Torstai 10.7.2008
Toiveissa alkaa hiljalleen siintää kotiin pääseminen. Onhan matkustaminen toki ihanaa, mutta jotta into säilyisi, tarvittaisiin rahaa. Köyhäily alkaa riittää. Etenkin Johanna kärsii kovasti shoppailuvajeesta, ja on Akikin löytänyt paljon, mitä olisi voinut hankkia, jos budjetti olisi antanut myöten. Suunnittelimme jo ensi kesälle uutta reissua, jota varten säästäminen alkaa heti, kunhan talvilomareissu on ensin tehty… Vaatteetkin alkavat loppua, ei ole mitenkään kivaa pestä alusvaatteita hotellin käsienpesualtaassa, vaikka onneksi otettiin sentään pyykinpesuainetta mukaan, ettei ihan suihkugeelillä tarvitse pyykätä.
Tänä aamuna nukuimme suosiolla hieman pitempään, koska eilisen ajomatkan jäljiltä olimme niin raunioina. Puoli kymmenen raahauduimme hotellin aamiaiselle. Onneksi tämän aamun ilo oli kunnon buffetaamiainen. Ainoa puute oli leipä, jota oli tarjolla vain yhtä lajia, sekin jotain paikallista erikoisuutta, mustaa limppua pienen pienissä paloissa. Leikkelettä ja juustoa oli jos jonkinlaista, jopa kylmäsavulohta löytyi, mutta leipä maistui etäisesti hapanimelälimpulta, muttei kuitenkaan tarpeeksi. Pöydälle oli kuitenkin edellisiltä ruokailijoilta jäänyt iso kasa vaalean leivän muruja, joten osasimme arvella jonkin sortin sämpylöitä olleen saatavilla. Johanna marssi nuoren tyttötarjoilijan luokse ja pyysi saada sämpylöitä. Niitä tulisi kuulemma vartin kuluttua (olivat varmaan uunissa). No, joimme kahvia (oikein kelvollista espressoa koneesta) kuppitolkulla ja söimme odotellessa munakokkelia, jogurttia ja mysliä. Leipää ei kuulunut.
Kun 25 minuuttia oli kulunut, Johanna meni kyselemään uudelleen sämpylöitä, nyt ei enää aivan yhtä ystävälliseen äänensävyyn. Nuori poikatarjoilija sanoi hämmentyneenä ”right away” ja kas – pöytään ilmestyi hetkessä korillinen höyryävän kuumia sämpylöitä! Johanna totesi häpeilevän oloiselle Akille, ettei leipiä varmasti olisi muistuttamatta tuotu (ehkä poika kuvitteli tytön tuoneen ne jo) sillä aamiaisaika oli juuri loppumassa, tarjoilijat siivoilivat pöytiä jo kovasti.
Aamupäiväkävely hotellin ympäristössä kertoi meidän olevan miellyttävällä alueella järven rannalla. Maisema oli hyvin suomalaistyyppinen, mäntyjä, hiekkarantaa ja metsäteitä. Sitten oli aika suunnitella kotimatkaa. Netin kautta saimme varattua saman illan viimeiselle laivalle matkan Helsinkiin, ja vielä minihinnalla! Nyt tuli siis kiire päästä Tallinnaan. Pitihän Riikaa tosin ehtiä hieman katsella, joten ajoimme ensin keskustaan. Kaunis kaupunki on tämäkin, vaikka vielä jonkin verran korjailematon. Mieleen tuli herkästi Tallinna kymmenen vuotta sitten. Kävimme muutamassa kaupassa ostamassa vähän tuliaisia ja kiersimme keskustan.
Tie Tallinnaan kulki Itämeren rantaa pitkin, Pärnun kautta ja matkaa kertyi kolmisensataa kilometriä. Nälkä alkoi kurnia Pärnun kohdalla, mutta ehtiäksemme laivaan ei aikaa pitempään pysähdykseen valitettavasti ollut. Pärnuun tutustuminen saisi jäädä toiseen ajankohtaan, mikä oli tosi harmi, sillä kaupunki vaikutti pikaisella silmäyksellä todella viehättävältä, kovasti muistutti rakastamaamme Hankoa. Jouduimme turvautumaan suomalaiseen hampurilaisketjuun, jonka lonkerot ovat levittäytyneet saastuttamaan Pärnun kadunvarsia pikaruokapakkauksilla. Ostimme mukaan pussillisen hampurilaisia (jonka saadaksemme jonotimme vaivaiset 20 minuuttia!) ja söimme niitä ajaessa.
Aikataulun tiukkuus alkoi lietsoa paniikkia noin sata kilometriä ennen Tallinnaan saapumista. Emmekö ehtisi katsella kesäistä naapurikaupunkiammekaan ollenkaan? Onneksi loppumatka sujui vilkkaasti ja Tallinnassa oleskeluun jäi sentään muutama tunti. Shoppailu sai kuitenkin jäädä sikseen – taas kerran- koska budjetti muistutti olemassaolostaan. Eihän me mitään oltaisi tarvittu, mutta on aina kivaa ostaa vain ostamisen ilosta.
Laivaan ajaminen ei jännittänyt tällä kertaa yhtään niin paljon kuin viimeksi. Lähtöselvitys autolla oli lapsellisen helpoksi tehty. Virkailija kopperossaan ehti ilmeisesti syöttää rekisteritunnuksemme koneelle, sillä Akin saadessa auton ikkunan auki huudahti nainen ”Aki ja Johanna?” mihin Johanna tietenkin fiksuna reagoi ensimmäisenä kurkkien, josko kopissa olisi töissä joku tuttu… no eipä ollut. Liput saimme käteen hetkessä, laivalle ajamista jouduimme odottelemaan puolisen tuntia, mikä ei meiltä ruuhkaan tottuneilta vaatinut minkäänlaisia ponnisteluja. Söimme Latviasta ostettuja mansikoita (herätti ilmiselvästi kateutta naapuriautossa) jonka jälkeen Johanna nappasi kirjan käteen ja Aki otti torkut.
Lauttamatka Tallinnasta Helsinkiin ei olisi voinut sujua paremmin. Myöhäisillan vuoro oli tyhjillään, muutama rekkakuski ja asuntoautolla tullut perhe nuokkui pitkin kahviloita, muuten laivalla oli väljää. Johanna sai vihdoin hieman shoppailla: hajuvettä parfymeriasta ja alkoholia ja karkkia tax freestä. (Onko se nykyään enää sen niminen, ei kai ostoksetkaan ole enää verovapaita?) Akin vanhemmat olivat tilanneet lavan kaljaa, mutta me päätimme vähän naruttaa ja väittää, ettei meillä ole tilaa autossa eikä rahaa ostaa. Vastausviestissään vaikuttivat kuitenkin niin pettyneiltä, ettemme pitkään jaksaneet ylläpitää luuloa saituudestamme. A le Coq on jo aiemmin todettu maukkaaksi olueksi, ja lähetettiin Akin vanhemmille kuvaviesti, jossa Aki pitelee olutlaatikkoa voitonriemuisena sylissään.
Matkan aikana ehdimme lisäksi käydä syömässä tukevat iltapalat seisovasta pöydästä, jotenkin mässäilyvaihde pääsi iskemään päälle, ja tuntui siltä, että kaikkea piti saada. Ennen kuin ehdittiin miettiä, miten seuraavaksi kulutettaisi aikaa, kuulutettiin, että laiva saapuu pian Helsinkiin. Saimmekin siis siirtyä autokannelle jännittämään ulosajoa laivasta.
Voi, kaunis Helsinki! Borta bra men hemma bäst! Valoisuus yllätti meidät täysin, sillä etelämmässä olimme jo ikään kuin tottuneet pimeneviin iltoihin. Kotimatka tuntui naurettavan lyhyeltä, onhan Stadista meille matkaa vaivaiset 50 kilometriä. Pihaan ajaessa tuli epätodellinen olo. Käytiinkö me tosiaan Pariisissa? Kööpenhaminassa, Brysselissä, Hampurissa? Ja selvittiin hengissä itäblokista? Omalla autolla Champs-Elyseesille?
Oli pakko kaivaa etuoven tavarataskusta Pariisin parkkisakko uskoakseen.
perjantai 11. heinäkuuta 2008
torstai 10. heinäkuuta 2008
Kulttuurishokissa itäblokissa
Keskiviikko 9.7.2008
Olipa meluisa yö! Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana eivät yöunet olleet katkeamatonta koomaa (ei, nyt tuli valhe, olihan telttayökin aika mielenkiintoinen). No, ainakin hotelliöistä tämä oli levottomin. Varsovan yö on kaikkea muuta kuin hiljainen. Ainakin Johanna heräili pitkin yötä milloin mihinkin: Kiljuntaan, sireeniin, hälyttimeen, hurinaan, pamaukseen ja epämääräiseen mölinään. Onneksi väsyneet aivot pääsivät pian takaisin unitilaan. Akikin käänsi kylkeä harvinaisen monta kertaa yön mittaan, vaikka kuorsaus ei katkennut montaa kertaa.
Neliömetrin kokoinen suihku alkoi hiljalleen tuntua epäinhimillisen pieneltä, varsinkin kun joku viisas oli asentanut vedensekoittajan väärin päin, niin että joka kerta peseytyjän kääntyessä sekoittajan vipu kääntyi tulikuumalle. Ja hana ei todellakaan ollut suomalaista turvamallia, jossa veden lämpö olisi korkeintaan 65 astetta, vaan jokainen käden tai kyljen osuma hanan vipuun tuntui tuskallisena polttavan kuuman veden ryöppynä niskaan. Ah autuutta…
Kaikin puolin koti-ikävä alkoi ensimmäistä kertaa nostaa päätään. Hotellin aamiainenkin oli harvinaisen kehno, etenkin kun siitä maksettiin ihan erikseen, kymmenen euron ryöstöhinta surkeasta kahvikurasta, vaaleasta sämpylästä, voista ja voin makuisesta juustosta sekä ällömakeasta kirsikkajogurtista tuntui säädyttömältä. Kahvi oli siis todella kammottavaa, mutta jaksaaksemme ajaa päivän lähes seitsemänsataa kilometriä sitä oli vain pakko tankata tunkien toisella kädellä samaan suuhun leipäpalaa makua peittämään.
Kummemmitta kaupunkikierroksitta oli päästävä pikimmiten matkaan, sillä olimme suunnitelleet päivän matkan niin järjettömän pitkäksi vain välttääksemme toisen yöpymisen Puolan rajojen sisällä. Tuntui fiksulta valinnalta siinä hetkessä, kehnon aamupalan ja katkonaisten yöunien jälkeen, ainoa ajatus oli vain päästä kotiin mahdollisimman pian. Tosin heti Varsovasta lähtiessä tuli mieleen, oliko tämä sittenkään ihan fiksu ajatus, sillä liikenneruuhkan vuoksi pääsimme ulos kaupungista vaivaisessa tunnissa. Missä muussa maailmankolkassa on ruuhka kello kymmenen aamulla?!
Maantie olikin sitten seuraava asia, johon emme autobahnien ja moottoriteiden luksukseen turtuneina osanneet riittävästi varautua. Tokihan tottumattoman matkaajan korvaan Puolan läpi ajaminen oli kuulostanut lievästi kauhua herättävältä, mutta kuoppaiset ja kapeat tiet 100km/h rajoituksineen olivat kovin ristiriitaista koettavaa. Edellä ajava rekka näytti hyvin nopeasti pienen pieneltä kaikottuaan taivaanrantaan, kun kuskin vuorossa hikoava Johanna yritti pitää auton tiellä vaivoin seitsemääkymppiä huristellen. Mutka, kuoppa, asvaltti murtunut, raatoja tiellä (katso pois, et halua tietää, minkä raatoja), metsän puut aivan liian lähellä tietä, olematon piennar, mutka, kuoppa ja niin edelleen.
Kulttuurishokki osa sata. Tyttöjä tien varressa, keskellä metsää, minihamosissa tai mikroshortseissa, rankkasateen piiskatessa voimakkaasti meikattuja kasvoja. Hetken sai tynnyrissä kasvaneet matkailijat miettiä, että kyytiäkö nuo tytöt odottavat, ja kuinka niitä joka mutkan taakse riittää odottelemaan. Seuraavat pari tuntia menivätkin sitten kätilön pohtiessa tyttöparkojen motiiveja, terveydentilaa, työturvallisuutta ja ihmisoikeuksia pohtiessa.
Mukavampia nähtävyyksiä olivat Varsovaa huomattavasti kauniimmat pikkukylät elämänmenoineen, pellot ja niityt lehmälaumoineen sekä haikarat. Niiden pesiä näytti löytyvän joka toisen lyhtypylvään nokasta, osa näytti tosin ihmisen koristeeksi tekemiltä kyhäelmiltä muovihaikaroineen, mutta suurimmassa osassa tepasteli ihan oikeita vauvantuojalintuja omine pikkuisineen. Lentoharjoitukset näyttivät olevan menossa monessa kodissa tässä vaiheessa kesää. Olikohan se niin, että haikarat tuovat onnea…?
Matkantekoa rytmittivät ainoastaan vessa- ja kahvitauot. Pienten kylien uneliaat pikku huoltoasemakahvilat vaikuttivat vieraanvaraisilta. Erityisesti se yksi, jossa täysin englannin- ja saksantaidoton nuori nainen sai selitettyä meille, että kortilla maksaminen onnistuu vain, jos ostos on yli 20 zlotyä (meidän oli 16 kunnes hän myyntitykkinä sai meidät ostamaan vielä yhdet suklaapatukat) ja jos otamme kuitin, marssimme huoltoaseman puolelle ja maksamme korttiostoksemme heidän päätteellään, tulemme takaisin toisen kuitin kanssa ja lunastamme sillä ostoksemme. Kaikki tämä elekielen ja monen kielen sekamelskan avulla selitettynä, vahvistettuna paperille kirjoitetulla ”20 zloty”- tekstillä ja sydämellisen oloisella naurulla varustettuna. Perille meni.
Saimme jäätelömme, kahvimme ja ne suklaat. Mutta se kahvi, voi Puola mikä kahvimaa et olekaan! Kuraa, ei edes sitä: Tyttö keitti vettä vedenkeittimellä, varmuuden vuoksi veden kiehuttua keitti sen uudelleen (mitähän jokivettä se oli?) ja sekoitti joukkoon muutaman kukkurallisen ruokalusikallisen pikakahvijauhetta, joka ei liuennut veteen lähes ollenkaan. Juotavahan se oli, kun tyttö niin iloisesti meille hymyili tiskin takaa meidän yrittäessä hymyillä takaisin kahvinpurut hampaiden raoissa.
Puolan ja Liettuan rajalla teki mieli huutaa WOOHOUU! mutta tyydyimme vain pienen pieneen jee- huutoon. Heippa Puola, ei ehkä nähdä enää! Mutta Liettua, oli kuin oltaisi tultu johonkin kokonaan toiseen maahan (ai niinhän me tultiinkin). Ihan kuin luontokin olisi muuttunut kauniimmaksi heti rajanylityksen jälkeen. Vai oliko se vain se asenne? Ja nyt ollaan Baltiassa, melkein siis jo kotona!
Kaunas oli nimensä veroinen, kaunis. (Tarkoittaako se sitä?) Oli pakko pysähtyä, ottaa muutama sata kuvaa ja tehdä kaupunkikierros. Vanhaa ja osittain vielä ränsistynyttä, mutta niin romanttisen ihanaa. Kaunasista löytyi myös kovasti odotettu viinakauppa. Sehän on omiaan lisäämään kaupungin miellyttävyyttä. Meillehän oli suositeltu Lithuanian Vodkaa, ja sitä piti tietenkin saada. Muutama kalja ja pari viinipulloa pääsivät myös kyytiin ihan vain hintansa takia. Matkaa oli pakko jatkaa, mutta ruokaa olisi ollut kiva napata vaikka autoon mukaan ja syödä matkaa taittaessa. McDonald`s kuulosti siihen tarpeeseen riittävän hyvältä ja tarpeeksi epäeksoottiselta. Mutta ei siellä tietenkään Visa käynyt. Nälkäiset saivat jatkaa matkaa tyhjin vatsoin, ainoana muistona Kaunasin Mäkkäristä jäi hiuksiin ja vaatteisiin hetkessä tarttunut ranskalaisten lemu.
Illan jo hämärtyessä alkoivat hermot inistä pahemman kerran (lähinnä Johannalla), ja lopulta päätimme napata seuraavalta huoltoasemalta mukaan mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa. Onneksi Latvian ja Liettuan rajamailta löytyi Statoil, jonka valikoimaan kuuluivat kolmiovoileivät. Niitä sitten nassutettiin jäätävän hiljaisuuden vallitessa väsymyksen ja tympääntymisen vallatessa matkalaiset. Ajettavaa oli siinä vaiheessa jäljellä enää naurettavat 250km…
Jotta päivä olisi täydellinen, emme löytäneet hotellia. Tai siis navigaattorin täti ei löytänyt. Mistä me voisimme tietää, että Riikasta löytyy kaksi lähes samannimistä katua, toinen tosin 17 km keskustasta ja toinen ydinkeskustassa. Menimme siis keskustaan vain havaitaksemme, että hotellimme sijaitsi sen valtatien varressa, jolta olimme poikenneet yli puoli tuntia sitten. Ja pimeässä takaisin navigoidessa tuli jo mieleen teltan pystyttäminen ensimmäiselle metsäaukealle.
Hotelli Baltvilla oli kuitenkin etsimisen arvoinen. Kuvittele hotelli järven rannalla. Kello on 23.30, vastaanotto suljetaan klo 24. Näetkö mielessäsi täpötäyden auton, jonka matkustajat ovat ajaneet yli 5000km päästäkseen painamaan päänsä minkälaiselle tahansa tyynylle 40 euron vuorokausitaksalla? Rähjäiset, hikiset ja riitaisat suomalaiset ajavat hotellin pilkkopimeään pihaan ollen varmoja, etteivät pääse enää sisälle, tai jos pääsevät, hotelli kuhisee torakoita tai on koko Baltian prostituution keskus. Yön ainoa valopilkku ei ole taksin katolla, vaan hotellin vastaanotossa pirteänä odottava nainen, joka puhuu englantia, löytää varauksen, ottaa luottokortin mukisematta vastaan, käy keittiöstä kysymässä, saisivatko turistit vielä ruokaa (eivät saaneet) ja vielä hymyilee ja toivottaa hyvää yötä.
Huone, joka majoittaa Euroopan kiertäjät, on tilava, hillityn kauniisti sisustettu ja ennen kaikkea siellä on suuri, puhdas kylpyhuone ja valtava, pehmeä sänky, jossa on normaalit pussilakanat, tyynyt ja peitot. Kylppärissä on moderni suihkukoppi, paljon puhtaita pyyhkeitä sekä – oi autuutta hiustenkuivaaja. Sillä Johannan hiukset ovat hiljalleen alkaneet muistuttaa Puolassa nähtyjä haikaranpesiä kosteankuumassa ilmastossa ilman föönausta.
Olipa meluisa yö! Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana eivät yöunet olleet katkeamatonta koomaa (ei, nyt tuli valhe, olihan telttayökin aika mielenkiintoinen). No, ainakin hotelliöistä tämä oli levottomin. Varsovan yö on kaikkea muuta kuin hiljainen. Ainakin Johanna heräili pitkin yötä milloin mihinkin: Kiljuntaan, sireeniin, hälyttimeen, hurinaan, pamaukseen ja epämääräiseen mölinään. Onneksi väsyneet aivot pääsivät pian takaisin unitilaan. Akikin käänsi kylkeä harvinaisen monta kertaa yön mittaan, vaikka kuorsaus ei katkennut montaa kertaa.
Neliömetrin kokoinen suihku alkoi hiljalleen tuntua epäinhimillisen pieneltä, varsinkin kun joku viisas oli asentanut vedensekoittajan väärin päin, niin että joka kerta peseytyjän kääntyessä sekoittajan vipu kääntyi tulikuumalle. Ja hana ei todellakaan ollut suomalaista turvamallia, jossa veden lämpö olisi korkeintaan 65 astetta, vaan jokainen käden tai kyljen osuma hanan vipuun tuntui tuskallisena polttavan kuuman veden ryöppynä niskaan. Ah autuutta…
Kaikin puolin koti-ikävä alkoi ensimmäistä kertaa nostaa päätään. Hotellin aamiainenkin oli harvinaisen kehno, etenkin kun siitä maksettiin ihan erikseen, kymmenen euron ryöstöhinta surkeasta kahvikurasta, vaaleasta sämpylästä, voista ja voin makuisesta juustosta sekä ällömakeasta kirsikkajogurtista tuntui säädyttömältä. Kahvi oli siis todella kammottavaa, mutta jaksaaksemme ajaa päivän lähes seitsemänsataa kilometriä sitä oli vain pakko tankata tunkien toisella kädellä samaan suuhun leipäpalaa makua peittämään.
Kummemmitta kaupunkikierroksitta oli päästävä pikimmiten matkaan, sillä olimme suunnitelleet päivän matkan niin järjettömän pitkäksi vain välttääksemme toisen yöpymisen Puolan rajojen sisällä. Tuntui fiksulta valinnalta siinä hetkessä, kehnon aamupalan ja katkonaisten yöunien jälkeen, ainoa ajatus oli vain päästä kotiin mahdollisimman pian. Tosin heti Varsovasta lähtiessä tuli mieleen, oliko tämä sittenkään ihan fiksu ajatus, sillä liikenneruuhkan vuoksi pääsimme ulos kaupungista vaivaisessa tunnissa. Missä muussa maailmankolkassa on ruuhka kello kymmenen aamulla?!
Maantie olikin sitten seuraava asia, johon emme autobahnien ja moottoriteiden luksukseen turtuneina osanneet riittävästi varautua. Tokihan tottumattoman matkaajan korvaan Puolan läpi ajaminen oli kuulostanut lievästi kauhua herättävältä, mutta kuoppaiset ja kapeat tiet 100km/h rajoituksineen olivat kovin ristiriitaista koettavaa. Edellä ajava rekka näytti hyvin nopeasti pienen pieneltä kaikottuaan taivaanrantaan, kun kuskin vuorossa hikoava Johanna yritti pitää auton tiellä vaivoin seitsemääkymppiä huristellen. Mutka, kuoppa, asvaltti murtunut, raatoja tiellä (katso pois, et halua tietää, minkä raatoja), metsän puut aivan liian lähellä tietä, olematon piennar, mutka, kuoppa ja niin edelleen.
Kulttuurishokki osa sata. Tyttöjä tien varressa, keskellä metsää, minihamosissa tai mikroshortseissa, rankkasateen piiskatessa voimakkaasti meikattuja kasvoja. Hetken sai tynnyrissä kasvaneet matkailijat miettiä, että kyytiäkö nuo tytöt odottavat, ja kuinka niitä joka mutkan taakse riittää odottelemaan. Seuraavat pari tuntia menivätkin sitten kätilön pohtiessa tyttöparkojen motiiveja, terveydentilaa, työturvallisuutta ja ihmisoikeuksia pohtiessa.
Mukavampia nähtävyyksiä olivat Varsovaa huomattavasti kauniimmat pikkukylät elämänmenoineen, pellot ja niityt lehmälaumoineen sekä haikarat. Niiden pesiä näytti löytyvän joka toisen lyhtypylvään nokasta, osa näytti tosin ihmisen koristeeksi tekemiltä kyhäelmiltä muovihaikaroineen, mutta suurimmassa osassa tepasteli ihan oikeita vauvantuojalintuja omine pikkuisineen. Lentoharjoitukset näyttivät olevan menossa monessa kodissa tässä vaiheessa kesää. Olikohan se niin, että haikarat tuovat onnea…?
Matkantekoa rytmittivät ainoastaan vessa- ja kahvitauot. Pienten kylien uneliaat pikku huoltoasemakahvilat vaikuttivat vieraanvaraisilta. Erityisesti se yksi, jossa täysin englannin- ja saksantaidoton nuori nainen sai selitettyä meille, että kortilla maksaminen onnistuu vain, jos ostos on yli 20 zlotyä (meidän oli 16 kunnes hän myyntitykkinä sai meidät ostamaan vielä yhdet suklaapatukat) ja jos otamme kuitin, marssimme huoltoaseman puolelle ja maksamme korttiostoksemme heidän päätteellään, tulemme takaisin toisen kuitin kanssa ja lunastamme sillä ostoksemme. Kaikki tämä elekielen ja monen kielen sekamelskan avulla selitettynä, vahvistettuna paperille kirjoitetulla ”20 zloty”- tekstillä ja sydämellisen oloisella naurulla varustettuna. Perille meni.
Saimme jäätelömme, kahvimme ja ne suklaat. Mutta se kahvi, voi Puola mikä kahvimaa et olekaan! Kuraa, ei edes sitä: Tyttö keitti vettä vedenkeittimellä, varmuuden vuoksi veden kiehuttua keitti sen uudelleen (mitähän jokivettä se oli?) ja sekoitti joukkoon muutaman kukkurallisen ruokalusikallisen pikakahvijauhetta, joka ei liuennut veteen lähes ollenkaan. Juotavahan se oli, kun tyttö niin iloisesti meille hymyili tiskin takaa meidän yrittäessä hymyillä takaisin kahvinpurut hampaiden raoissa.
Puolan ja Liettuan rajalla teki mieli huutaa WOOHOUU! mutta tyydyimme vain pienen pieneen jee- huutoon. Heippa Puola, ei ehkä nähdä enää! Mutta Liettua, oli kuin oltaisi tultu johonkin kokonaan toiseen maahan (ai niinhän me tultiinkin). Ihan kuin luontokin olisi muuttunut kauniimmaksi heti rajanylityksen jälkeen. Vai oliko se vain se asenne? Ja nyt ollaan Baltiassa, melkein siis jo kotona!
Kaunas oli nimensä veroinen, kaunis. (Tarkoittaako se sitä?) Oli pakko pysähtyä, ottaa muutama sata kuvaa ja tehdä kaupunkikierros. Vanhaa ja osittain vielä ränsistynyttä, mutta niin romanttisen ihanaa. Kaunasista löytyi myös kovasti odotettu viinakauppa. Sehän on omiaan lisäämään kaupungin miellyttävyyttä. Meillehän oli suositeltu Lithuanian Vodkaa, ja sitä piti tietenkin saada. Muutama kalja ja pari viinipulloa pääsivät myös kyytiin ihan vain hintansa takia. Matkaa oli pakko jatkaa, mutta ruokaa olisi ollut kiva napata vaikka autoon mukaan ja syödä matkaa taittaessa. McDonald`s kuulosti siihen tarpeeseen riittävän hyvältä ja tarpeeksi epäeksoottiselta. Mutta ei siellä tietenkään Visa käynyt. Nälkäiset saivat jatkaa matkaa tyhjin vatsoin, ainoana muistona Kaunasin Mäkkäristä jäi hiuksiin ja vaatteisiin hetkessä tarttunut ranskalaisten lemu.
Illan jo hämärtyessä alkoivat hermot inistä pahemman kerran (lähinnä Johannalla), ja lopulta päätimme napata seuraavalta huoltoasemalta mukaan mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa. Onneksi Latvian ja Liettuan rajamailta löytyi Statoil, jonka valikoimaan kuuluivat kolmiovoileivät. Niitä sitten nassutettiin jäätävän hiljaisuuden vallitessa väsymyksen ja tympääntymisen vallatessa matkalaiset. Ajettavaa oli siinä vaiheessa jäljellä enää naurettavat 250km…
Jotta päivä olisi täydellinen, emme löytäneet hotellia. Tai siis navigaattorin täti ei löytänyt. Mistä me voisimme tietää, että Riikasta löytyy kaksi lähes samannimistä katua, toinen tosin 17 km keskustasta ja toinen ydinkeskustassa. Menimme siis keskustaan vain havaitaksemme, että hotellimme sijaitsi sen valtatien varressa, jolta olimme poikenneet yli puoli tuntia sitten. Ja pimeässä takaisin navigoidessa tuli jo mieleen teltan pystyttäminen ensimmäiselle metsäaukealle.
Hotelli Baltvilla oli kuitenkin etsimisen arvoinen. Kuvittele hotelli järven rannalla. Kello on 23.30, vastaanotto suljetaan klo 24. Näetkö mielessäsi täpötäyden auton, jonka matkustajat ovat ajaneet yli 5000km päästäkseen painamaan päänsä minkälaiselle tahansa tyynylle 40 euron vuorokausitaksalla? Rähjäiset, hikiset ja riitaisat suomalaiset ajavat hotellin pilkkopimeään pihaan ollen varmoja, etteivät pääse enää sisälle, tai jos pääsevät, hotelli kuhisee torakoita tai on koko Baltian prostituution keskus. Yön ainoa valopilkku ei ole taksin katolla, vaan hotellin vastaanotossa pirteänä odottava nainen, joka puhuu englantia, löytää varauksen, ottaa luottokortin mukisematta vastaan, käy keittiöstä kysymässä, saisivatko turistit vielä ruokaa (eivät saaneet) ja vielä hymyilee ja toivottaa hyvää yötä.
Huone, joka majoittaa Euroopan kiertäjät, on tilava, hillityn kauniisti sisustettu ja ennen kaikkea siellä on suuri, puhdas kylpyhuone ja valtava, pehmeä sänky, jossa on normaalit pussilakanat, tyynyt ja peitot. Kylppärissä on moderni suihkukoppi, paljon puhtaita pyyhkeitä sekä – oi autuutta hiustenkuivaaja. Sillä Johannan hiukset ovat hiljalleen alkaneet muistuttaa Puolassa nähtyjä haikaranpesiä kosteankuumassa ilmastossa ilman föönausta.
Kuppaiset, kuoppaiset tiesi, oi Puola
Tiistai 8.7.2008
Goldener Hahnin visiitti jäi mieleen mukavana. Erityisesti Akia jäi harmittamaan, ettemme ehtineet istua iltaa majatalon terassilla juoden edullisia oluita. Sovittiin, että ensi kesänä sitten tullaan taas. Meillä on kyllä käynyt aika hyvä tuuri majoitusten suhteen, suurin osa on ollut todella hyviä paikkoja. Aamiainen oli maittava ja saksalaistyylisen tukeva.
Aamu oli jälleen helteinen ja pakkasimme taas tavarat autoon. Rajan ylitys oli todellakin jälleen juuri yhtä koruton kuin aina ennenkin. Puolan puolella rajaa tosin oli vielä näkyvillä vanha, bunkkerimainen raja-asema, joka tosin näytti siltä, että se on jo pitempään ollut miehittämätön. Ihmetytti vain, mihin turvatoimia sillä puolen rajaa on tarvittu, eikö Puola ollutkaan se paikka, josta kaikki halusivat pois 80- ja 90-luvulla.
Me emme vieläkään olleet kovin innokkaita Puolaan joutumisesta. Se nyt vaan sattuu olemaan niin suuri maa, että sen läpi ajamiseen tarvitaan yksi yöpyminen lähes pakosti. Netistä oltiin löydetty Varsovasta hotelli. Meitä oli tosin varoiteltu etukäteen Varsovasta, että sinne ei välttämättä kannattaisi mennä, mutta sinnehän me sitten kuitenkin päädyttiin…
Matkan teko kesti ja kesti. Tietöitä, ruuhkia ja huonokuntoisia teitä, sadetta ja hellettä vuorotellen. Nämä kaikki yhdessä tekivät tästä etapista tähän saakka tuskaisimman, semminkin kun olimme uhkarohkeina ajatelleet jaksavamme ajaa yli 600km. Eipä vaan tullut mieleen, että tässä maassa ei edetä ihan yhtä rivakasti kuin Saksassa tai Ranskassa.
Ajettuamme lähes yhteen putkeen yli kahdeksan tuntia, aloimme lähestyä vihdoin Varsovaa. Viimeisten 30km taittamiseen menikin sitten lähes 1,5 tuntia! Käsittämätöntä, että maan pääkaupunkiin menee kuppainen kaksikaistainen tie, jota rekat, traktorit ja kaikenmaailman trailerin päällä kulkevat vessat tukkivat. Hermo tiukkui kuskina olleelta Johannalta niin pahasti, että navigaattorikin meinasi jälleen kerran saada kyytiä.
Ensivaikutelma Varsovasta: Hyi he****tti!! Korkeita betonitaloja, harmaata, pitkiä ja leveitä katuja, joilla autot kaahaavat kahdeksaakymppiä kaupunkialueella sekä rähjäisyys, joka leimasi kaikkea: taloja, autoja ja ihmisiä. Ei ollut vaikeaa kuvitella tuntevansa nenässä kirvelevän perestroikan, pimeän viinan, hiilivoimalan ja mahorkan yhteislemun, jota myös ryssänhajuksi kutsutaan.
Hotelli onneksi yllätti edes hieman. Kolkon näköinen betonikolossi olikin sisältä uutuuttaan kiiltelevä, ihan pätevän tuntuinen majoitusliike. Tilat olivat asialliset, pröystäilemättömät ja erehtymättömästi ruotsinlaivaa muistuttavat. Etenkin huone ja kylppäri olivat kuin suoraan Silja Linen astetta paremman hyttiluokan varustamosta. Huone oli toki pienen pieni, matkalaukun mahtui juuri avaamaan sängyn vierellä, mutta vaikutti ihan siistiltä. Tosin ensin saimme huoneen, johon mennessämme totesimme siivoojan unohtaneen käydä siellä: Huone pursuili tyhjiä pulloja ja pizzalaatikoita, pyyhkeet ja petivaatteet lojuivat lattialla. Mutta menimme takaisin vastaanottoon kertomaan asiasta, ja ystävällinen virkailija pahoitteli ja vaihtoi huoneemme alle minuutissa.
Muutenkin hotellin vastaanotto oli sujuva, englannintaitoinen ja ystävällinen. Ainoa tavallisuudesta poikkeava seikka oli etukäteen vaadittu maksu. Mietimme, onkohan liian moni lähtenyt maksamatta. Hotellin halpa vuorokausihinta houkuttelee varmasti myös paljon nuoria juhlijoita…
Väsymyksestä huolimatta oli lähdettävä tutustumaan jälleen uuteen kaupunkiin. Tällä kertaa tosin erittäin pitkin hampain, koska ensivaikutelma oli niin negatiivinen. Ruokaa piti ainakin saada, joten päätimme käydä syömässä ja tulla takaisin hotelliin, jos maisemat eivät kiinnostaisi enempää. Päästyämme noin kilometrin kävelyn jälkeen keskustaan, alkoi mielikuva aavistuksen pehmetä. Kaupunkia uusittiin ja remontoitiin kovasti ja karuuden alta paistoi ihmisten kova toivo saada kotikaupungistaan viihtyisä asuinpaikka ja vetävä turistikohde.
Meitä kohdeltiin kaupoissa ja ravintolassa todella hyvin huolimatta siitä, että olimme ensimmäistä kertaa maassa, jonka kieltä emme osanneet yhtä ainoaa sanaakaan. Meillä ei myöskään ollut lanttiakaan paikallista valuuttaa, mikä kieltämättä hieman hankaloitti elämää. Tultuamme euroalueelta, ei tuntunut tarpeelliselta nostaa tai vaihtaa rahaa, vaan ajattelimme käyttää vain Visaa. Se määritteli hieman ravintolan ja shoppailupaikkojen valintaa, sillä kaikkialla ei korttia kelpuutettu (mitä siitä, että ollaan EU:ssa… Itäblokkifiilis korostui taas). Ystävällinen palvelu oli kuitenkin jotain, mitä ei ollut osannut odottaa, varsinkin Viron tympeyteen tottuneena.
Löysimme hurmaavan terassiravintolan, jossa soi livemusiikin lisäksi DJ:n taituroima setti, joka sekoitteli ennakkoluulottomasti jazzia ja soulia pophittisampleihin. Ruoka tuli nopeasti, oli todella hyvää ja palvelu jo äsken mainitun ystävällistä. Söimme alkuruuaksi savulohisalaattia ja pääruuaksi kantarelli-korvasienipastaa. Molemmat olivat korkealaatuisia, tuoreita ja kauniisti tarjolla. Ruokajuomaksi olutmaassa toki isot tuopit, paikallista Tyskie- olutta. Sehän oli niin hyvää, että piti ottaa toiset ja kolmannet. Musiikkia kuunnellessa lämmin kesäilta hämärtyi ja olo oli varsin rentoutunut.
Kävely takaisin hotellille oli hieman jännittävä. Ensin emme meinanneet löytää reittiä vilkasliikenteisen kadun toiselle puolelle, kun emme millään olisi halunneet iltamyöhällä enää käyttää tunnelia. Jonkin aikaa kierreltyämme oli pakko todeta, että tunneliin vaan. Pidettiin tiukasti käsilaukusta ja kameralaukusta kiinni, sovittiin tosi nokkelina ettei puhuta mitään tunnelissa (ihan kuin meitä ei sadan metrin päähän tunnistaisi turisteiksi vaikkemme suuta avaisi). Kiirehdimme äkkiä Helsingin asematunnelia muistuttavan, virtsalta haisevan betonitunnelin läpi, portaat ylös ulkoilmaan ja jatkoimme puolijuoksua koko matkan hotellille. Todennäköisesti kaikki oli hätävarjelun liioittelua ja matkustamaan tottumattomien häsläystä, mutta yhtä kaikki päästiin ainakin ehjinä hotellille kaikki omaisuus mukana.
Nukkumaan mennessä tarjosi Puola vielä muutamaa yllätystä. Sänky oli pedattu perinteiseen keskieurooppalaiseen tyyliin villaviltillä ja päällyslakanalla. No, sitähän olivat maailmanmatkaajat jo nähneet, ei hetkauttanut. Mutta: Viltin päällä oleva lakana olikin tuplapitkä, ja pedattu ikään kuin pussin muotoon ollen samalla aluslakana. Siis miten siihen väliin oli tarkoitus mennä?? Ja sen keksittyämme vielä toinen kiva pikku juttu: Hotellihuoneen seinät eivät olleet äänieristetyt. No, mitäs sillä vuorokausihinnalla voisi odottaa... Mielenkiintoinen yöelämä tosin vaimeni melko nopeasti unihuuruihin.
Goldener Hahnin visiitti jäi mieleen mukavana. Erityisesti Akia jäi harmittamaan, ettemme ehtineet istua iltaa majatalon terassilla juoden edullisia oluita. Sovittiin, että ensi kesänä sitten tullaan taas. Meillä on kyllä käynyt aika hyvä tuuri majoitusten suhteen, suurin osa on ollut todella hyviä paikkoja. Aamiainen oli maittava ja saksalaistyylisen tukeva.
Aamu oli jälleen helteinen ja pakkasimme taas tavarat autoon. Rajan ylitys oli todellakin jälleen juuri yhtä koruton kuin aina ennenkin. Puolan puolella rajaa tosin oli vielä näkyvillä vanha, bunkkerimainen raja-asema, joka tosin näytti siltä, että se on jo pitempään ollut miehittämätön. Ihmetytti vain, mihin turvatoimia sillä puolen rajaa on tarvittu, eikö Puola ollutkaan se paikka, josta kaikki halusivat pois 80- ja 90-luvulla.
Me emme vieläkään olleet kovin innokkaita Puolaan joutumisesta. Se nyt vaan sattuu olemaan niin suuri maa, että sen läpi ajamiseen tarvitaan yksi yöpyminen lähes pakosti. Netistä oltiin löydetty Varsovasta hotelli. Meitä oli tosin varoiteltu etukäteen Varsovasta, että sinne ei välttämättä kannattaisi mennä, mutta sinnehän me sitten kuitenkin päädyttiin…
Matkan teko kesti ja kesti. Tietöitä, ruuhkia ja huonokuntoisia teitä, sadetta ja hellettä vuorotellen. Nämä kaikki yhdessä tekivät tästä etapista tähän saakka tuskaisimman, semminkin kun olimme uhkarohkeina ajatelleet jaksavamme ajaa yli 600km. Eipä vaan tullut mieleen, että tässä maassa ei edetä ihan yhtä rivakasti kuin Saksassa tai Ranskassa.
Ajettuamme lähes yhteen putkeen yli kahdeksan tuntia, aloimme lähestyä vihdoin Varsovaa. Viimeisten 30km taittamiseen menikin sitten lähes 1,5 tuntia! Käsittämätöntä, että maan pääkaupunkiin menee kuppainen kaksikaistainen tie, jota rekat, traktorit ja kaikenmaailman trailerin päällä kulkevat vessat tukkivat. Hermo tiukkui kuskina olleelta Johannalta niin pahasti, että navigaattorikin meinasi jälleen kerran saada kyytiä.
Ensivaikutelma Varsovasta: Hyi he****tti!! Korkeita betonitaloja, harmaata, pitkiä ja leveitä katuja, joilla autot kaahaavat kahdeksaakymppiä kaupunkialueella sekä rähjäisyys, joka leimasi kaikkea: taloja, autoja ja ihmisiä. Ei ollut vaikeaa kuvitella tuntevansa nenässä kirvelevän perestroikan, pimeän viinan, hiilivoimalan ja mahorkan yhteislemun, jota myös ryssänhajuksi kutsutaan.
Hotelli onneksi yllätti edes hieman. Kolkon näköinen betonikolossi olikin sisältä uutuuttaan kiiltelevä, ihan pätevän tuntuinen majoitusliike. Tilat olivat asialliset, pröystäilemättömät ja erehtymättömästi ruotsinlaivaa muistuttavat. Etenkin huone ja kylppäri olivat kuin suoraan Silja Linen astetta paremman hyttiluokan varustamosta. Huone oli toki pienen pieni, matkalaukun mahtui juuri avaamaan sängyn vierellä, mutta vaikutti ihan siistiltä. Tosin ensin saimme huoneen, johon mennessämme totesimme siivoojan unohtaneen käydä siellä: Huone pursuili tyhjiä pulloja ja pizzalaatikoita, pyyhkeet ja petivaatteet lojuivat lattialla. Mutta menimme takaisin vastaanottoon kertomaan asiasta, ja ystävällinen virkailija pahoitteli ja vaihtoi huoneemme alle minuutissa.
Muutenkin hotellin vastaanotto oli sujuva, englannintaitoinen ja ystävällinen. Ainoa tavallisuudesta poikkeava seikka oli etukäteen vaadittu maksu. Mietimme, onkohan liian moni lähtenyt maksamatta. Hotellin halpa vuorokausihinta houkuttelee varmasti myös paljon nuoria juhlijoita…
Väsymyksestä huolimatta oli lähdettävä tutustumaan jälleen uuteen kaupunkiin. Tällä kertaa tosin erittäin pitkin hampain, koska ensivaikutelma oli niin negatiivinen. Ruokaa piti ainakin saada, joten päätimme käydä syömässä ja tulla takaisin hotelliin, jos maisemat eivät kiinnostaisi enempää. Päästyämme noin kilometrin kävelyn jälkeen keskustaan, alkoi mielikuva aavistuksen pehmetä. Kaupunkia uusittiin ja remontoitiin kovasti ja karuuden alta paistoi ihmisten kova toivo saada kotikaupungistaan viihtyisä asuinpaikka ja vetävä turistikohde.
Meitä kohdeltiin kaupoissa ja ravintolassa todella hyvin huolimatta siitä, että olimme ensimmäistä kertaa maassa, jonka kieltä emme osanneet yhtä ainoaa sanaakaan. Meillä ei myöskään ollut lanttiakaan paikallista valuuttaa, mikä kieltämättä hieman hankaloitti elämää. Tultuamme euroalueelta, ei tuntunut tarpeelliselta nostaa tai vaihtaa rahaa, vaan ajattelimme käyttää vain Visaa. Se määritteli hieman ravintolan ja shoppailupaikkojen valintaa, sillä kaikkialla ei korttia kelpuutettu (mitä siitä, että ollaan EU:ssa… Itäblokkifiilis korostui taas). Ystävällinen palvelu oli kuitenkin jotain, mitä ei ollut osannut odottaa, varsinkin Viron tympeyteen tottuneena.
Löysimme hurmaavan terassiravintolan, jossa soi livemusiikin lisäksi DJ:n taituroima setti, joka sekoitteli ennakkoluulottomasti jazzia ja soulia pophittisampleihin. Ruoka tuli nopeasti, oli todella hyvää ja palvelu jo äsken mainitun ystävällistä. Söimme alkuruuaksi savulohisalaattia ja pääruuaksi kantarelli-korvasienipastaa. Molemmat olivat korkealaatuisia, tuoreita ja kauniisti tarjolla. Ruokajuomaksi olutmaassa toki isot tuopit, paikallista Tyskie- olutta. Sehän oli niin hyvää, että piti ottaa toiset ja kolmannet. Musiikkia kuunnellessa lämmin kesäilta hämärtyi ja olo oli varsin rentoutunut.
Kävely takaisin hotellille oli hieman jännittävä. Ensin emme meinanneet löytää reittiä vilkasliikenteisen kadun toiselle puolelle, kun emme millään olisi halunneet iltamyöhällä enää käyttää tunnelia. Jonkin aikaa kierreltyämme oli pakko todeta, että tunneliin vaan. Pidettiin tiukasti käsilaukusta ja kameralaukusta kiinni, sovittiin tosi nokkelina ettei puhuta mitään tunnelissa (ihan kuin meitä ei sadan metrin päähän tunnistaisi turisteiksi vaikkemme suuta avaisi). Kiirehdimme äkkiä Helsingin asematunnelia muistuttavan, virtsalta haisevan betonitunnelin läpi, portaat ylös ulkoilmaan ja jatkoimme puolijuoksua koko matkan hotellille. Todennäköisesti kaikki oli hätävarjelun liioittelua ja matkustamaan tottumattomien häsläystä, mutta yhtä kaikki päästiin ainakin ehjinä hotellille kaikki omaisuus mukana.
Nukkumaan mennessä tarjosi Puola vielä muutamaa yllätystä. Sänky oli pedattu perinteiseen keskieurooppalaiseen tyyliin villaviltillä ja päällyslakanalla. No, sitähän olivat maailmanmatkaajat jo nähneet, ei hetkauttanut. Mutta: Viltin päällä oleva lakana olikin tuplapitkä, ja pedattu ikään kuin pussin muotoon ollen samalla aluslakana. Siis miten siihen väliin oli tarkoitus mennä?? Ja sen keksittyämme vielä toinen kiva pikku juttu: Hotellihuoneen seinät eivät olleet äänieristetyt. No, mitäs sillä vuorokausihinnalla voisi odottaa... Mielenkiintoinen yöelämä tosin vaimeni melko nopeasti unihuuruihin.
tiistai 8. heinäkuuta 2008
Hammastahna nimeltä Älä
Maanantai 7.7.2008
Art Fabrikin aamiainen oli yhtä ihana kuin hotelli muutenkin. Tarjolla oli kaikkea mahdollista. Ainoa häiritsevä asia oli se, että pöydän vieressä oli valtava vaaka, jolle oli pakko astua halutessaan mehua tai vettä. Se oli sijoitettu niin ovelasti, että vaa`an näyttö näkyi kaikille ravintolassa istuville! Voiko mitään katalampaa keksiä hotellivieraiden kauhuksi?
Ajoon lähdettiin paikallisen supermarketin, Aldin kautta. Matkaevääksi tarttui mukaan limua, viinirypäleitä, vanukasta, leipää ja tomaatteja. Ai niin, ja tietenkin suklaata. Onkohan tällä reissulla ollut yhtään päivää, jolloin olisimme jääneet ilman suklaata? Hammastahna oli lopussa, ja ostimme sitäkin. Tällä(kin) kertaa tosin nimi taisi olla enne: tahnan nimi oli "Euro Dont", olisiko pitänyt olla ostamatta? Sää oli pilvinen ja painostava, saa nähdä tuleeko ukkosta.
Saksan autobahnien ruuhkat olivat taas paikoin sanoinkuvaamattomia. Tunteja tuhraantui mateluvauhtia etenemällä, joten eväät tulivat tarpeeseen. Maisemat olivatkin onneksi sitten sitäkin hienompia, välillä noustiin 300-500 metrin korkeuteen ja sitten taas tultiin alas jyrkkää mäkeä. Moottoriteillä ei yleensä näytä olevan nopeusrajoituksia, mutta jyrkissä alamäissähän on toki vaarallisempaa, silloin on nopeusrajoitus tai lähinnä kai suositus 120km/h! Suomessa ei monessa paikassa saa ajaa edes niin kovaa!
Ajomatka kestikin lähes kahdeksan tuntia ruuhkineen, vaikkemme pysähtyneet kertaakaan yli 20 minuutiksi tauolle. Perillä olimmekin vasta illansuussa, tällä kertaa siis Frankfurt an der Oderissa. Berliini houkutti kovasti käymään, mutta sinne ajaminen olisi tiennyt vähintään tuntia lisää ajoaikaan, ja hotellille olisimme saapuneet vasta yömyöhällä Berliiniä kierreltyämme. Jätimme sen siis suosiolla väliin, samoin kuin Auto-Stadtin, johon Akia olisi himottanut päästä katsomaan autoja. Onpahan ensi kesänkin reissulle jotain nähtävää.
Gasthaus Goldener Hahn oli jälleen miellyttävä yllätys. Kuvissa nuhjuiselta näyttänyttä paikkaa oli piristetty vauhdikkaalla sisustuksella, (mehän niin kovaasti rakastetaan kitschiä) seinämaalauksilla ja huonekaluja oli uusittu kuvien ottamisen jälkeen. Puhdastakin oli. Lähdimme heti majoittauduttuamme tarkastelemaan pienemmän Frankfurtin ravintolatarjontaa.
Kävelimme ensin pääkatua katsellen maisemia, kadun varrelta sitten löytyikin mukavan näköinen terassiravintola, jossa ihmisillä oli edessään valtavia kaljatuoppeja ja upeita pihviannoksia. Sehän oli siis täydellinen paikka nälkäisille ja janoisille matkalaisille. Söimme todella hyvät, saksalaistyyliset ruoka-annokset kaikkine herkkuineen ja joimme oluet. Aki valitsi Bitburgeria, Johanna taas vaaleaa Erdingeriä. Akin ilme hieman venähti, kun tarjoilija toi lasit eteemme: Johannalle tuotiin 6dl tuoppi, Akille taas 3dl jalkalasi… Ruuan jälkeen saatiin vielä paikalliseen tapaan yrttilikööriä, joka muistutti maultaan vähän Jägermeisteria.
Iltakävelyn teimme Oder-joen rannalla. Tuntui hassulta, että joen ollessa Saksan ja Puolan välinen raja, sai rannalla kävellä noin vain, ja ihmiset näyttivät kävelevän siltaakin pitkin ihan ilman mitään ihmeellisiä rajamuodollisuuksia. Tämän kaiken kai sitten aiheuttaa EU. Johanna on jaksanut tätä ihmetellä joka kerta maata vaihtaessamme.
Kitschin keskellä oli hyvä heittäytyä ansaituille unille. Heittäytyä nimenomaan, Johanna tapansa mukaan kaatua rysähti pedille, joka ei sitten ollutkaan ihan Hästens- laatua... Vuodeparka päästi kammottavan rysähdyksen ja pohja myöntyi painon alla, sälepohja kärsi muutamia pintavaurioita.
Art Fabrikin aamiainen oli yhtä ihana kuin hotelli muutenkin. Tarjolla oli kaikkea mahdollista. Ainoa häiritsevä asia oli se, että pöydän vieressä oli valtava vaaka, jolle oli pakko astua halutessaan mehua tai vettä. Se oli sijoitettu niin ovelasti, että vaa`an näyttö näkyi kaikille ravintolassa istuville! Voiko mitään katalampaa keksiä hotellivieraiden kauhuksi?
Ajoon lähdettiin paikallisen supermarketin, Aldin kautta. Matkaevääksi tarttui mukaan limua, viinirypäleitä, vanukasta, leipää ja tomaatteja. Ai niin, ja tietenkin suklaata. Onkohan tällä reissulla ollut yhtään päivää, jolloin olisimme jääneet ilman suklaata? Hammastahna oli lopussa, ja ostimme sitäkin. Tällä(kin) kertaa tosin nimi taisi olla enne: tahnan nimi oli "Euro Dont", olisiko pitänyt olla ostamatta? Sää oli pilvinen ja painostava, saa nähdä tuleeko ukkosta.
Saksan autobahnien ruuhkat olivat taas paikoin sanoinkuvaamattomia. Tunteja tuhraantui mateluvauhtia etenemällä, joten eväät tulivat tarpeeseen. Maisemat olivatkin onneksi sitten sitäkin hienompia, välillä noustiin 300-500 metrin korkeuteen ja sitten taas tultiin alas jyrkkää mäkeä. Moottoriteillä ei yleensä näytä olevan nopeusrajoituksia, mutta jyrkissä alamäissähän on toki vaarallisempaa, silloin on nopeusrajoitus tai lähinnä kai suositus 120km/h! Suomessa ei monessa paikassa saa ajaa edes niin kovaa!
Ajomatka kestikin lähes kahdeksan tuntia ruuhkineen, vaikkemme pysähtyneet kertaakaan yli 20 minuutiksi tauolle. Perillä olimmekin vasta illansuussa, tällä kertaa siis Frankfurt an der Oderissa. Berliini houkutti kovasti käymään, mutta sinne ajaminen olisi tiennyt vähintään tuntia lisää ajoaikaan, ja hotellille olisimme saapuneet vasta yömyöhällä Berliiniä kierreltyämme. Jätimme sen siis suosiolla väliin, samoin kuin Auto-Stadtin, johon Akia olisi himottanut päästä katsomaan autoja. Onpahan ensi kesänkin reissulle jotain nähtävää.
Gasthaus Goldener Hahn oli jälleen miellyttävä yllätys. Kuvissa nuhjuiselta näyttänyttä paikkaa oli piristetty vauhdikkaalla sisustuksella, (mehän niin kovaasti rakastetaan kitschiä) seinämaalauksilla ja huonekaluja oli uusittu kuvien ottamisen jälkeen. Puhdastakin oli. Lähdimme heti majoittauduttuamme tarkastelemaan pienemmän Frankfurtin ravintolatarjontaa.
Kävelimme ensin pääkatua katsellen maisemia, kadun varrelta sitten löytyikin mukavan näköinen terassiravintola, jossa ihmisillä oli edessään valtavia kaljatuoppeja ja upeita pihviannoksia. Sehän oli siis täydellinen paikka nälkäisille ja janoisille matkalaisille. Söimme todella hyvät, saksalaistyyliset ruoka-annokset kaikkine herkkuineen ja joimme oluet. Aki valitsi Bitburgeria, Johanna taas vaaleaa Erdingeriä. Akin ilme hieman venähti, kun tarjoilija toi lasit eteemme: Johannalle tuotiin 6dl tuoppi, Akille taas 3dl jalkalasi… Ruuan jälkeen saatiin vielä paikalliseen tapaan yrttilikööriä, joka muistutti maultaan vähän Jägermeisteria.
Iltakävelyn teimme Oder-joen rannalla. Tuntui hassulta, että joen ollessa Saksan ja Puolan välinen raja, sai rannalla kävellä noin vain, ja ihmiset näyttivät kävelevän siltaakin pitkin ihan ilman mitään ihmeellisiä rajamuodollisuuksia. Tämän kaiken kai sitten aiheuttaa EU. Johanna on jaksanut tätä ihmetellä joka kerta maata vaihtaessamme.
Kitschin keskellä oli hyvä heittäytyä ansaituille unille. Heittäytyä nimenomaan, Johanna tapansa mukaan kaatua rysähti pedille, joka ei sitten ollutkaan ihan Hästens- laatua... Vuodeparka päästi kammottavan rysähdyksen ja pohja myöntyi painon alla, sälepohja kärsi muutamia pintavaurioita.
Kill Bill taidetehtaalla
Sunnuntai 6.7.2008
Kurjaa lähteä nyt jo ihanasta Pariisista, mutta tännehän tullaan uudestaan. Kaikkea kun ei millään voi nähdä ja tehdä kerralla. Matka saa kuitenkin jatkua, nyt on suunta vähitellen otettava kotia kohti, tosin matkaa sinne kertyy noin 2500km, eli suunnilleen saman verran kuin tähän mennessä jo on ajettu. Reitti menee Saksan läpi, Puolaan ja siitä Via Balticalle, loppumatka kotiin olisi tarkoitus taittaa lautalla Tallinnasta Helsinkiin, mikäli siis jollain lautalla on tilaa meille.
Lämpimän aurinkoisen aamun kunniaksi söimme aamiaista ulkona puiden alla. Leipää, Roquefort- juustoa, persikkarahkaa ja tuoremehua, ei lainkaan hullumpi aloitus päivälle. Navigaattorin täti päätti näyttää meille vielä Ranskan kaunista maaseutua, joten teimme noin kahden tunnin kierroksen pikkuteitä kylien ja viinitilojen läpi. Kelpasihan se hienosti meille, kun ei tässä mitään kiirettäkään ole, tarkoitushan on nimenomaan nähdä mahdollisimman paljon. Reimsin seutu oli todella ihanaa nähtävää täynnä, jokia, kirkkoja, metsää, laaksoja ja kukkuloita.
Ensimmäinen pysähdys oli maalaiskylässä, kun kahvihammasta alkoi kolottaa. Koko kylä vaikutti nukkuvan vielä klo 11 jälkeenkin, ikkunaluukut olivat edessä ja kaupat kiinni, olihan sunnuntai. Löydettyämme kylän ainoan baarin selvisi totuus: kaikki viettivät sunnuntaipäivää ravintolassa joko kahvia tai alkoholia juoden, lapset söivät jäätelöä. Kaikki näyttivät tuntevan toisensa, sisään tulijat tervehtivät jokaista vuoron perään antaen poskisuukon, meitä tosin vain katsottiin pitkään ja hitaasti, kukaan ei tullut suukottelemaan. Joimme hyvät au laitit ja jatkoimme matkantekoa.
Reitti kulki jälleen Belgian halki, mutta tällä kertaa pysähdyimme vain pikaisesti rajan jälkeiselle huoltoasemalle vessaan ja tankkaamaan, muuten ajoimme suoraan Saksaan. Koska tämän päivän ajomatkaa kertyi yli 600km, nälkäkin ehti iskeä jo matkan varrella. Söimme siistissä huoltoasemaravintolassa kalaa ja ranskalaisia. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus käydä Dortmundissa, mutta olimme niin väsyneitä, että päätimme jatkaa saman tien matkaa hotelliin Wuppertaliin.
Tällä kertaa hotelli olikin sitten varsinainen yllätys. Minihinnalla päästiin luksusluokan hotelliin, jossa portieeri lykkäsi meille viiden huoneen avainkortit käteen, käski mennä katsomaan ja sen jälkeen saisimme valita, minkä huoneista haluamme. Tässä hotellissa olivat kaikki huoneet eri tyylillä sisustettuja. Hotellin nimi on Art Fabrik ja se on tehty loft-tyylillä vanhaan tehdasrakennukseen.”Taidetehtaan” idea oli se, että nuoret, tuntemattomat taiteilijat saivat talosta työskentelytilan, suunnittelivat vastalahjaksi hotelliin yhden huoneen sisustuksen ja värityksen sekä koristelivat sen taiteellaan saamatta rahallista korvausta. Sen sijaan taiteilijan työt olivat näyttävästi esillä sekä tietenkin huoneessa että myös hotellin yleisissä tiloissa, kaikki näkyvästi taiteilijan nimellä varustettuina, ja tietenkin ostettavissa.
Huoneet muuttuivat kerros kerrokselta ylöspäin noustaessa suuremmiksi ja hienommiksi, suurin oli valtava morsiussviitti, jossa oli makuuhuoneessa oma poreallaskin. Päätimme kuitenkin tyytyä varaamaamme normaalitason huoneeseen, joka oli halvin (40€, sviitit olivat 55- 65€), sillä sekin oli tilava, viihtyisä ja kattoi hienosti tarpeemme. Huone oli tähän mennessä käyttämistämme hotellihuoneista suurin, huonekorkeuskin oli varmasti yli kolme metriä, ikkunat koko seinän levyiset ja korkuiset, sisustus värikäs muttei liian villi ja kylpyhuone viihtyisä isoine kylpyammeineen.
Rentoutumista tarvittiin yli 600km ajon jälkeen, joten Johanna meni ensi töikseen vaahtokylpyyn ja Aki taas otti päiväunet. Koska matkalla oli syöty tukevasti, tarvittiin iltapalaksi vain tomaatteja ja banaaneja sekä minibaarin sisältö, joka kuului huoneen hintaan. Illan iloksi katsottiin läppäriltä Kill Bill vol 2, joka oli tajunnanräjäyttävän hyvä. Valtavassa, mukavassa sängyssä oli ihana nukkua hyvät unet.
Kurjaa lähteä nyt jo ihanasta Pariisista, mutta tännehän tullaan uudestaan. Kaikkea kun ei millään voi nähdä ja tehdä kerralla. Matka saa kuitenkin jatkua, nyt on suunta vähitellen otettava kotia kohti, tosin matkaa sinne kertyy noin 2500km, eli suunnilleen saman verran kuin tähän mennessä jo on ajettu. Reitti menee Saksan läpi, Puolaan ja siitä Via Balticalle, loppumatka kotiin olisi tarkoitus taittaa lautalla Tallinnasta Helsinkiin, mikäli siis jollain lautalla on tilaa meille.
Lämpimän aurinkoisen aamun kunniaksi söimme aamiaista ulkona puiden alla. Leipää, Roquefort- juustoa, persikkarahkaa ja tuoremehua, ei lainkaan hullumpi aloitus päivälle. Navigaattorin täti päätti näyttää meille vielä Ranskan kaunista maaseutua, joten teimme noin kahden tunnin kierroksen pikkuteitä kylien ja viinitilojen läpi. Kelpasihan se hienosti meille, kun ei tässä mitään kiirettäkään ole, tarkoitushan on nimenomaan nähdä mahdollisimman paljon. Reimsin seutu oli todella ihanaa nähtävää täynnä, jokia, kirkkoja, metsää, laaksoja ja kukkuloita.
Ensimmäinen pysähdys oli maalaiskylässä, kun kahvihammasta alkoi kolottaa. Koko kylä vaikutti nukkuvan vielä klo 11 jälkeenkin, ikkunaluukut olivat edessä ja kaupat kiinni, olihan sunnuntai. Löydettyämme kylän ainoan baarin selvisi totuus: kaikki viettivät sunnuntaipäivää ravintolassa joko kahvia tai alkoholia juoden, lapset söivät jäätelöä. Kaikki näyttivät tuntevan toisensa, sisään tulijat tervehtivät jokaista vuoron perään antaen poskisuukon, meitä tosin vain katsottiin pitkään ja hitaasti, kukaan ei tullut suukottelemaan. Joimme hyvät au laitit ja jatkoimme matkantekoa.
Reitti kulki jälleen Belgian halki, mutta tällä kertaa pysähdyimme vain pikaisesti rajan jälkeiselle huoltoasemalle vessaan ja tankkaamaan, muuten ajoimme suoraan Saksaan. Koska tämän päivän ajomatkaa kertyi yli 600km, nälkäkin ehti iskeä jo matkan varrella. Söimme siistissä huoltoasemaravintolassa kalaa ja ranskalaisia. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus käydä Dortmundissa, mutta olimme niin väsyneitä, että päätimme jatkaa saman tien matkaa hotelliin Wuppertaliin.
Tällä kertaa hotelli olikin sitten varsinainen yllätys. Minihinnalla päästiin luksusluokan hotelliin, jossa portieeri lykkäsi meille viiden huoneen avainkortit käteen, käski mennä katsomaan ja sen jälkeen saisimme valita, minkä huoneista haluamme. Tässä hotellissa olivat kaikki huoneet eri tyylillä sisustettuja. Hotellin nimi on Art Fabrik ja se on tehty loft-tyylillä vanhaan tehdasrakennukseen.”Taidetehtaan” idea oli se, että nuoret, tuntemattomat taiteilijat saivat talosta työskentelytilan, suunnittelivat vastalahjaksi hotelliin yhden huoneen sisustuksen ja värityksen sekä koristelivat sen taiteellaan saamatta rahallista korvausta. Sen sijaan taiteilijan työt olivat näyttävästi esillä sekä tietenkin huoneessa että myös hotellin yleisissä tiloissa, kaikki näkyvästi taiteilijan nimellä varustettuina, ja tietenkin ostettavissa.
Huoneet muuttuivat kerros kerrokselta ylöspäin noustaessa suuremmiksi ja hienommiksi, suurin oli valtava morsiussviitti, jossa oli makuuhuoneessa oma poreallaskin. Päätimme kuitenkin tyytyä varaamaamme normaalitason huoneeseen, joka oli halvin (40€, sviitit olivat 55- 65€), sillä sekin oli tilava, viihtyisä ja kattoi hienosti tarpeemme. Huone oli tähän mennessä käyttämistämme hotellihuoneista suurin, huonekorkeuskin oli varmasti yli kolme metriä, ikkunat koko seinän levyiset ja korkuiset, sisustus värikäs muttei liian villi ja kylpyhuone viihtyisä isoine kylpyammeineen.
Rentoutumista tarvittiin yli 600km ajon jälkeen, joten Johanna meni ensi töikseen vaahtokylpyyn ja Aki taas otti päiväunet. Koska matkalla oli syöty tukevasti, tarvittiin iltapalaksi vain tomaatteja ja banaaneja sekä minibaarin sisältö, joka kuului huoneen hintaan. Illan iloksi katsottiin läppäriltä Kill Bill vol 2, joka oli tajunnanräjäyttävän hyvä. Valtavassa, mukavassa sängyssä oli ihana nukkua hyvät unet.
Miten pysäköidä Eiffel-tornille?
Lauantai 5.7.2008
Yöunet maistuivat taas kerran makoisilta. Eipä ole paljon jouduttu univaikeuksista kärsimään tämän loman aikana, joka ilta ollaan oltu niin väsyneitä. Aamulla suunnattiin lähimpään kauppaan, jonka ajattelimme olevan jotain Inkoon S-marketin kokoluokkaa, ollaanhan suunnilleen Inkoon kokoisessa kylässäkin. Hämmästys oli melkoinen, kun aaltopeltihalli osoittautuikin sisältä älyttömän upeaksi kauppakeskukseksi, suunnilleen Sellon kokoiseksi ja viimeisen päälle viihtyisäksi laitetuksi ostosparatiisiksi.
Rahatilanteen alkaessa pikkuhiljaa tuntua painostavalta, jouduimme tyytymään katseluun, vaikka kirpaisi kovasti, kaikissa liikkeissä oli alennusmyynnit ja tietenkin molemmat olisivat löytäneet kaikkea ihanaa shoppailtavaa. Tässä vaiheessa reissua on kuitenkin mietittävä sitäkin, että kotiin pitäisi päästä, joten ei ostettu mitään muuta kuin ruokaa. Syötiin brunssia autossa, quichet, rahkaa ja mielettömän hyvää tuoreista hedelmistä ja marjoista tehtyä salaattia. Kahvit haettiin bistrosta, jossa ei take-away tainnut olla tuttu käsite. Kahvit saatiin pitkän selittämisen jälkeen kertakäyttöisiin muovimukeihin - hyvää kahvia se silti oli.
Tällä kertaa Pariisiin pääsy kesti vain tunnin verran, vaikka liikennettä oli jälleen ruuhkaksi saakka, lauantaina aamupäivällä! Ihme kaupunki. Eiffel-torni oli ensimmäinen turistikohteemme, mihinkäs se auto silloin jätetäänkään? Kävisikö Eiffel-tornin juurella olevalle lähimmälle pikkukadulle? Käyhän se, jos omistaa Pariisin pysäköintikortin. Tai sitten vain jättää maksamatta, varsinkin jos on jo saanut yhdet sakot. Mitä, eikö se katakaan pysäköintiä missä vain, milloin vain?
Eiffel-torni oli mahtava kokemus! Jo sen juurelle päästyä tuli hieno fiilis, olla historiallisella paikalla, käydä sellaisessa melkein yleissivistykseen kuuluvassa nähtävyydessä. Jonot olivat tietenkin kammottavan pitkiä, yksi neljästä jalasta oli suljettuna ja yhteen pääsi vain portaita. Eli vain kaksi hissiä toiminnassa, lauantaipäivä, koulujen loma-aika ja suosittu kesälomakuukausi. Kiva yhdistelmä. Päätimme ottaa lyhimmän jonon, eli tietenkin sen, mikä johti vain portaisiin. Kävelyä oli tosin edessä vain ensimmäiseen tai toiseen kerrokseen valinnan mukaan. Päätimme kävellä ensimmäiseen ja miettiä siellä, mitä sitten tehdään.
Vaikka aluksi hirvitti, jaksoimme kävellä portaat ongelmitta, kiitos ahkeran kuntosalitreenin. Askelmia oli noin 380 ja korkeus tuntui paljon pahemmalta matkalla kuin ylhäällä tai alhaalla. Portaat olivat onneksi tukevat rautaportaat, mutta alas näki helposti ja tuuli viuhui ympärillä tehden tunteen, että putoaminen olisi helppoa. Toki ympärillä oli joka puolella kunnon suojaverkko, mutta järki ei tottele kun tunne sanoo, että tämä on vaarallista. Perillä olivat jalat vähän pehmeinä kyllä, korkeanpaikan kammo teki tehtävänsä, eikä parantunut niin kuin jotkut väittävät. Kammostahan kärsi toki vain Johanna, Akilla sen sijaan ei ollut mitään ongelmia roikkua reunalla kamera tungettuna turvaverkon läpi, että saisi mahdollisimman näyttäviä kuvia. Ainoa, mitä raaskimme Eiffelistä ostaa, oli 4,50€ maksava vesipullo, olipa muuten kalleinta vettä ikinä (Inkoossa kuutio vettä maksaa jotakuinkin saman verran kuin Eiffelissä litra…)
Päätimme pitkään maisemista nautittuamme nousta vielä toiseen kerrokseen, mutta tällä kertaa hissillä. Liput piti ostaa erikseen automaatista Visalla. Portaiden nousu maksoi 4€/hlö, sillä samalla maksulla olisi saanut kiivetä vielä tokaankin kerrokseen, hissi maksoi ekasta tokaan kerrokseen 6€ kahdelta. Tyyristä lystiä oli siis, mutta toki sen arvoista! Ylimpään kerrokseen emme sitten enää lähteneet, sillä hissijonot tokassa kerroksessa olivat kahden tunnin pituiset. Tuntui hassulta, että jotkut olivat jonottaneet ensin alhaalla jo tunnin verran saadakseen hissiliput, sitten toisessa kerroksessa vielä pari tuntia päälle. Onhan se varmasti hieno kokemus, mutta kyllä toiseltakin tasolta jo näki maisemia aika kivasti. Sovittiin, että ensi kerralla sitten mennään ihan ylös saakka.
Laskeuduttuamme viistoon kulkevalla hissillä takaisin maan kamaralle, oli sää lämmennyt aamun sateen jälkeen mukavan helteiseksi. Jatkoimme nähtävyyksien katselua kävelemällä ympäriinsä ja päätimme mennä Seinen risteilylle jokilaivalla. Kohtuullisella 11 euron hinnalla pääsimme tunniksi viihtyisän vesibussin kannelle katsomaan Pariisin kauneutta ja Seinen upeita siltoja. Aurinko paahtoi, siemailimme Eviania ja kuvia tuli otettua varmaan satoja ja vielä muutama. Parasta oli nähdä maailman kaunein rakennus, Notre Dame, on se vaan upea.
Tänään meillä oli kirjaimellisesti ilmainen pysäköintikin, auto oli koko päivän melkein Eiffel- tornin juurella eikä sakkolappua näkynyt! Päättelimme, että 35€:lla pysäköi siis Pariisissa koko viikonlopun, kalliimmaksi todennäköisesti olisi tullut käyttää parkkihalleja, joita tuskin olisi ollut tarjollakaan ihan niin lähellä haluamiamme paikkoja! Tuuripysäköinti rules!
Todettuamme tämän iloisen seikan, päätimme jättää auton paikoilleen vielä syömisen ajaksi, ja ihan vierestä löytyi jälleen viehättävä bistro, jossa söimme tällä kertaa neljän juuston pastaa (eihän Ranskassa voi olla syömättä juustoja muodossa tai toisessa!) Kyllä olikin herkullista ruokaa, jälkkäriksi otettiin cafe au laitit ja puoliksi yksi crepe au chocolat, joka vei kielen mennessään. Eikä hintakaan ollut Helsingin ravintoloita kummempi (ei turistirysälisää).
Postikortit laatikkoon (toivottavasti oli oikea laatikko, selvinnee lähiviikkoina) ja sitten lähdimme vielä autolla tekemään omaa sight- seeingiä, tällä kertaa ihan tarkoituksella. Aki ajeli ympäri Pariisia kuin vanha taksikuski, pällisteltiin taloja, katuja ja kuuluisia paikkoja. Pysähdyttiin vielä Notre Damen edessä, jälleen kerran pysäköinti onnistui ihan viereen, taisi siinä jotain ihmeellistä sik-sak-viivaa olla, mitähän sekin tarkoitti? Notre Dame oli lähietäisyydeltä vielä upeampi, sen rakentamisessa on käytetty niin mielettömän hienoja yksityiskohtia. Aki tuli hulluksi kameran kanssa, kuvasi ja kuvasi, jokainen pieni kuvio ja koristelu oli toistaan hienompi.
Illan jo hämärtäessä jätettiin vihdoin haikeina Pariisi taakse ja lähdettiin takaisin hotellille. Pariisista ulospääseminen ei ollutkaan ihan helppoa. Osuttiin johonkin etnisiin kortteleihin, joiden iltaelämä oli levittäytynyt kadulle, ihmisiä istui, vaelteli, jutteli, tanssi ja soitti pitkin jalkakäytävää ja katua. Tämän lisäksi autoja oli yhtä paljon kuin aiemminkin, ajotapa yhtä sekopäinen, joten kuvitella saattaa, miten haastavaa ajaminen siellä oli. Vauhtia oli noin 5km/h ja muutaman kilometrin pituisen kadunpätkän ajamiseen meni kauan.
Omassa kylässämme käytiin vielä uudelleen kauppakeskuksen supermarketissa ostamassa iltapalaa ja huomista pitkää ajomatkaa varten evästä. Ehdittiin sinne juuri ennen sulkemista, varttia vaille yhdeksän. Ryysis oli melkoinen ja vartijat yrittivät epätoivoisina ajaa porukkaa kassoille. Heidän hermojaan ei varmaan ollenkaan kiristänyt turistipariskunta, joka ei löytänyt haluamaansa (kilometrin pituiset käytävät) vaan kyseli ”missä on leipää, missä jogurttia?” Johannan huippuhyvällä ei-yhtään-ruosteisella ranskalla…
Illalla katseltiin valokuvia, joita tähän mennessä jo toista tuhatta… Suunniteltiin myös kotiinpaluureittiä netin ja karttojen avulla. Tosi mahtavana apuna on ollut google maps, jonka avulla suunnittelu on sujunut todella vaivattomasti. Varsinkin, kun palvelu etsii hotellit halutulta alueelta, ja laittaa ne hintajärjestykseen, siirtää haluttaessa suoraan varauspalveluun, jossa huoneen voi varata netissä ihan hetkessä, suomeksi. Onnistuisi keneltä tahansa! Täytyykin suositella kaikille tutuille.
Yöunet maistuivat taas kerran makoisilta. Eipä ole paljon jouduttu univaikeuksista kärsimään tämän loman aikana, joka ilta ollaan oltu niin väsyneitä. Aamulla suunnattiin lähimpään kauppaan, jonka ajattelimme olevan jotain Inkoon S-marketin kokoluokkaa, ollaanhan suunnilleen Inkoon kokoisessa kylässäkin. Hämmästys oli melkoinen, kun aaltopeltihalli osoittautuikin sisältä älyttömän upeaksi kauppakeskukseksi, suunnilleen Sellon kokoiseksi ja viimeisen päälle viihtyisäksi laitetuksi ostosparatiisiksi.
Rahatilanteen alkaessa pikkuhiljaa tuntua painostavalta, jouduimme tyytymään katseluun, vaikka kirpaisi kovasti, kaikissa liikkeissä oli alennusmyynnit ja tietenkin molemmat olisivat löytäneet kaikkea ihanaa shoppailtavaa. Tässä vaiheessa reissua on kuitenkin mietittävä sitäkin, että kotiin pitäisi päästä, joten ei ostettu mitään muuta kuin ruokaa. Syötiin brunssia autossa, quichet, rahkaa ja mielettömän hyvää tuoreista hedelmistä ja marjoista tehtyä salaattia. Kahvit haettiin bistrosta, jossa ei take-away tainnut olla tuttu käsite. Kahvit saatiin pitkän selittämisen jälkeen kertakäyttöisiin muovimukeihin - hyvää kahvia se silti oli.
Tällä kertaa Pariisiin pääsy kesti vain tunnin verran, vaikka liikennettä oli jälleen ruuhkaksi saakka, lauantaina aamupäivällä! Ihme kaupunki. Eiffel-torni oli ensimmäinen turistikohteemme, mihinkäs se auto silloin jätetäänkään? Kävisikö Eiffel-tornin juurella olevalle lähimmälle pikkukadulle? Käyhän se, jos omistaa Pariisin pysäköintikortin. Tai sitten vain jättää maksamatta, varsinkin jos on jo saanut yhdet sakot. Mitä, eikö se katakaan pysäköintiä missä vain, milloin vain?
Eiffel-torni oli mahtava kokemus! Jo sen juurelle päästyä tuli hieno fiilis, olla historiallisella paikalla, käydä sellaisessa melkein yleissivistykseen kuuluvassa nähtävyydessä. Jonot olivat tietenkin kammottavan pitkiä, yksi neljästä jalasta oli suljettuna ja yhteen pääsi vain portaita. Eli vain kaksi hissiä toiminnassa, lauantaipäivä, koulujen loma-aika ja suosittu kesälomakuukausi. Kiva yhdistelmä. Päätimme ottaa lyhimmän jonon, eli tietenkin sen, mikä johti vain portaisiin. Kävelyä oli tosin edessä vain ensimmäiseen tai toiseen kerrokseen valinnan mukaan. Päätimme kävellä ensimmäiseen ja miettiä siellä, mitä sitten tehdään.
Vaikka aluksi hirvitti, jaksoimme kävellä portaat ongelmitta, kiitos ahkeran kuntosalitreenin. Askelmia oli noin 380 ja korkeus tuntui paljon pahemmalta matkalla kuin ylhäällä tai alhaalla. Portaat olivat onneksi tukevat rautaportaat, mutta alas näki helposti ja tuuli viuhui ympärillä tehden tunteen, että putoaminen olisi helppoa. Toki ympärillä oli joka puolella kunnon suojaverkko, mutta järki ei tottele kun tunne sanoo, että tämä on vaarallista. Perillä olivat jalat vähän pehmeinä kyllä, korkeanpaikan kammo teki tehtävänsä, eikä parantunut niin kuin jotkut väittävät. Kammostahan kärsi toki vain Johanna, Akilla sen sijaan ei ollut mitään ongelmia roikkua reunalla kamera tungettuna turvaverkon läpi, että saisi mahdollisimman näyttäviä kuvia. Ainoa, mitä raaskimme Eiffelistä ostaa, oli 4,50€ maksava vesipullo, olipa muuten kalleinta vettä ikinä (Inkoossa kuutio vettä maksaa jotakuinkin saman verran kuin Eiffelissä litra…)
Päätimme pitkään maisemista nautittuamme nousta vielä toiseen kerrokseen, mutta tällä kertaa hissillä. Liput piti ostaa erikseen automaatista Visalla. Portaiden nousu maksoi 4€/hlö, sillä samalla maksulla olisi saanut kiivetä vielä tokaankin kerrokseen, hissi maksoi ekasta tokaan kerrokseen 6€ kahdelta. Tyyristä lystiä oli siis, mutta toki sen arvoista! Ylimpään kerrokseen emme sitten enää lähteneet, sillä hissijonot tokassa kerroksessa olivat kahden tunnin pituiset. Tuntui hassulta, että jotkut olivat jonottaneet ensin alhaalla jo tunnin verran saadakseen hissiliput, sitten toisessa kerroksessa vielä pari tuntia päälle. Onhan se varmasti hieno kokemus, mutta kyllä toiseltakin tasolta jo näki maisemia aika kivasti. Sovittiin, että ensi kerralla sitten mennään ihan ylös saakka.
Laskeuduttuamme viistoon kulkevalla hissillä takaisin maan kamaralle, oli sää lämmennyt aamun sateen jälkeen mukavan helteiseksi. Jatkoimme nähtävyyksien katselua kävelemällä ympäriinsä ja päätimme mennä Seinen risteilylle jokilaivalla. Kohtuullisella 11 euron hinnalla pääsimme tunniksi viihtyisän vesibussin kannelle katsomaan Pariisin kauneutta ja Seinen upeita siltoja. Aurinko paahtoi, siemailimme Eviania ja kuvia tuli otettua varmaan satoja ja vielä muutama. Parasta oli nähdä maailman kaunein rakennus, Notre Dame, on se vaan upea.
Tänään meillä oli kirjaimellisesti ilmainen pysäköintikin, auto oli koko päivän melkein Eiffel- tornin juurella eikä sakkolappua näkynyt! Päättelimme, että 35€:lla pysäköi siis Pariisissa koko viikonlopun, kalliimmaksi todennäköisesti olisi tullut käyttää parkkihalleja, joita tuskin olisi ollut tarjollakaan ihan niin lähellä haluamiamme paikkoja! Tuuripysäköinti rules!
Todettuamme tämän iloisen seikan, päätimme jättää auton paikoilleen vielä syömisen ajaksi, ja ihan vierestä löytyi jälleen viehättävä bistro, jossa söimme tällä kertaa neljän juuston pastaa (eihän Ranskassa voi olla syömättä juustoja muodossa tai toisessa!) Kyllä olikin herkullista ruokaa, jälkkäriksi otettiin cafe au laitit ja puoliksi yksi crepe au chocolat, joka vei kielen mennessään. Eikä hintakaan ollut Helsingin ravintoloita kummempi (ei turistirysälisää).
Postikortit laatikkoon (toivottavasti oli oikea laatikko, selvinnee lähiviikkoina) ja sitten lähdimme vielä autolla tekemään omaa sight- seeingiä, tällä kertaa ihan tarkoituksella. Aki ajeli ympäri Pariisia kuin vanha taksikuski, pällisteltiin taloja, katuja ja kuuluisia paikkoja. Pysähdyttiin vielä Notre Damen edessä, jälleen kerran pysäköinti onnistui ihan viereen, taisi siinä jotain ihmeellistä sik-sak-viivaa olla, mitähän sekin tarkoitti? Notre Dame oli lähietäisyydeltä vielä upeampi, sen rakentamisessa on käytetty niin mielettömän hienoja yksityiskohtia. Aki tuli hulluksi kameran kanssa, kuvasi ja kuvasi, jokainen pieni kuvio ja koristelu oli toistaan hienompi.
Illan jo hämärtäessä jätettiin vihdoin haikeina Pariisi taakse ja lähdettiin takaisin hotellille. Pariisista ulospääseminen ei ollutkaan ihan helppoa. Osuttiin johonkin etnisiin kortteleihin, joiden iltaelämä oli levittäytynyt kadulle, ihmisiä istui, vaelteli, jutteli, tanssi ja soitti pitkin jalkakäytävää ja katua. Tämän lisäksi autoja oli yhtä paljon kuin aiemminkin, ajotapa yhtä sekopäinen, joten kuvitella saattaa, miten haastavaa ajaminen siellä oli. Vauhtia oli noin 5km/h ja muutaman kilometrin pituisen kadunpätkän ajamiseen meni kauan.
Omassa kylässämme käytiin vielä uudelleen kauppakeskuksen supermarketissa ostamassa iltapalaa ja huomista pitkää ajomatkaa varten evästä. Ehdittiin sinne juuri ennen sulkemista, varttia vaille yhdeksän. Ryysis oli melkoinen ja vartijat yrittivät epätoivoisina ajaa porukkaa kassoille. Heidän hermojaan ei varmaan ollenkaan kiristänyt turistipariskunta, joka ei löytänyt haluamaansa (kilometrin pituiset käytävät) vaan kyseli ”missä on leipää, missä jogurttia?” Johannan huippuhyvällä ei-yhtään-ruosteisella ranskalla…
Illalla katseltiin valokuvia, joita tähän mennessä jo toista tuhatta… Suunniteltiin myös kotiinpaluureittiä netin ja karttojen avulla. Tosi mahtavana apuna on ollut google maps, jonka avulla suunnittelu on sujunut todella vaivattomasti. Varsinkin, kun palvelu etsii hotellit halutulta alueelta, ja laittaa ne hintajärjestykseen, siirtää haluttaessa suoraan varauspalveluun, jossa huoneen voi varata netissä ihan hetkessä, suomeksi. Onnistuisi keneltä tahansa! Täytyykin suositella kaikille tutuille.
Miten pysäköidä Champs-Elyseesille?
Perjantai 4.7.2008
Hotellin tasoon nähden aamiainen oli kohtuullisen hyvä. Kahvia kuuman maidon kanssa, patonkia, juustoa ja croissanteja, kaikkea mitä ihminen Brysselissä voi toivoa aamupalaksi. Aamu oli aurinkoinen ja lämmin, ajelimme vielä tunnin verran keskustassa ja katselimme nähtävyyksiä. Upea kaupunki!
Alle neljässä tunnissa saavuimme Pariisin laitamille, pieneen Claye-Souillyn kylään, josta olimme varanneet kahdeksi yöksi budjettiluokan hotellin. Vastaanotto oli sangen ystävällinen, vaikka nuori nainen respassa menikin selvästi paniikkiin joutuessaan puhuman englantia. Hyvin se sujui kuitenkin ja pääsimme majoittumaan laivan hyttiä erehdyttävästi muistuttavaan pieneen huoneeseen. Varsinkin kylppäri oli kuin suoraan ruotsinlaivalta, muovisesta kompleksista koostuva koppero, joka oli kuitenkin ihan siisti, onneksi. Johanna tapansa mukaan kuitenkin suihkutteli kaikki paikat desinfiointisuihkeella ennen mihinkään koskemista… Syötiin Suomesta mukana tuotuja ranskalaisia Bastogne-keksejä välipalaksi.
Pariisiin piti tietenkin heti päästä, ensin vain pohdittiin, otetaanko juna vai bussi. Aki kuitenkin totesi, että mennään sinne vaan sekaan, omalla autolla, kyllä siitä hengissä selviää. Laitettiin navigaattoriin sitten määränpääksi Champs-Elysees ja lähdettiin reippaasti Pariisin perjantai-iltapäivän ruuhkaan. Jälleen nähtiin se ihme, että viisikaistainen moottoritie oli molempiin suuntiin täysin tukossa. Jonotuksen vuoksi 40km matkaan meni noin 1,5 tuntia, ja Johanna otti matkalla jopa pienet torkut. Aki sen kuin vain ajoi reippaasti ja kylmähermoisesti. Täytyy sanoa, että ranskalaiset ajaa vähän eri tavalla kuin suomalaiset. Risteyksestä tullaan suoraan eteen, jos halutaan jonoon, niin kiilataan siihen vain, jos joku ei meinaa antaa tietä, avataan ikkuna ja nostetaan käsi pystyyn. Jos ei vieläkään onnistu, niin näytetään vähän nyrkkiä tai töötätään.
Lopulta tultiin Champs-Elyseesille, ajettiin sitä pitkin ja ihmeteltiin: Kotipihasta Pariisin keskustaan omalla autolla! Pysäköintipaikkakin löytyi ihme kyllä ihan ongelmitta sivukadulta, tosin siinä taisi lukea ”varattu takseille” tai jotain sinnepäin, mutta eihän me tyhmät turistit osata ranskaa… Lähdimme siis innokkaina kävelemään kohti Riemukaarta. Matkalla ihmeteltiin kuuluisia kauppoja, muun muassa Disney Storea, Virgin Megastorea, Guccia, Louis Vuittonia, Chanelia ym. Käytiin ihmettelemässä autovalmistajien showroomeja, joissa esiteltiin prototyyppejä ja Formula 1-autoja.
Kahvit juotiin – kehtaako edes myöntää – Starbucksissa jälleen. Puolustukseksi täytyy sanoa, että se on vähän niin kuin Mäkkäri, tietää ennalta mitä saa. Sitä paitsi nyt kofeiinintarve oli niin kova, ettei sitä olisi tyydytetty millään minikokoisella cafe au laitilla, siispä tarvittiin kunnon Grande Americanot. Niiden seuraksi syötiin puoliksi kolmioleipä, vaikka kakut houkuttivat, päivän ruuat olivat kuitenkin jääneet niin vähiin että piti saada jotain ruokaisampaa. Sitten jaksettiin lähteä ihastelemaan kaunista Arc de Triomphea tuhansien muiden turistien kanssa. Oltaisiin mieluusti kiivetty ylöskin, mutta jono oli pitkä ja pääsymaksu turhan kova, joten päätimme tyytyä katselemaan vain alhaalta.
Pitkän kävelyn jälkeen jalat tuntuivat pari senttiä lyhyemmiltä, onneksi molemmilla oli hyvät kengät jalassa, niin vältyttiin rakoilta. Autolle palatessamme meitä odotti kiva pikku yllätys Pariisin poliisilta, parkkisakko. Mitäs sitä muutakaan voisi odottaa, jos pysäköi taksipaikalle tuntikausiksi. Sakko oli vain 35€ ja päätimme maksaa sen vasta, jos kotiin tulee huomautus… Lähdettiin autolla vähän sivummalle ydinkeskustasta etsimään ruokapaikkaa. Pienen haeskelun jälkeen löydettiin oikein miellyttävä bistro, jossa syötiin tosi hyvä neljän juuston pizza puoliksi.
Hotellin tasoon nähden aamiainen oli kohtuullisen hyvä. Kahvia kuuman maidon kanssa, patonkia, juustoa ja croissanteja, kaikkea mitä ihminen Brysselissä voi toivoa aamupalaksi. Aamu oli aurinkoinen ja lämmin, ajelimme vielä tunnin verran keskustassa ja katselimme nähtävyyksiä. Upea kaupunki!
Alle neljässä tunnissa saavuimme Pariisin laitamille, pieneen Claye-Souillyn kylään, josta olimme varanneet kahdeksi yöksi budjettiluokan hotellin. Vastaanotto oli sangen ystävällinen, vaikka nuori nainen respassa menikin selvästi paniikkiin joutuessaan puhuman englantia. Hyvin se sujui kuitenkin ja pääsimme majoittumaan laivan hyttiä erehdyttävästi muistuttavaan pieneen huoneeseen. Varsinkin kylppäri oli kuin suoraan ruotsinlaivalta, muovisesta kompleksista koostuva koppero, joka oli kuitenkin ihan siisti, onneksi. Johanna tapansa mukaan kuitenkin suihkutteli kaikki paikat desinfiointisuihkeella ennen mihinkään koskemista… Syötiin Suomesta mukana tuotuja ranskalaisia Bastogne-keksejä välipalaksi.
Pariisiin piti tietenkin heti päästä, ensin vain pohdittiin, otetaanko juna vai bussi. Aki kuitenkin totesi, että mennään sinne vaan sekaan, omalla autolla, kyllä siitä hengissä selviää. Laitettiin navigaattoriin sitten määränpääksi Champs-Elysees ja lähdettiin reippaasti Pariisin perjantai-iltapäivän ruuhkaan. Jälleen nähtiin se ihme, että viisikaistainen moottoritie oli molempiin suuntiin täysin tukossa. Jonotuksen vuoksi 40km matkaan meni noin 1,5 tuntia, ja Johanna otti matkalla jopa pienet torkut. Aki sen kuin vain ajoi reippaasti ja kylmähermoisesti. Täytyy sanoa, että ranskalaiset ajaa vähän eri tavalla kuin suomalaiset. Risteyksestä tullaan suoraan eteen, jos halutaan jonoon, niin kiilataan siihen vain, jos joku ei meinaa antaa tietä, avataan ikkuna ja nostetaan käsi pystyyn. Jos ei vieläkään onnistu, niin näytetään vähän nyrkkiä tai töötätään.
Lopulta tultiin Champs-Elyseesille, ajettiin sitä pitkin ja ihmeteltiin: Kotipihasta Pariisin keskustaan omalla autolla! Pysäköintipaikkakin löytyi ihme kyllä ihan ongelmitta sivukadulta, tosin siinä taisi lukea ”varattu takseille” tai jotain sinnepäin, mutta eihän me tyhmät turistit osata ranskaa… Lähdimme siis innokkaina kävelemään kohti Riemukaarta. Matkalla ihmeteltiin kuuluisia kauppoja, muun muassa Disney Storea, Virgin Megastorea, Guccia, Louis Vuittonia, Chanelia ym. Käytiin ihmettelemässä autovalmistajien showroomeja, joissa esiteltiin prototyyppejä ja Formula 1-autoja.
Kahvit juotiin – kehtaako edes myöntää – Starbucksissa jälleen. Puolustukseksi täytyy sanoa, että se on vähän niin kuin Mäkkäri, tietää ennalta mitä saa. Sitä paitsi nyt kofeiinintarve oli niin kova, ettei sitä olisi tyydytetty millään minikokoisella cafe au laitilla, siispä tarvittiin kunnon Grande Americanot. Niiden seuraksi syötiin puoliksi kolmioleipä, vaikka kakut houkuttivat, päivän ruuat olivat kuitenkin jääneet niin vähiin että piti saada jotain ruokaisampaa. Sitten jaksettiin lähteä ihastelemaan kaunista Arc de Triomphea tuhansien muiden turistien kanssa. Oltaisiin mieluusti kiivetty ylöskin, mutta jono oli pitkä ja pääsymaksu turhan kova, joten päätimme tyytyä katselemaan vain alhaalta.
Pitkän kävelyn jälkeen jalat tuntuivat pari senttiä lyhyemmiltä, onneksi molemmilla oli hyvät kengät jalassa, niin vältyttiin rakoilta. Autolle palatessamme meitä odotti kiva pikku yllätys Pariisin poliisilta, parkkisakko. Mitäs sitä muutakaan voisi odottaa, jos pysäköi taksipaikalle tuntikausiksi. Sakko oli vain 35€ ja päätimme maksaa sen vasta, jos kotiin tulee huomautus… Lähdettiin autolla vähän sivummalle ydinkeskustasta etsimään ruokapaikkaa. Pienen haeskelun jälkeen löydettiin oikein miellyttävä bistro, jossa syötiin tosi hyvä neljän juuston pizza puoliksi.
Miten viisikaistainen moottoritie voi olla tukossa?
Torstai 3.7.2008
Makoisilta unilta oli kiva herätä virkeänä. Majatalon huone ja kylppäri olivat siistit ja mukavat ja paikasta jäi hyvä muisto. Aamiainenkin ajoi asiansa, sämpylää, juustoa, leikkeleitä, mysliä ja kahvia riittävästi, niin taas jaksaa ajaa. Helle oli painostava heti aamusta, auton lämpömittari näytti +28 astetta jo kymmenen aikaan.
Ajoimme kauniin maaseudun läpi autobahnille. Saksalaiset moottoritiet ovatkin sitten jo huomattavasti vaativampia ajaa kuin Tanskan tai Ruotsin. Nopeusrajoituksettomalla vasemmanpuolisella kaistalla ajaessa tulee aina joku hetkessä peräpeiliin kiinni valoja vilkuttelemaan, että ohi pitäisi päästä, vaikka vauhtia olisi 150km/h! Mersut, Audit ja Bemarit menevät niin kovaa kuin myllystä lähtee, eli arviolta 180-220km/h. Näytti kyllä tosi kamalalta… Pidimme tiuhaan taukoja, noin kahden tunnin välein, ja vaihdoimme kuskia, koska kovaa ajaminen vieraassa paikassa vaatii kovasti keskittymistä. Kahden tunnin ajamisen jälkeen olikin jo levon tarpeessa.
Koko päivän syömiset käsittivät aamiaisen lisäksi vain vettä, limua ja karkkia, koska emme viitsineet pysähtyä pitemmäksi ajaksi. Tämän päivän ajomatka oli tähän mennessä pisin, noin 520km. Suunnitelmista poiketen emme pysähtyneet edes Düssledorfia katsomaan, koska siellä oli kammottava rankkasade sekä ruuhka-aika pahimmillaan. Jouduimme seisomaan ruuhkassa yhteensä lähes kaksi tuntia, nopeuden ollessa noin 8km/h ja jonot olivat varmasti kymmenen kilometrin pituisia. Niitä aiheuttivat sekä tietyöt että töistäpaluuaika. Tuntui aika hurjalta, että viisikaistaisen tien kaikki kaistat olivat tukossa kilometrien matkalta, ei ihme, että täällä saasteongelma on käsittämätön.
Perille Brysseliin saavuimme noin klo 19.30 lähdettyämme aamulla kymmenen jälkeen Saksasta, joten päivä oli ollut melko rankka. Nälkä kurni niin kovasti, että kädet tärisivät verensokerin alhaisuudesta johtuen. Ensi töiksemme hotelliin kirjoittauduttuamme lähdimmekin etsimään ravintolaa. Brysselissä satoi myös kovasti, joten jätimme kameran hotelliin. Sääli, koska kuvattavaa olisi riittänyt. Onneksi jälleen kerran Akin kännykkäkamera pelasti tilanteen. Esimerkiksi Hergén maalaamat talon korkuiset seinämaalaukset olivat näkemisen arvoisia!
Kauan kaivatun päivällisen saimme viihtyisästä oluttuvasta, kanaa roquefort- kastikkeella ja paikalliseen tapaan valmistettuja pottuja öljyssä, pinaattia, papuja ja tuoretta patonkia, ihanaa!! Isot olutkolpakot tietenkin kyytipojiksi ja jälkiruoka, banana split kruunasi aterianautinnon nälkäisille matkalaisille.
Sateen tauottua teimme iltakävelyn Brysselin keskustassa ihmetellen kaunista kaupunkia. Silmät ja aivot alkavat vähitellen saada yliannostusta kaikesta kauniista katseltavasta! Rättipoikkiväsyneinä palasimme nuhjuiseen yhden tähden budjettimajoitukseemme. Brysselin hotelli Aristote oli lähinnä interreilaajien ja travellerien suosima, vanha hotelli. Huone oli onneksi jotakuinkin siisti, siinä oli oma vessa ja kylpyhuone ja mukavat sängyt. Ei siellä viikkoa olisi viihtynyt, mutta yön yli nukkumiseen väsyneenä se sopi hyvin. Mainostettua wlan-yhteyttä emme saaneet toimimaan, vaikka Aki kävi vastaanotosta hakemassa salasanankin siihen, mutta onneksi kännykkädatan avulla saimme sen verran nettiyhteyttä aikaan, että Aki pääsi siirtämään vähän kuvia Picasaan. Vielä, kun Johanna saisi aikaan siirtää tämän sepustuksen blogiin kaikkien nähtäville, niin olisi tästä näppäimistön naputtelusta jotain hyötyä muillekin kuin omaksi iloksi.
Makoisilta unilta oli kiva herätä virkeänä. Majatalon huone ja kylppäri olivat siistit ja mukavat ja paikasta jäi hyvä muisto. Aamiainenkin ajoi asiansa, sämpylää, juustoa, leikkeleitä, mysliä ja kahvia riittävästi, niin taas jaksaa ajaa. Helle oli painostava heti aamusta, auton lämpömittari näytti +28 astetta jo kymmenen aikaan.
Ajoimme kauniin maaseudun läpi autobahnille. Saksalaiset moottoritiet ovatkin sitten jo huomattavasti vaativampia ajaa kuin Tanskan tai Ruotsin. Nopeusrajoituksettomalla vasemmanpuolisella kaistalla ajaessa tulee aina joku hetkessä peräpeiliin kiinni valoja vilkuttelemaan, että ohi pitäisi päästä, vaikka vauhtia olisi 150km/h! Mersut, Audit ja Bemarit menevät niin kovaa kuin myllystä lähtee, eli arviolta 180-220km/h. Näytti kyllä tosi kamalalta… Pidimme tiuhaan taukoja, noin kahden tunnin välein, ja vaihdoimme kuskia, koska kovaa ajaminen vieraassa paikassa vaatii kovasti keskittymistä. Kahden tunnin ajamisen jälkeen olikin jo levon tarpeessa.
Koko päivän syömiset käsittivät aamiaisen lisäksi vain vettä, limua ja karkkia, koska emme viitsineet pysähtyä pitemmäksi ajaksi. Tämän päivän ajomatka oli tähän mennessä pisin, noin 520km. Suunnitelmista poiketen emme pysähtyneet edes Düssledorfia katsomaan, koska siellä oli kammottava rankkasade sekä ruuhka-aika pahimmillaan. Jouduimme seisomaan ruuhkassa yhteensä lähes kaksi tuntia, nopeuden ollessa noin 8km/h ja jonot olivat varmasti kymmenen kilometrin pituisia. Niitä aiheuttivat sekä tietyöt että töistäpaluuaika. Tuntui aika hurjalta, että viisikaistaisen tien kaikki kaistat olivat tukossa kilometrien matkalta, ei ihme, että täällä saasteongelma on käsittämätön.
Perille Brysseliin saavuimme noin klo 19.30 lähdettyämme aamulla kymmenen jälkeen Saksasta, joten päivä oli ollut melko rankka. Nälkä kurni niin kovasti, että kädet tärisivät verensokerin alhaisuudesta johtuen. Ensi töiksemme hotelliin kirjoittauduttuamme lähdimmekin etsimään ravintolaa. Brysselissä satoi myös kovasti, joten jätimme kameran hotelliin. Sääli, koska kuvattavaa olisi riittänyt. Onneksi jälleen kerran Akin kännykkäkamera pelasti tilanteen. Esimerkiksi Hergén maalaamat talon korkuiset seinämaalaukset olivat näkemisen arvoisia!
Kauan kaivatun päivällisen saimme viihtyisästä oluttuvasta, kanaa roquefort- kastikkeella ja paikalliseen tapaan valmistettuja pottuja öljyssä, pinaattia, papuja ja tuoretta patonkia, ihanaa!! Isot olutkolpakot tietenkin kyytipojiksi ja jälkiruoka, banana split kruunasi aterianautinnon nälkäisille matkalaisille.
Sateen tauottua teimme iltakävelyn Brysselin keskustassa ihmetellen kaunista kaupunkia. Silmät ja aivot alkavat vähitellen saada yliannostusta kaikesta kauniista katseltavasta! Rättipoikkiväsyneinä palasimme nuhjuiseen yhden tähden budjettimajoitukseemme. Brysselin hotelli Aristote oli lähinnä interreilaajien ja travellerien suosima, vanha hotelli. Huone oli onneksi jotakuinkin siisti, siinä oli oma vessa ja kylpyhuone ja mukavat sängyt. Ei siellä viikkoa olisi viihtynyt, mutta yön yli nukkumiseen väsyneenä se sopi hyvin. Mainostettua wlan-yhteyttä emme saaneet toimimaan, vaikka Aki kävi vastaanotosta hakemassa salasanankin siihen, mutta onneksi kännykkädatan avulla saimme sen verran nettiyhteyttä aikaan, että Aki pääsi siirtämään vähän kuvia Picasaan. Vielä, kun Johanna saisi aikaan siirtää tämän sepustuksen blogiin kaikkien nähtäville, niin olisi tästä näppäimistön naputtelusta jotain hyötyä muillekin kuin omaksi iloksi.
Smörrebrödejä, haisevia vaatteita ja tuuripysäköintiä
Keskiviikko 2.7.2008
Aamuyöstä uni alkoi maistua paremmin, mutta silloin aamukaste kasteli teltan seinät kokonaan läpimäriksi. Mielenkiintoista sinänsä, että pakkauksessa mainostettiin teltan kestävän 800mm sadetta, siis hetkinen, kahdeksan, ei vaan 80 senttiä!?! Siis eivätkö teltan asukkaat tuollaisessa vedenpaisumuksessa olisi millänsäkään? Teltta varmaan kelluisi? Oli miten oli, jo pelkkä kaste siis riitti siihen, että aamulla peitot ja tyynyt olivat aivan nihkeän kosteita, ja heti herättyä nostimme ne auton penkkien selkänojille kuivumaan ja tuulettumaan. Haju teltassa oli myös aivan kammottava, mistähän sekin lienee tullut…
Leirintäalueen pesutilat olivat hyvää uimahalli-tasoa (ilman uima-allasta tosin) ja niitä siivottiin usein. Meidän ei siis tarvinnut turvautua Johannan varalle mukaan ottamiin kosteuspyyhkeisiin. Aamukahvia meillä ei ollut, mutta kyllä Pepsi Maxillakin hätätilanteessa hereille pääsee. Aamiaiseksi syötiin aitotanskalaisia smörrebrödejä kaikilla mahdollisilla täytteillä, hyvää oli.
Teltan purkamisen ja auton pakkaamisen jälkeen matka sai taas jatkua. Tällä kertaa suuntana Hampuri, Saksa ja ensimmäisen kuskin roolissa Johanna. Rajanylitys Saksaan oli mahdollisimman koruton. Kyltissä luki ”EU Deutschland Germany” ja Saksassa oltiin. Ei mitään pysäytystä, ei rajatarkastuksia, mitään. Hämmästyttävää!
Saksan puolen ensimmäisellä huoltoasemalla pysähdyttiin tankkaamaan autoa bensalla ja itseämme kahvilla ja Ben&Jerry`s- jäätelöllä. Joku suomalainen pummin näköinen ja todella pahan hajuinen poika tuli kysymään kyytiä itselleen ja kaverilleen Hampuriin. Onneksi meidän auto oli niin täynnä tavaraa, että saatoimme hyvällä omallatunnolla kieltäytyä vedoten siihen, etteivät he tavaroineen mahtuisi autoomme. Poliisit olivat kuulemma kärränneet heidät moottoritien sivusta pois liftaamasta. Hajun perusteella lifitreissua oli jatkunut jo useamman päivän.
Hampurissa ulos autosta astuessamme vasta huomasimme, miten päivä oli lämmennyt etelään päin tullessamme. Lämpöä oli vaatimattomat 32 astetta! Ilmastoidussa autossahan sitä ei ollut juuri huomannut. Jätimme auton härskisti ”nur mit parking-schein”- paikalle, vaikkei meillä tietenkään mitään pysäköintilupaa ollut, toivoimme vain, ettemme saisi sakkoja. Teimme noin tunnin kävelylenkin Hampurin keskustassa hienoa arkkitehtuuria ja siistiä katukuvaa ihmetellen. Kuumuuteen auttoivat hyvin Starbucksissa nautitut Ice Lattet mahtavien porkkanakakkusiivujen kera! Siinä tulikin päivän kaloritarve kerralla täytettyä.
Pääsimme jatkamaan matkaa ilman parkkisakkoja. Navigaattoriin ohjelmoitiin seuraavaksi pikkuinen maalaiskylä Hampurista lounaaseen, koska olimme varanneet sieltä pienen, halvan majatalon seuraavaksi yöksi. Kylä nimeltä Schneverdingen löytyi helposti, ja olikin todella idyllinen maaseutunähtävyys. Peltojen ja aarniometsän keskeltä löytyi eloisa, viihtyisä paikka, jossa talojen katot oli tehty perinteisesti oljesta ja kadut olivat kapeita.
Majatalon pihaan ajettuamme tuli isäntä heti tervehtimään kädestä pitäen, esittäytyi ja näytti huoneemme. Viihtyisä, kodikas ja siisti olivat ensivaikutelmia ja pääsimme nauttimaan lepohetkestä. Illan ohjelmaan kuului vain ruokakaupan etsiminen, ja paikallinen Lidl löytyikin helposti isännän antaman kartan avulla. Kävelimme hieman kylän keskustassa ennen ruokaostoksilla käymistä. Lidlistä ostettiin 17 eurolla todella hyvät eväät, olutta ja jotain ihmeellistä omenavodkaa kotiin viemisiksi. Suomen Lidl ei tuntunutkaan yhtäkkiä enää ollenkaan halvalta…
Perinteisesti illalla ei paljon tarvinnut miettiä, mitä tekisi, kuvien katselun jälkeen nimittäin alkoivat silmät painua kiinni ja nukkumaan meneminen tuntui todella hyvältä idealta.
Aamuyöstä uni alkoi maistua paremmin, mutta silloin aamukaste kasteli teltan seinät kokonaan läpimäriksi. Mielenkiintoista sinänsä, että pakkauksessa mainostettiin teltan kestävän 800mm sadetta, siis hetkinen, kahdeksan, ei vaan 80 senttiä!?! Siis eivätkö teltan asukkaat tuollaisessa vedenpaisumuksessa olisi millänsäkään? Teltta varmaan kelluisi? Oli miten oli, jo pelkkä kaste siis riitti siihen, että aamulla peitot ja tyynyt olivat aivan nihkeän kosteita, ja heti herättyä nostimme ne auton penkkien selkänojille kuivumaan ja tuulettumaan. Haju teltassa oli myös aivan kammottava, mistähän sekin lienee tullut…
Leirintäalueen pesutilat olivat hyvää uimahalli-tasoa (ilman uima-allasta tosin) ja niitä siivottiin usein. Meidän ei siis tarvinnut turvautua Johannan varalle mukaan ottamiin kosteuspyyhkeisiin. Aamukahvia meillä ei ollut, mutta kyllä Pepsi Maxillakin hätätilanteessa hereille pääsee. Aamiaiseksi syötiin aitotanskalaisia smörrebrödejä kaikilla mahdollisilla täytteillä, hyvää oli.
Teltan purkamisen ja auton pakkaamisen jälkeen matka sai taas jatkua. Tällä kertaa suuntana Hampuri, Saksa ja ensimmäisen kuskin roolissa Johanna. Rajanylitys Saksaan oli mahdollisimman koruton. Kyltissä luki ”EU Deutschland Germany” ja Saksassa oltiin. Ei mitään pysäytystä, ei rajatarkastuksia, mitään. Hämmästyttävää!
Saksan puolen ensimmäisellä huoltoasemalla pysähdyttiin tankkaamaan autoa bensalla ja itseämme kahvilla ja Ben&Jerry`s- jäätelöllä. Joku suomalainen pummin näköinen ja todella pahan hajuinen poika tuli kysymään kyytiä itselleen ja kaverilleen Hampuriin. Onneksi meidän auto oli niin täynnä tavaraa, että saatoimme hyvällä omallatunnolla kieltäytyä vedoten siihen, etteivät he tavaroineen mahtuisi autoomme. Poliisit olivat kuulemma kärränneet heidät moottoritien sivusta pois liftaamasta. Hajun perusteella lifitreissua oli jatkunut jo useamman päivän.
Hampurissa ulos autosta astuessamme vasta huomasimme, miten päivä oli lämmennyt etelään päin tullessamme. Lämpöä oli vaatimattomat 32 astetta! Ilmastoidussa autossahan sitä ei ollut juuri huomannut. Jätimme auton härskisti ”nur mit parking-schein”- paikalle, vaikkei meillä tietenkään mitään pysäköintilupaa ollut, toivoimme vain, ettemme saisi sakkoja. Teimme noin tunnin kävelylenkin Hampurin keskustassa hienoa arkkitehtuuria ja siistiä katukuvaa ihmetellen. Kuumuuteen auttoivat hyvin Starbucksissa nautitut Ice Lattet mahtavien porkkanakakkusiivujen kera! Siinä tulikin päivän kaloritarve kerralla täytettyä.
Pääsimme jatkamaan matkaa ilman parkkisakkoja. Navigaattoriin ohjelmoitiin seuraavaksi pikkuinen maalaiskylä Hampurista lounaaseen, koska olimme varanneet sieltä pienen, halvan majatalon seuraavaksi yöksi. Kylä nimeltä Schneverdingen löytyi helposti, ja olikin todella idyllinen maaseutunähtävyys. Peltojen ja aarniometsän keskeltä löytyi eloisa, viihtyisä paikka, jossa talojen katot oli tehty perinteisesti oljesta ja kadut olivat kapeita.
Majatalon pihaan ajettuamme tuli isäntä heti tervehtimään kädestä pitäen, esittäytyi ja näytti huoneemme. Viihtyisä, kodikas ja siisti olivat ensivaikutelmia ja pääsimme nauttimaan lepohetkestä. Illan ohjelmaan kuului vain ruokakaupan etsiminen, ja paikallinen Lidl löytyikin helposti isännän antaman kartan avulla. Kävelimme hieman kylän keskustassa ennen ruokaostoksilla käymistä. Lidlistä ostettiin 17 eurolla todella hyvät eväät, olutta ja jotain ihmeellistä omenavodkaa kotiin viemisiksi. Suomen Lidl ei tuntunutkaan yhtäkkiä enää ollenkaan halvalta…
Perinteisesti illalla ei paljon tarvinnut miettiä, mitä tekisi, kuvien katselun jälkeen nimittäin alkoivat silmät painua kiinni ja nukkumaan meneminen tuntui todella hyvältä idealta.
Pingviinien ruokinta-aika
Tiistai 1.7.2008
Makoisien neljän tähden hotelliunien jälkeen lähdettiin aamiaiselle korkein odotuksin. Hotellin yleinen taso antoi kuitenkin odottaa enemmän kuin mitä aamiaisella oli sittenkään tarjolla. Eilisen luxusaamupala mielessä ei tämä yltänyt läheskään sen tasolle, vaikka puitteet olivatkin paljon tasokkaammat. Ruoka oli keskinkertaista, pliisua ja ruokasali täpötäynnä. Koko toinen puoli salista oli suljettu, vaikka porukkaa olisi riittänyt helposti täyttämään senkin. Erikoista. Kahvia kuitenkin sai koko pannullisen pöytään, joten sitä ainakin riitti.
Pakollisen Kööpenhamina-maisemareitin jälkeen päästiin moottoritielle, Aki ratissa. Suunta otettiin kohti Fyn-saarta ja Odensea. Siellä oli tarkoitus tehdä vain pikapysähdys ja kiertää kaupungin läpi nopeasti autolla, että nähtäisiin vähän, millainen paikka Odense on. Johanna bongasi kuitenkin kyltin, jossa mainostettiin Odense Zoota, ja kyltin päätähtinä olivat pingviinit! Itkuhan siitä meinasi tulla, ennen kuin Aki tajusi, että sinne pitää päästä. Päästiin, ja kyllä Akikin niistä pinguista tykkäsi kovasti. Niitä ihasteltiin kauan, muut eläimet vilkaistiin vain nopeasti. Eläintarhan kierros kesti noin 1,5 tuntia ja maksoi 19€/hlö. Ja oli takuulla hintansa väärti! Aurinko lämmitti kovasti, mutta pingviinien talossa oli mukavan viileää, ja pingviineillä oli sopivasti juuri ruokinta-aika, eli päästiin näkemään, kun hoitaja syötti niille kokonaisia kaloja. Yhteen pieneen pingviiniin mahtui noin kolme kalaa!
Hyvällä mielellä jatkettiin matkaa kohti päivän päämäärää, Århusia. Matka taittui jälleen upeissa maisemissa, Tanskassa on hyvät moottoritiet, osassa ei ollut lainkaan nopeusrajoituksia, joten ajettiin niin kovaa kuin uskallettiin, käytännössä noin 140km/h, ajoittain jopa 160km/h. Pitkät, hienot sillat ylitettiin Fynille ja sieltä pois ajettaessa, Ison-Beltin sillalla oli siltamaksu, joka onneksi oli halvempi kuin edellinen, olisiko ollut 150DKK (noin 16€).
Århusissa oltiin iltapäivällä viiden jälkeen. Oltiin valmiiksi katsottu netistä leirintäalue, joka näytti viihtyisältä. Ajettiin sinne, kirjauduttiin asukkaiksi, saatiin vuoden voimassa oleva Tanskan leirintäkortti (nyt voidaan leiriytyä enemmänkin!) ja kiva telttapaikka ihan meren rannalta. Pystytettiin meidän säälittävän pieni telttamme, laitettiin petivaatteet valmiiksi ja tuuletettiin vähän autoa. Sitten käveltiin leirintäalueen rantaan ihastelemaan maisemia. Todella kaunis, pitkä hiekkaranta! Otettiin kuvia, käveltiin hiekassa ja Johanna haaveili uimisesta. Haaveeksi se jäi, sillä vesi oli jäätävän kylmää.
Tarkoituksena koko Århusin kierroksessa oli nähdä kuuluisa vanha kaupunki, Gamle By, joten etsittiin se. Olisi vain pitänyt arvata, että kyllähän tuollaisessa turistinähtävyydessä on aukioloajat ja sisäänpääsymaksut! Kellohan oli jo sen verran, että se oli suljettu noin kaksi tuntia aiemmin, eikä sisäänpääsymaksukaan mikään ihan halpa olisi ollut… Mikä neuvoksi? Onneksi Aki keksi, että katsotaan nyt sen verran, mitä nähdään menemättä portista. Koko alue oli täysin avoin (vähän niin kuin Seurasaari) ja pääsimme joka paikkaan, paitsi taloihin sisälle! Ja niihinkin näki ikkunoista. Eli onni onnettomuudessa, säästettiin 28€… (melkein sen, mitä meni budjetin ohi eläintarhassa käydessä!)
Sitten piti löytää ruokakauppa, mikä tuntui tämän päivän vaikeimmalta tehtävältä. Tuntui siltä, ettei koko Århusissa ole yhtään ruokakauppaa, kaikkia muita kauppoja sekä ravintoloita löytyi sen sijaan vaikka millä mitalla. Budjetin vuoksi olimme kuitenkin jo päättäneet syödä tänään vain kaupasta ostettua ruokaa, ei ole varaa syödä ihan joka päivä ravintolassa, ainakaan jos meinataan päästä vielä kotiinkin. Sitten, liikennevalojen vaihtumista odottaessa Johanna huomasi kaupan nimeltä Netto. Se kuulosti juuri hyvältä matalan budjetin reissaajille! Se osoittautui hyvin paljon Lidlin kaltaiseksi kaupaksi, hinnat erittäin hyvää tasoa ja saimme sieltä kaikki tarvittavat eväät. Akin Visa Electron ei vain kelvannut siellä, mutta onneksi meillä oli vielä 150DKK käteistä, joten vain kaljat jouduttiin jättämään pois ostoksista. Ei siis juotu Tanskalaista olutta, mutta mitäs siitä, saahan sitä Suomestakin, Tuborgia nääs.
Yö teltassa oli vähintään mielenkiintoinen meille ei-leirielämähenkisille. Onneksi ei ollut hyttysiä eikä muita öttiäisiä. Teltassa oli ihan lämmin, olihan se ollut iltapäivän auringossa. Meillä oli patjoina vain ohuet retkeilijöiden makuualustat, eikä meillä mitään makuupusseja ole, joten peitot ja tyynyt saivat kelvata. Ja kun kaksi 180-senttistä yrittää mahtua markkinoiden pienimpään telttaan, on tila aika rajoitettua. Asentoja, joissa mahtui nukkumaan oli tasan kaksi: vasemmalla kyljellä ja oikealla kyljellä. Unta sai odottaa melko pitkään, mutta kyllä se ihan hyvältä sitten maistui, lintujen laulaessa koko yön yläpuolellamme olevalla oksalla. Jossain vaiheessa Johanna tosin uhkasi murhata kovaäänisimmät linnut…
Makoisien neljän tähden hotelliunien jälkeen lähdettiin aamiaiselle korkein odotuksin. Hotellin yleinen taso antoi kuitenkin odottaa enemmän kuin mitä aamiaisella oli sittenkään tarjolla. Eilisen luxusaamupala mielessä ei tämä yltänyt läheskään sen tasolle, vaikka puitteet olivatkin paljon tasokkaammat. Ruoka oli keskinkertaista, pliisua ja ruokasali täpötäynnä. Koko toinen puoli salista oli suljettu, vaikka porukkaa olisi riittänyt helposti täyttämään senkin. Erikoista. Kahvia kuitenkin sai koko pannullisen pöytään, joten sitä ainakin riitti.
Pakollisen Kööpenhamina-maisemareitin jälkeen päästiin moottoritielle, Aki ratissa. Suunta otettiin kohti Fyn-saarta ja Odensea. Siellä oli tarkoitus tehdä vain pikapysähdys ja kiertää kaupungin läpi nopeasti autolla, että nähtäisiin vähän, millainen paikka Odense on. Johanna bongasi kuitenkin kyltin, jossa mainostettiin Odense Zoota, ja kyltin päätähtinä olivat pingviinit! Itkuhan siitä meinasi tulla, ennen kuin Aki tajusi, että sinne pitää päästä. Päästiin, ja kyllä Akikin niistä pinguista tykkäsi kovasti. Niitä ihasteltiin kauan, muut eläimet vilkaistiin vain nopeasti. Eläintarhan kierros kesti noin 1,5 tuntia ja maksoi 19€/hlö. Ja oli takuulla hintansa väärti! Aurinko lämmitti kovasti, mutta pingviinien talossa oli mukavan viileää, ja pingviineillä oli sopivasti juuri ruokinta-aika, eli päästiin näkemään, kun hoitaja syötti niille kokonaisia kaloja. Yhteen pieneen pingviiniin mahtui noin kolme kalaa!
Hyvällä mielellä jatkettiin matkaa kohti päivän päämäärää, Århusia. Matka taittui jälleen upeissa maisemissa, Tanskassa on hyvät moottoritiet, osassa ei ollut lainkaan nopeusrajoituksia, joten ajettiin niin kovaa kuin uskallettiin, käytännössä noin 140km/h, ajoittain jopa 160km/h. Pitkät, hienot sillat ylitettiin Fynille ja sieltä pois ajettaessa, Ison-Beltin sillalla oli siltamaksu, joka onneksi oli halvempi kuin edellinen, olisiko ollut 150DKK (noin 16€).
Århusissa oltiin iltapäivällä viiden jälkeen. Oltiin valmiiksi katsottu netistä leirintäalue, joka näytti viihtyisältä. Ajettiin sinne, kirjauduttiin asukkaiksi, saatiin vuoden voimassa oleva Tanskan leirintäkortti (nyt voidaan leiriytyä enemmänkin!) ja kiva telttapaikka ihan meren rannalta. Pystytettiin meidän säälittävän pieni telttamme, laitettiin petivaatteet valmiiksi ja tuuletettiin vähän autoa. Sitten käveltiin leirintäalueen rantaan ihastelemaan maisemia. Todella kaunis, pitkä hiekkaranta! Otettiin kuvia, käveltiin hiekassa ja Johanna haaveili uimisesta. Haaveeksi se jäi, sillä vesi oli jäätävän kylmää.
Tarkoituksena koko Århusin kierroksessa oli nähdä kuuluisa vanha kaupunki, Gamle By, joten etsittiin se. Olisi vain pitänyt arvata, että kyllähän tuollaisessa turistinähtävyydessä on aukioloajat ja sisäänpääsymaksut! Kellohan oli jo sen verran, että se oli suljettu noin kaksi tuntia aiemmin, eikä sisäänpääsymaksukaan mikään ihan halpa olisi ollut… Mikä neuvoksi? Onneksi Aki keksi, että katsotaan nyt sen verran, mitä nähdään menemättä portista. Koko alue oli täysin avoin (vähän niin kuin Seurasaari) ja pääsimme joka paikkaan, paitsi taloihin sisälle! Ja niihinkin näki ikkunoista. Eli onni onnettomuudessa, säästettiin 28€… (melkein sen, mitä meni budjetin ohi eläintarhassa käydessä!)
Sitten piti löytää ruokakauppa, mikä tuntui tämän päivän vaikeimmalta tehtävältä. Tuntui siltä, ettei koko Århusissa ole yhtään ruokakauppaa, kaikkia muita kauppoja sekä ravintoloita löytyi sen sijaan vaikka millä mitalla. Budjetin vuoksi olimme kuitenkin jo päättäneet syödä tänään vain kaupasta ostettua ruokaa, ei ole varaa syödä ihan joka päivä ravintolassa, ainakaan jos meinataan päästä vielä kotiinkin. Sitten, liikennevalojen vaihtumista odottaessa Johanna huomasi kaupan nimeltä Netto. Se kuulosti juuri hyvältä matalan budjetin reissaajille! Se osoittautui hyvin paljon Lidlin kaltaiseksi kaupaksi, hinnat erittäin hyvää tasoa ja saimme sieltä kaikki tarvittavat eväät. Akin Visa Electron ei vain kelvannut siellä, mutta onneksi meillä oli vielä 150DKK käteistä, joten vain kaljat jouduttiin jättämään pois ostoksista. Ei siis juotu Tanskalaista olutta, mutta mitäs siitä, saahan sitä Suomestakin, Tuborgia nääs.
Yö teltassa oli vähintään mielenkiintoinen meille ei-leirielämähenkisille. Onneksi ei ollut hyttysiä eikä muita öttiäisiä. Teltassa oli ihan lämmin, olihan se ollut iltapäivän auringossa. Meillä oli patjoina vain ohuet retkeilijöiden makuualustat, eikä meillä mitään makuupusseja ole, joten peitot ja tyynyt saivat kelvata. Ja kun kaksi 180-senttistä yrittää mahtua markkinoiden pienimpään telttaan, on tila aika rajoitettua. Asentoja, joissa mahtui nukkumaan oli tasan kaksi: vasemmalla kyljellä ja oikealla kyljellä. Unta sai odottaa melko pitkään, mutta kyllä se ihan hyvältä sitten maistui, lintujen laulaessa koko yön yläpuolellamme olevalla oksalla. Jossain vaiheessa Johanna tosin uhkasi murhata kovaäänisimmät linnut…
Ruotsalainen sporttilounas
Maanantai 30.6.2008
Hotellin aamiaista mainostettiin kovasti, ja se olikin kaiken hypetyksen arvoinen: Kaikki oli luomua, kauniisti esille laitettua, runsasta ja herkullista. Syötyämme leipää, juustoa, leikkeleitä, kasviksia ja hedelmiä sekä mysliä ja jogurttia kahvin ja mehun kanssa olimme täynnä pitkälle iltapäivään. Päätimme seuraavaksi matkakohteeksi Malmön ja yöpymispaikaksi Kööpenhaminan. Varasimme booking.comin kautta kalliin mutta viihtyisältä vaikuttavan hotellin ja matkaan pääsimme klo 11 tankattuamme auton.
Koko matka Malmöhön oli hyvää moottoritietä, matka kesti kolmisen tuntia, alkumatkasta satoi rankasti mutta sää kirkastui etelään päin tultaessa. Luulimme jo auton ilmastoinnin hajonneen, mutta hetken levättyään se jaksoi taas viilentää autoa ja olotila mukavoitui huomattavasti – opimme hetkessä arvostamaan ilmastointia ihan uudella tavalla! Matkalla syötiin vain ”Sport Lunch” eli ruotsalaiset huoltoasemalta ostetut suklaapatukat, jotka eivät kyllä maistuneet mitenkään sporttisilta, ihan tavallista vohvelia ja suklaata, kuin Kismet. Johanna ajoi Malmöhön saakka. Ruotsalaisilla moottoriteillä tuntuu olevan pääasiassa 110km/h nopeusrajoitus, käytännössä kaikki ajoivat noin sataakolmeakymppiä, niin sitten mekin. Matka taittui nopeasti!
Viimeiset 2km Malmön keskustassa oli aivan kamala ruuhka, siinä tärvääntyi puolisen tuntia jonottaessa, ja sen aiheuttajaksi paljastui pikkuinen tietyön poikanen. Malmössä jätettiin auto parkkiin ja jalkauduttiin navigaattorin turvin, ilman tavallista karttaa. Virhe. Eihän se kävelijöitä osannutkaan neuvoa, lopulta löydettiin arvaamalla sinne, mihin haluttiin. Aki muisti kivan paikan, muttei sitä, miten sinne pääsee. Stora ja Lilla Torget löydettiin kuitenkin. Kaunista oli Malmössä, vanhoja taloja, kanavia, kukkia ja siistit kadut. Käveltiin, otettiin kuvia ja käytiin syömässä Burger Kingissä (vain, koska Johanna ei ollut koskaan käynyt BK:ssa).
Malmöstä matka jatkui noin klo 17 kohti Kööpenhaminaa. Sillan ylitys maksoi 325 SKR ja kesti noin 20 minuuttia, sitten oltiinkin jo Kööpenhaminassa, Tanskassa. Rajamuodollisuuksia ei ollut, ei oikeastaan edes huomannut, että mentiin maasta toiseen Schengen-alueella kun ollaan. Valokuviakin sai raja-alueella ja sillalla ottaa vapaasti, ja otettiin. Kööpenhaminaa ihasteltiin ajelemalla ristiin rastiin, navigaattori piti huolen siitä, että saatiin kunnon sight-seeing, kierrätti meitä kuin taksikuski turisteja.
Hotelli Phoenix Copenhagen löytyi lopulta, päästiin kirjautumaan sisään ja asettumaan taloksi. Hetki levähdettiin katsomalla telkkaria, sieltä tulikin tuttu ohjelma America`s next top model! Laittauduttiin parempiin vaatteisiin ja lähdettiin kävellen katsomaan kaupunkia. Kongens nytorv- niminen alue on tosi hieno, kanavan varrella hollantilaistyylisiä taloja, paljon vanhoja laivoja ja viihtyisiä rantaravintoloita.
Illalla päätettiin mennä tutustumaan Kööpenhaminan ehkä kuuluisimpaan nähtävyyteen, Tivoliin (ai niin, onhan Pieni Merenneito, mutta nähtiin me siitä kopio taidegallerian ikkunassa!) Pyydettiin hotellin vastaanotosta kaupungin kartta (vahingosta viisastuneina) ja lähdettiin autolla Tivoliin. Navigaattori näytti meille taas vähän kaupunkia, mutta Tivoliin päästiin sitten kuitenkin, parkkipaikkakin löytyi kalliista parkkihallista (jonka maksuautomaatti ei huolinut Visaa, vaikka siinä lukikin että sen pitäisi käydä…) Onneksi meillä oli vähän Tanskan kruunuja.Tivolin sisäänpääsy maksoi 85DKK/hlö, ja oli jokaisen kruunun arvoista. Tivoli oli todella upea kokemus! Varsinkin kesäillan hämyssä, tuhansien värivalojen loisteessa tunnelma oli sanoinkuvaamattoman hieno. Onneksi meillä oli mukana kamera. Ai niin, siitähän loppui tietenkin akut ensimmäisen viiden kuvan jälkeen. No, olihan meillä vara-akut. Jotka sitten loppuivat seuraavien kymmenen kuvan jälkeen! Onko tämä huonoa tuuria? Akin kännykässä on sentään ihan kelvollinen kamera, jolla saatiin melko välttäviä kuvia. Muistot ovat sentään olemassa!
Hotellin aamiaista mainostettiin kovasti, ja se olikin kaiken hypetyksen arvoinen: Kaikki oli luomua, kauniisti esille laitettua, runsasta ja herkullista. Syötyämme leipää, juustoa, leikkeleitä, kasviksia ja hedelmiä sekä mysliä ja jogurttia kahvin ja mehun kanssa olimme täynnä pitkälle iltapäivään. Päätimme seuraavaksi matkakohteeksi Malmön ja yöpymispaikaksi Kööpenhaminan. Varasimme booking.comin kautta kalliin mutta viihtyisältä vaikuttavan hotellin ja matkaan pääsimme klo 11 tankattuamme auton.
Koko matka Malmöhön oli hyvää moottoritietä, matka kesti kolmisen tuntia, alkumatkasta satoi rankasti mutta sää kirkastui etelään päin tultaessa. Luulimme jo auton ilmastoinnin hajonneen, mutta hetken levättyään se jaksoi taas viilentää autoa ja olotila mukavoitui huomattavasti – opimme hetkessä arvostamaan ilmastointia ihan uudella tavalla! Matkalla syötiin vain ”Sport Lunch” eli ruotsalaiset huoltoasemalta ostetut suklaapatukat, jotka eivät kyllä maistuneet mitenkään sporttisilta, ihan tavallista vohvelia ja suklaata, kuin Kismet. Johanna ajoi Malmöhön saakka. Ruotsalaisilla moottoriteillä tuntuu olevan pääasiassa 110km/h nopeusrajoitus, käytännössä kaikki ajoivat noin sataakolmeakymppiä, niin sitten mekin. Matka taittui nopeasti!
Viimeiset 2km Malmön keskustassa oli aivan kamala ruuhka, siinä tärvääntyi puolisen tuntia jonottaessa, ja sen aiheuttajaksi paljastui pikkuinen tietyön poikanen. Malmössä jätettiin auto parkkiin ja jalkauduttiin navigaattorin turvin, ilman tavallista karttaa. Virhe. Eihän se kävelijöitä osannutkaan neuvoa, lopulta löydettiin arvaamalla sinne, mihin haluttiin. Aki muisti kivan paikan, muttei sitä, miten sinne pääsee. Stora ja Lilla Torget löydettiin kuitenkin. Kaunista oli Malmössä, vanhoja taloja, kanavia, kukkia ja siistit kadut. Käveltiin, otettiin kuvia ja käytiin syömässä Burger Kingissä (vain, koska Johanna ei ollut koskaan käynyt BK:ssa).
Malmöstä matka jatkui noin klo 17 kohti Kööpenhaminaa. Sillan ylitys maksoi 325 SKR ja kesti noin 20 minuuttia, sitten oltiinkin jo Kööpenhaminassa, Tanskassa. Rajamuodollisuuksia ei ollut, ei oikeastaan edes huomannut, että mentiin maasta toiseen Schengen-alueella kun ollaan. Valokuviakin sai raja-alueella ja sillalla ottaa vapaasti, ja otettiin. Kööpenhaminaa ihasteltiin ajelemalla ristiin rastiin, navigaattori piti huolen siitä, että saatiin kunnon sight-seeing, kierrätti meitä kuin taksikuski turisteja.
Hotelli Phoenix Copenhagen löytyi lopulta, päästiin kirjautumaan sisään ja asettumaan taloksi. Hetki levähdettiin katsomalla telkkaria, sieltä tulikin tuttu ohjelma America`s next top model! Laittauduttiin parempiin vaatteisiin ja lähdettiin kävellen katsomaan kaupunkia. Kongens nytorv- niminen alue on tosi hieno, kanavan varrella hollantilaistyylisiä taloja, paljon vanhoja laivoja ja viihtyisiä rantaravintoloita.
Illalla päätettiin mennä tutustumaan Kööpenhaminan ehkä kuuluisimpaan nähtävyyteen, Tivoliin (ai niin, onhan Pieni Merenneito, mutta nähtiin me siitä kopio taidegallerian ikkunassa!) Pyydettiin hotellin vastaanotosta kaupungin kartta (vahingosta viisastuneina) ja lähdettiin autolla Tivoliin. Navigaattori näytti meille taas vähän kaupunkia, mutta Tivoliin päästiin sitten kuitenkin, parkkipaikkakin löytyi kalliista parkkihallista (jonka maksuautomaatti ei huolinut Visaa, vaikka siinä lukikin että sen pitäisi käydä…) Onneksi meillä oli vähän Tanskan kruunuja.Tivolin sisäänpääsy maksoi 85DKK/hlö, ja oli jokaisen kruunun arvoista. Tivoli oli todella upea kokemus! Varsinkin kesäillan hämyssä, tuhansien värivalojen loisteessa tunnelma oli sanoinkuvaamattoman hieno. Onneksi meillä oli mukana kamera. Ai niin, siitähän loppui tietenkin akut ensimmäisen viiden kuvan jälkeen. No, olihan meillä vara-akut. Jotka sitten loppuivat seuraavien kymmenen kuvan jälkeen! Onko tämä huonoa tuuria? Akin kännykässä on sentään ihan kelvollinen kamera, jolla saatiin melko välttäviä kuvia. Muistot ovat sentään olemassa!
Tohelointia autolautalla
Sunnuntai 29.6. 2008
Lomamatka alkakoon! Heräsimme raastavan aikaisin, klo 3.20. Onneksi auto oli tungettu edellisiltana täyteen tavaraa, joten aamulla ei tarvinnut kuin raahautua suihkuun, kaataa kurkkuun kahvia ja lähteä matkaan. Koko matkan Turkuun satoi kaatamalla, mutta sehän ei meidän lomafiilistä pilaa. Johanna aloitti ajourakan kuskaamalla Focuksen matkustajineen ja tavaroineen Turun satamaan. Perillä oltiin hyvissä ajoin, klo 6.05 lähtöselvityksen alkaessa vasta 6.40. Eipä tarvinnut ainakaan hermoilla. Päästiinkin ihan ekoiksi jonoon kiilattuamme luvan kanssa yhden asuntoauton. Laivaan ajaminen oli jännää, Aki sai hoitaa sen parempihermoisena. Hyvä ettei jouduttu ajamaan sentään laskettavaa metalliramppia pitkin ylemmälle tasolle!
Laivaan päästyämme suuntasimme heti Panorama-clubiin saadaksemme hyvät sohvapaikat aamupäiväksi. Löysimmekin yökerhosta mukavan sohvan, josta oli todella upeat näköalat, laivan 9.kannelta isoista ikkunoista! Eikä siellä haissut kuin ihan aavistuksen vanha oksennus… Siinä sohvalla löhöten vietimmekin sitten aamupäivän maisemista nauttien ja läppäriltä leffaa (Kill Bill vol 1) katsellen. Klo 12 pääsimme lounaalle seisovaan pöytään. Voi, kaikkea ihanaa ruokaa, kylmiä kaloja, salaatteja ja vähän lämpimiäkin ruokia, ja kaiken kruunasivat mahtavat jälkiruoat sekä kahvit.
Ahvenanmaan pysähdystä kävimme ihastelemassa aurinkokannella, kun sääkin oli päivän mittaan muuttunut kauniin kesäiseksi ja lämpimäksi. Välillä kävimme ottamassa muutaman tunnin nokoset lepotuoleissa konferenssikeskuksessa, Aki sai hyvät parin tunnin unet Johannan kuunnellessa kuorsausta. Levon jälkeen tarvittiin liikunnallista aktiviteettia, ja onneksi Aki löysi tarkan kuulonsa avulla suosikkipelimme ilmakiekon, jota otimme reippaan erän. Iltapäiväkahvit saaristomaisemista nauttien tekivät terää. Sitten shoppailtiin tax-freessä vähän matkaevästä, lähinnä karkkia.
Laivan saapuessa Tukholmaan jouduimme odottelemaan autokannella hyvän tovin ennen kuin saimme luvan ajaa ulos. Tiiviisti lähekkäin pakattujen autojen käynnistellessä moottoreita oli pakokaasun katku sietämätön ja paniikki meinasi päästä iskemään. Viime hetkessä kuitenkin päästiin laivasta. Siitä alkoi ensimmäinen pitkä ajoetappi. Aki ratissa lähdettiin kohti Jönköpingiä, josta oli varattu hotelli valmiiksi. Ajomatka alkoi klo 18.15 Ruotsin aikaa, ja perille päästiin klo 22.15. Matkalla pysähdyttiin vain muutaman kerran lyhyesti, kerran Nyköpingissä tankkaamassa, vessassa ja syömässä sämpylät. Täydellä tankilla ja täydellä vatsalla oli hyvä jatkaa matkaa.
Muutaman kerran vaihdettiin myös kuskia, molemmilla kerroilla kävi hyvä tuuri, kun ajettiin pois moottoritieltä. Ensimmäisellä kerralla jouduttiin ajamaan muutama kilometri pienempää tietä päästäksemme takaisin E4-tielle, ja matkalla ylitettiin Götan kanaali todella kauniista paikasta! Ei moottoritieltä olisi paljoa nähnytkään! Toisella kerralla pysähdyttiin, kun Johannaa alkoi väsyttää niin, että Akin täytyi siirtyä takaisin ratin taakse, ajettiin sattumalta Vättern-järven rantaan auringon juuri laskiessa. Näkymä oli todella henkeä salpaava, siitä muistoksi jäi hienoja kuviakin.
Vihdoin alkoi Jönköping häämöttää, viimeiset kilometrit ajettiin tosi kauniissa maisemissa järven rantaa alas korkealta kalliolta ihan veden rajaan saakka. Huikaisevan ihanaa! Hotelli löytyi helposti hyvän navigaattorimme ansiosta. Kannoimme tavarat huoneeseen (oikein siisti, ainoa vika että sänky oli pedattu vain yhdelle). Päiväkirjamerkintöjen jälkeen onkin aika käydä kaivatuille unille.
Lomamatka alkakoon! Heräsimme raastavan aikaisin, klo 3.20. Onneksi auto oli tungettu edellisiltana täyteen tavaraa, joten aamulla ei tarvinnut kuin raahautua suihkuun, kaataa kurkkuun kahvia ja lähteä matkaan. Koko matkan Turkuun satoi kaatamalla, mutta sehän ei meidän lomafiilistä pilaa. Johanna aloitti ajourakan kuskaamalla Focuksen matkustajineen ja tavaroineen Turun satamaan. Perillä oltiin hyvissä ajoin, klo 6.05 lähtöselvityksen alkaessa vasta 6.40. Eipä tarvinnut ainakaan hermoilla. Päästiinkin ihan ekoiksi jonoon kiilattuamme luvan kanssa yhden asuntoauton. Laivaan ajaminen oli jännää, Aki sai hoitaa sen parempihermoisena. Hyvä ettei jouduttu ajamaan sentään laskettavaa metalliramppia pitkin ylemmälle tasolle!
Laivaan päästyämme suuntasimme heti Panorama-clubiin saadaksemme hyvät sohvapaikat aamupäiväksi. Löysimmekin yökerhosta mukavan sohvan, josta oli todella upeat näköalat, laivan 9.kannelta isoista ikkunoista! Eikä siellä haissut kuin ihan aavistuksen vanha oksennus… Siinä sohvalla löhöten vietimmekin sitten aamupäivän maisemista nauttien ja läppäriltä leffaa (Kill Bill vol 1) katsellen. Klo 12 pääsimme lounaalle seisovaan pöytään. Voi, kaikkea ihanaa ruokaa, kylmiä kaloja, salaatteja ja vähän lämpimiäkin ruokia, ja kaiken kruunasivat mahtavat jälkiruoat sekä kahvit.
Ahvenanmaan pysähdystä kävimme ihastelemassa aurinkokannella, kun sääkin oli päivän mittaan muuttunut kauniin kesäiseksi ja lämpimäksi. Välillä kävimme ottamassa muutaman tunnin nokoset lepotuoleissa konferenssikeskuksessa, Aki sai hyvät parin tunnin unet Johannan kuunnellessa kuorsausta. Levon jälkeen tarvittiin liikunnallista aktiviteettia, ja onneksi Aki löysi tarkan kuulonsa avulla suosikkipelimme ilmakiekon, jota otimme reippaan erän. Iltapäiväkahvit saaristomaisemista nauttien tekivät terää. Sitten shoppailtiin tax-freessä vähän matkaevästä, lähinnä karkkia.
Laivan saapuessa Tukholmaan jouduimme odottelemaan autokannella hyvän tovin ennen kuin saimme luvan ajaa ulos. Tiiviisti lähekkäin pakattujen autojen käynnistellessä moottoreita oli pakokaasun katku sietämätön ja paniikki meinasi päästä iskemään. Viime hetkessä kuitenkin päästiin laivasta. Siitä alkoi ensimmäinen pitkä ajoetappi. Aki ratissa lähdettiin kohti Jönköpingiä, josta oli varattu hotelli valmiiksi. Ajomatka alkoi klo 18.15 Ruotsin aikaa, ja perille päästiin klo 22.15. Matkalla pysähdyttiin vain muutaman kerran lyhyesti, kerran Nyköpingissä tankkaamassa, vessassa ja syömässä sämpylät. Täydellä tankilla ja täydellä vatsalla oli hyvä jatkaa matkaa.
Muutaman kerran vaihdettiin myös kuskia, molemmilla kerroilla kävi hyvä tuuri, kun ajettiin pois moottoritieltä. Ensimmäisellä kerralla jouduttiin ajamaan muutama kilometri pienempää tietä päästäksemme takaisin E4-tielle, ja matkalla ylitettiin Götan kanaali todella kauniista paikasta! Ei moottoritieltä olisi paljoa nähnytkään! Toisella kerralla pysähdyttiin, kun Johannaa alkoi väsyttää niin, että Akin täytyi siirtyä takaisin ratin taakse, ajettiin sattumalta Vättern-järven rantaan auringon juuri laskiessa. Näkymä oli todella henkeä salpaava, siitä muistoksi jäi hienoja kuviakin.
Vihdoin alkoi Jönköping häämöttää, viimeiset kilometrit ajettiin tosi kauniissa maisemissa järven rantaa alas korkealta kalliolta ihan veden rajaan saakka. Huikaisevan ihanaa! Hotelli löytyi helposti hyvän navigaattorimme ansiosta. Kannoimme tavarat huoneeseen (oikein siisti, ainoa vika että sänky oli pedattu vain yhdelle). Päiväkirjamerkintöjen jälkeen onkin aika käydä kaivatuille unille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
