Nunnien likööriä

Keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Aamun valjettua hieman pilvisempänä ja tuulisempana, ei terassille ollut katettu yhtään pöytää. Asia kuitenkin korjattiin hyvin nopeasti ja vuolaiden selitysten kera. Eihän kukaan halua tällaisella huonolla säällä istua ulkona, siellähän on niin kylmäkin! Ai haluaa vai? No, tehän olettekin Suomesta. Kuinkahan pitkään jaksaisin elää vain näillä ihanilla hedelmillä ja valkohomejuustolla, joita mätän aamiaislautaselleni päivittäin niin paljon, etten muuta kaipaakaan. Kahvi tuodaan kauniissa hopeakannuissa ja sen kanssa tuodaan aina pienempi kannu kuumaa maitoa, jota olisi mielestäni kurjaa jättää käyttämättä. Senpä vuoksi olemmekin molemmat juoneet aamukahvimme täällä maidolla ja hyvää on ollut.

Päätimme lähteä ajamaan kohti Nunnien laaksoa (Curral das Freiras), jossa emme ole käyneet aiemmin. Se vaikuttaa olevan erittäin suosittu nähtävyys turistikierroksilla, joten kaipa sen täytyy olla hieno paikka. Karttaa tutkiskelemalla selvisi, että sinne pääsee vain yhtä reittiä, sillä se on nimensä mukaisesti laakso, kolmen korkean vuoren keskellä. Ensin piti vain löytää oikea tie, ja se on Madeiralla monesti aika haastavaa, sillä tienviitat ovat yleensä vasta sen risteyksen kohdalla, josta olisi jo pitänyt kääntyä... Siinä vaiheessa ainoa, mitä voi tehdä on etsiä seuraava liittymä ja kääntyä ympäri. Tätä olemmekin harrastaneet paljon, tuntuu että vaikka etäisyydet Madeiralla ovatkin tosi lyhyitä, menee joka paikkaan pääsemiseen runsaasti aikaa juuri näiden eksymisten vuoksi. Kartasta on toki paljon hyötyä, varsinkin kun navigaattorit eivät juurikaan Madeiralla toimi. Ainoa kuva, minkä meidän hienolla, laajalla kartastolla varustettu navigaattori suostui näyttämään, oli pienen pieni saari keskellä merta, jossa oli jotakuinkin keskellä lähes saaren kokoinen punainen läikkä merkitsemässä joko paikkaa jossa olimme tai kohdetta, mihin olisi pitänyt päästä, aivan se ja sama kumpaa.

Pääsimme perille eksyttyämme vain kerran, juuri niin että oikeassa liittymässä oleva kyltti havainnoitiin kartanlukijan (minun) toimesta niin pientä hetkeä ennen kuin liittymä jo jäi taakse, että jouduimme etsimään vaihtoehtoisen liittymän, ja sieltä poispääsyyn menikin taas hetki. Matka oli toden totta lyhyt pääkaupungista, sen olisi varmasti päässyt alle kahdessakymmenessä minuutissa, ilman eksymistä siis. Valitsimme pitkän tunnelin kautta ajamisen vuoristotien sijaan ja ajattelimme mennä takaisin maisemareittiä. Perillä kylässä hämmästelimme molemmat samoja asioita. Pieneksi, idylliseksi laaksoksi paikka oli melkoisen tiiviisti rakennettu, täpötäynnä kahviloita, kauppoja ja turistibusseja. No, olisihan se pitänyt arvata, jotenkin vain mielikuva oli niin paljon kauniimpi, rauhallisempi ja hiljaisempi. Kapoisella pääkadulla jouduimme kahdesti väistämään valtavaa bussia emmekä mistään löytäneet varsinaista nähtävyyttä. Toki laaksossa oli melko kaunista, siellä on joskus ollut varmasti todella upeaakin, mutta rakennustyömaat ja roskaisuus jotenkin karistivat kuvan pientä polkua pitkin kävelevistä vanhoista, ryppyisistä nunnista mustissa kaavuissaan matkalla kirkkoon.

Vähän pettyneinä päätimme kuitenkin tukea paikan riistoturismia omalta osaltamme ja menimme pikkuiseen kahvilaan nimeltään Nun`s terrace - aika kornia. Siellä oli panoraamaikkunat, joiden äärellä joimme kuumat kahvit ja söimme palaset ihanan makuista kastanjakakkua. Nuori tarjoilija toi eteemme kuusi pientä lasillista liköörejä, joita hän suositteli meidän maistavan. Kerroin kyllä meidän tulleen autolla, mutta hän vakuutteli, että likööri ei ole niin vahvaa. Minä kartanlukijana olisin kyllä saanut niillä kuudella lasillisella kivat pikku päiväkännit, mutta Aki kostutti lähinnä kieltään laseissa ja viisaana päätin tehdä samoin. Kello oli kuitenkin vasta kaksitoista ja liköörit maistuivat meidän suussamme melkoisen alkoholipitoisilta. Hyviä ne tosin olivat! Päätimme ostaa kaksi pulloa kotiin mukaan, hieman persoonallisemmiksi tuliaisiksi ja tyttö pullottikin juomaa meille tynnyreistä meidän katsellessamme hänen yrittävän hakata korkkeja pullojen suille. Päätyisivätköhän makeat juomat sittenkin kuorruttamaan vaatteitamme matkalaukuissamme?

Takaisin päin lähtiessä täytyi auto saada käännettyä postimerkin kokoisella pysäköintipaikalla vuoren rinteessä ympäri, mikä toi pikanttia lisäpiristystä päivään. Käännyimme kiemurtelevana vuorta ylös kulkevalle vuoristotielle vain huomataksemme sen olevan suljettu puomilla heti ensimmäisen mutkan jälkeen. Emme olleet kumpikaan kiinnittäneet huomiota vain portugaliksi kirjoitettuun kylttiin, jossa myöhemmän tarkastelun jälkeen tosin huomasimme lukevan transit prohibida tai jotain sinne päin, ja kyllähän joka turistin sen verran pitäisi ymmärtää, läpikulku kielletty! Niinpä ajoimme takaisinkin kolmen kilometrin pituista tunnelia vuoren läpi. Toiselta puolelta onneksi meni ajokelpoinen tie Eiras do Serradon näköalapaikalle. Siellä kannatti käydä! Vuoren huipulla oli vartin kipuamisen päässä mahtava, lähes tyhjän päälle rakennettu näköalatasanne, yli 800 metrin korkeudella Nunnien laakson yläpuolella. Sieltä katsottuna laakso näytti lähestulkoon kuvitelmien idylliltä. Aki löysi maasta yli 30 senttimetrin pituisia männynneulasia! Noin viittäsataa valokuvaa myöhemmin lähdimme kävelemään takaisin alaspäin ja soittelimme Suomeen kuulumisia. Oli aika vaikeaa kuvitella siellä olevan 15 cm lunta kun me paistattelimme kahdenkymmenen asteen helteessä!

Päästyämme noin kolmen aikaan takaisin hotellille oli sää kirkastunut kaupungissakin lähes helteiseksi, joten vaihdoimme äkkiä uikkareihin ja lähdimme hotellin uima-allasalueelle viettämään siestaa. Otimme mukaan kassillisen hedelmiä, sillä siivooja oli taas päivittänyt hedelmäkorimme sisällön ja tuonut myös pullollisen kivennäisvettä. Niiden lisäksi tilasimme allasbaarista huurteiset oluet ja makoilimme auringonpaisteessa nautiskellen lomasta. Ulkoaltaan vesi oli lämpimästä päivästä huolimatta hyytävän kylmää, mutta muutaman kirkaisun saattelemana siihen pystyi pulahtamaan virkistäytymään.

Illaksi pynttäydyimme ykkösiimme, sillä hotellilla oli madeiralainen ilta. Varasimme pöydän ja menimme cocktaileille kuudeksi. Kaunis taustamusiikki soi, ravintolan valot oli himmennetty niin, että meri näytti upealta laskevan auringon valossa ja tarkastelimme ruokalistaa. Harmikseni tarjolla ei ollut kovin perinteisiltä kuulostavia ruokia. Valitsimme alkupalaksi paikalliseen tyyliin raastetusta kaalista tehtyä keittoa pekonin kanssa, pääruoaksi paistettua kanaa ja kasviksia ja jälkiruoat sai hakea buffet-pöydästä, joka notkui kakkujen ja hedelmien määrästä. Aterian kanssa joimme pullollisen montelaista viiniä ja alkuun sekä loppuun madeiraviiniä, aluksi puolikuivaa, jälkiruoan kanssa makeaa. Ruokailun jälkeen hotelliin tuli tanssiryhmä, jonka saapumista etenkin Aki odotti kovasti. Ryhmä oli onneksi sama kuin viime kerrallakin, vanhuksista koostuva, hellyttävä kansantansseja esittävä kokoonpano, joka lopuksi hakee koko yleisönkin mukaan tanssahtelemaan. Viimeksi saimme tanssia pikkuruisen mummelin ja papparaisen kanssa, tällä kertaa piilouduimme suuren palmun taakse kunnes jokaisella tanssijalla oli yleisöstä haettu pari ja olimme turvassa!