemällä, joten eväät tulivat tarpeeseen. Maisemat olivatkin onneksi sitten sitäkin hienompia, välillä noustiin 300-500 metrin korkeuteen ja sitten taas tultiin alas jyrkkää mäkeä. Moottoriteillä ei yleensä näytä olevan nopeusrajoituksia, mutta jyrkissä alamäissähän on toki vaarallisempaa, silloin on nopeusrajoitus tai lähinnä kai suositus 120km/h! Suomessa ei monessa paikassa saa ajaa edes niin kovaa!
Ajomatka kestikin lähes kahdeksan tuntia ruuhkineen, vaikkemme pysähtyneet kertaakaan yli 20 minuutiksi tauolle. Perillä olimmekin vasta illansuussa, tällä kertaa siis Frankfurt an der Oderissa. Berliini houkutti kovasti käymään, mutta sinne ajaminen olisi tiennyt vähintään tuntia lisää ajoaikaan, ja hotellille olisimme saapuneet vasta yömyöhällä Berliiniä kierreltyämme. Jätimme sen siis suosiolla väliin, samoin kuin Auto-Stadtin, johon Akia olisi himottanut päästä katsomaan autoja. Onpahan ensi kesänkin reissulle jotain nähtävää.
Gasthaus Goldener Hahn oli jälleen miellyttävä yllätys. Kuvissa nuhjuiselta näyttänyttä paikkaa oli piristetty vauhdikkaalla sisustuksella, (mehän niin kovaasti rakastetaan kitschiä) seinämaalauksilla ja huonekaluja oli uusittu kuvien ottamisen jälkeen. Puhdastakin oli. Lähdimme heti majoittauduttuamme tarkastelemaan pienemmän Frankfurtin ravintolatarjontaa.
Kävelimme ensin pääkatua katsellen maisemia, kadun varrelta sitten löytyikin mukavan näköinen terassiravintola, jossa ihmisillä oli edessään valtavia kaljatuoppeja ja upeita pihviannoksia. Sehän oli siis täydellinen paikka nälkäisille ja janoisille matkalaisille. Söimme todella hyvät, saksalaistyyliset ruoka-annokset kaikkine herkkuineen ja joimme oluet. Aki valitsi Bitburgeria, Johanna taas vaaleaa Erdingeriä. Akin ilme hieman venähti, kun tarjoilija toi lasit eteemme: Johannalle tuotiin 6dl tuoppi, Akille taas 3dl jalkalasi… Ruuan jälkeen saatiin vielä paikalliseen tapaan yrttilikööriä, joka muistutti maultaan vähän Jägermeisteria.
Iltakävelyn teimme Oder-joen rannalla. Tuntui hassulta, että joen ollessa Saksan ja Puolan välinen raja, sai rannalla kävellä noin vain, ja ihmiset näyttivät kävelevän siltaakin pitkin ihan ilman mitään ihmeellisiä rajamuodollisuuksia. Tämän kaiken kai sitten aiheuttaa EU. Johanna on jaksanut tätä ihmetellä joka kerta maata vaihtaessamme.
Kitschin keskellä oli hyvä heittäytyä ansaituille unille. Heittäytyä nimenomaan, Johanna tapansa mukaan kaatua rysähti pedille, joka ei sitten ollutkaan ihan Hästens- laatua... Vuodeparka päästi kammottavan rysähdyksen ja pohja myöntyi painon alla, sälepohja kärsi muutamia pintavaurioita.
Kill Bill taidetehtaalla
Sunnuntai 6.7.2008
Kurjaa lähteä nyt jo ihanasta Pariisista, mutta tännehän tullaan uudestaan. Kaikkea kun ei millään voi nähdä ja tehdä kerralla. Matka saa kuitenkin jatkua, nyt on suunta vähitellen otettava kotia kohti, tosin matkaa sinne kertyy noin 2500km, eli suunnilleen saman verran kuin tähän mennessä jo on ajettu. Reitti menee Saksan läpi, Puolaan ja siitä Via Balticalle, loppumatka kotiin olisi tarkoitus taittaa lautalla Tallinnasta Helsinkiin, mikäli siis jollain lautalla on tilaa meille.
Lämpimän aurinkoisen aamun kunniaksi söimme aamiaista ulkona puiden alla. Leipää, Roquefort- juustoa, persikkarahkaa ja tuoremehua, ei lainkaan hullumpi aloitus päivälle. Navigaattorin täti päätti näyttää meille vielä Ranskan kaunista maaseutua, joten teimme noin kahden tunnin kierroksen pikkuteitä kylien ja viinitilojen läpi. Kelpasihan se hienosti meille, kun ei tässä mitään kiirettäkään ole, tarkoitushan on nimenomaan nähdä mahdollisimman paljon. Reimsin seutu oli todella ihanaa nähtävää täynnä, jokia, kirkkoja, metsää, laaksoja ja kukkuloita.
Ensimmäinen pysähdys oli maalaiskylässä, kun kahvihammasta alkoi kolottaa. Koko kylä vaikutti nukkuvan vielä klo 11 jälkeenkin, ikkunaluukut olivat edessä ja kaupat kiinni, olihan sunnuntai. Löydettyämme kylän ainoan baarin selvisi totuus: kaikki viettivät sunnuntaipäivää ravintolassa joko kahvia tai alkoholia juoden, lapset söivät jäätelöä. Kaikki näyttivät tuntevan toisensa, sisään tulijat tervehtivät jokaista vuoron perään antaen poskisuukon, meitä tosin vain katsottiin pitkään ja hitaasti, kukaan ei tullut suukottelemaan. Joimme hyvät au laitit ja jatkoimme matkantekoa.
Reitti kulki jälleen Belgian halki, mutta tällä kertaa pysähdyimme vain pikaisesti rajan jälkeiselle huoltoasemalle vessaan ja tankkaamaan, muuten ajoimme suoraan Saksaan. Koska tämän päivän ajomatkaa kertyi yli 600km, nälkäkin ehti iskeä jo matkan varrella. Söimme siistissä huoltoasemaravintolassa kalaa ja ranskalaisia. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus käydä Dortmundissa, mutta olimme niin väsyneitä, että päätimme jatkaa saman tien matkaa hotelliin Wuppertaliin.
Tällä kertaa hotelli olikin sitten varsinainen yllätys. Minihinnalla päästiin luksusluokan hotelliin, jossa portieeri lykkäsi meille viiden huoneen avainkortit käteen, käski mennä katsomaan ja sen jälkeen saisimme valita, minkä huoneista haluamme. Tässä hotellissa olivat kaikki huoneet eri tyylillä sisustettuja. Hotellin nimi on Art Fabrik ja se on tehty loft-tyylillä vanhaan tehdasrakennukseen.”Taidetehtaan” idea oli se, että nuoret, tuntemattomat taiteilijat saivat talosta työskentelytilan, suunnittelivat vastalahjaksi hotelliin yhden huoneen sisustuksen ja värityksen sekä koristelivat sen taiteellaan saamatta rahallista korvausta. Sen sijaan taiteilijan työt olivat näyttävästi esillä sekä tietenkin huoneessa että myös hotellin yleisissä tiloissa, kaikki näkyvästi taiteilijan nimellä varustettuina, ja tietenkin ostettavissa.
Huoneet muuttuivat kerros kerrokselta ylöspäin noustaessa suuremmiksi ja hienommiksi, suurin oli valtava morsiussviitti, jossa oli makuuhuoneessa oma poreallaskin. Päätimme kuitenkin tyytyä varaamaamme normaalitason huoneeseen, joka oli halvin (40€, sviitit olivat 55- 65€), sillä sekin oli tilava, viihtyisä ja kattoi hienosti tarpeemme. Huone oli tähän mennessä käyttämistämme hotellihuoneista suurin, huonekorkeuskin oli varmasti yli kolme metriä, ikkunat koko seinän levyiset ja korkuiset, sisustus värikäs muttei liian villi ja kylpyhuone viihtyisä isoine kylpyammeineen.
Rentoutumista tarvittiin yli 600km ajon jälkeen, joten Johanna meni ensi töikseen vaahtokylpyyn ja Aki taas otti päiväunet. Koska matkalla oli syöty tukevasti, tarvittiin iltapalaksi vain tomaatteja ja banaaneja sekä minibaarin sisältö, joka kuului huoneen hintaan. Illan iloksi katsottiin läppäriltä Kill Bill vol 2, joka oli tajunnanräjäyttävän hyvä. Valtavassa, mukavassa sängyssä oli ihana nukkua hyvät unet.
Kurjaa lähteä nyt jo ihanasta Pariisista, mutta tännehän tullaan uudestaan. Kaikkea kun ei millään voi nähdä ja tehdä kerralla. Matka saa kuitenkin jatkua, nyt on suunta vähitellen otettava kotia kohti, tosin matkaa sinne kertyy noin 2500km, eli suunnilleen saman verran kuin tähän mennessä jo on ajettu. Reitti menee Saksan läpi, Puolaan ja siitä Via Balticalle, loppumatka kotiin olisi tarkoitus taittaa lautalla Tallinnasta Helsinkiin, mikäli siis jollain lautalla on tilaa meille.
Lämpimän aurinkoisen aamun kunniaksi söimme aamiaista ulkona puiden alla. Leipää, Roquefort- juustoa, persikkarahkaa ja tuoremehua, ei lainkaan hullumpi aloitus päivälle. Navigaattorin täti päätti näyttää meille vielä Ranskan kaunista maaseutua, joten teimme noin kahden tunnin kierroksen pikkuteitä kylien ja viinitilojen läpi. Kelpasihan se hienosti meille, kun ei tässä mitään kiirettäkään ole, tarkoitushan on nimenomaan nähdä mahdollisimman paljon. Reimsin seutu oli todella ihanaa nähtävää täynnä, jokia, kirkkoja, metsää, laaksoja ja kukkuloita.
Ensimmäinen pysähdys oli maalaiskylässä, kun kahvihammasta alkoi kolottaa. Koko kylä vaikutti nukkuvan vielä klo 11 jälkeenkin, ikkunaluukut olivat edessä ja kaupat kiinni, olihan sunnuntai. Löydettyämme kylän ainoan baarin selvisi totuus: kaikki viettivät sunnuntaipäivää ravintolassa joko kahvia tai alkoholia juoden, lapset söivät jäätelöä. Kaikki näyttivät tuntevan toisensa, sisään tulijat tervehtivät jokaista vuoron perään antaen poskisuukon, meitä tosin vain katsottiin pitkään ja hitaasti, kukaan ei tullut suukottelemaan. Joimme hyvät au laitit ja jatkoimme matkantekoa.
Reitti kulki jälleen Belgian halki, mutta tällä kertaa pysähdyimme vain pikaisesti rajan jälkeiselle huoltoasemalle vessaan ja tankkaamaan, muuten ajoimme suoraan Saksaan. Koska tämän päivän ajomatkaa kertyi yli 600km, nälkäkin ehti iskeä jo matkan varrella. Söimme siistissä huoltoasemaravintolassa kalaa ja ranskalaisia. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus käydä Dortmundissa, mutta olimme niin väsyneitä, että päätimme jatkaa saman tien matkaa hotelliin Wuppertaliin.
Tällä kertaa hotelli olikin sitten varsinainen yllätys. Minihinnalla päästiin luksusluokan hotelliin, jossa portieeri lykkäsi meille viiden huoneen avainkortit käteen, käski mennä katsomaan ja sen jälkeen saisimme valita, minkä huoneista haluamme. Tässä hotellissa olivat kaikki huoneet eri tyylillä sisustettuja. Hotellin nimi on Art Fabrik ja se on tehty loft-tyylillä vanhaan tehdasrakennukseen.”Taidetehtaan” idea oli se, että nuoret, tuntemattomat taiteilijat saivat talosta työskentelytilan, suunnittelivat vastalahjaksi hotelliin yhden huoneen sisustuksen ja värityksen sekä koristelivat sen taiteellaan saamatta rahallista korvausta. Sen sijaan taiteilijan työt olivat näyttävästi esillä sekä tietenkin huoneessa että myös hotellin yleisissä tiloissa, kaikki näkyvästi taiteilijan nimellä varustettuina, ja tietenkin ostettavissa.
Huoneet muuttuivat kerros kerrokselta ylöspäin noustaessa suuremmiksi ja hienommiksi, suurin oli valtava morsiussviitti, jossa oli makuuhuoneessa oma poreallaskin. Päätimme kuitenkin tyytyä varaamaamme normaalitason huoneeseen, joka oli halvin (40€, sviitit olivat 55- 65€), sillä sekin oli tilava, viihtyisä ja kattoi hienosti tarpeemme. Huone oli tähän mennessä käyttämistämme hotellihuoneista suurin, huonekorkeuskin oli varmasti yli kolme metriä, ikkunat koko seinän levyiset ja korkuiset, sisustus värikäs muttei liian villi ja kylpyhuone viihtyisä isoine kylpyammeineen.
Rentoutumista tarvittiin yli 600km ajon jälkeen, joten Johanna meni ensi töikseen vaahtokylpyyn ja Aki taas otti päiväunet. Koska matkalla oli syöty tukevasti, tarvittiin iltapalaksi vain tomaatteja ja banaaneja sekä minibaarin sisältö, joka kuului huoneen hintaan. Illan iloksi katsottiin läppäriltä Kill Bill vol 2, joka oli tajunnanräjäyttävän hyvä. Valtavassa, mukavassa sängyssä oli ihana nukkua hyvät unet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
