Kulttuurishokissa itäblokissa

Keskiviikko 9.7.2008
Olipa meluisa yö! Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana eivät yöunet olleet katkeamatonta koomaa (ei, nyt tuli valhe, olihan telttayökin aika mielenkiintoinen). No, ainakin hotelliöistä tämä oli levottomin. Varsovan yö on kaikkea muuta kuin hiljainen. Ainakin Johanna heräili pitkin yötä milloin mihinkin: Kiljuntaan, sireeniin, hälyttimeen, hurinaan, pamaukseen ja epämääräiseen mölinään. Onneksi väsyneet aivot pääsivät pian takaisin unitilaan. Akikin käänsi kylkeä harvinaisen monta kertaa yön mittaan, vaikka kuorsaus ei katkennut montaa kertaa.

Neliömetrin kokoinen suihku alkoi hiljalleen tuntua epäinhimillisen pieneltä, varsinkin kun joku viisas oli asentanut vedensekoittajan väärin päin, niin että joka kerta peseytyjän kääntyessä sekoittajan vipu kääntyi tulikuumalle. Ja hana ei todellakaan ollut suomalaista turvamallia, jossa veden lämpö olisi korkeintaan 65 astetta, vaan jokainen käden tai kyljen osuma hanan vipuun tuntui tuskallisena polttavan kuuman veden ryöppynä niskaan. Ah autuutta…

Kaikin puolin koti-ikävä alkoi ensimmäistä kertaa nostaa päätään. Hotellin aamiainenkin oli harvinaisen kehno, etenkin kun siitä maksettiin ihan erikseen, kymmenen euron ryöstöhinta surkeasta kahvikurasta, vaaleasta sämpylästä, voista ja voin makuisesta juustosta sekä ällömakeasta kirsikkajogurtista tuntui säädyttömältä. Kahvi oli siis todella kammottavaa, mutta jaksaaksemme ajaa päivän lähes seitsemänsataa kilometriä sitä oli vain pakko tankata tunkien toisella kädellä samaan suuhun leipäpalaa makua peittämään.

Kummemmitta kaupunkikierroksitta oli päästävä pikimmiten matkaan, sillä olimme suunnitelleet päivän matkan niin järjettömän pitkäksi vain välttääksemme toisen yöpymisen Puolan rajojen sisällä. Tuntui fiksulta valinnalta siinä hetkessä, kehnon aamupalan ja katkonaisten yöunien jälkeen, ainoa ajatus oli vain päästä kotiin mahdollisimman pian. Tosin heti Varsovasta lähtiessä tuli mieleen, oliko tämä sittenkään ihan fiksu ajatus, sillä liikenneruuhkan vuoksi pääsimme ulos kaupungista vaivaisessa tunnissa. Missä muussa maailmankolkassa on ruuhka kello kymmenen aamulla?!

Maantie olikin sitten seuraava asia, johon emme autobahnien ja moottoriteiden luksukseen turtuneina osanneet riittävästi varautua. Tokihan tottumattoman matkaajan korvaan Puolan läpi ajaminen oli kuulostanut lievästi kauhua herättävältä, mutta kuoppaiset ja kapeat tiet 100km/h rajoituksineen olivat kovin ristiriitaista koettavaa. Edellä ajava rekka näytti hyvin nopeasti pienen pieneltä kaikottuaan taivaanrantaan, kun kuskin vuorossa hikoava Johanna yritti pitää auton tiellä vaivoin seitsemääkymppiä huristellen. Mutka, kuoppa, asvaltti murtunut, raatoja tiellä (katso pois, et halua tietää, minkä raatoja), metsän puut aivan liian lähellä tietä, olematon piennar, mutka, kuoppa ja niin edelleen.

Kulttuurishokki osa sata. Tyttöjä tien varressa, keskellä metsää, minihamosissa tai mikroshortseissa, rankkasateen piiskatessa voimakkaasti meikattuja kasvoja. Hetken sai tynnyrissä kasvaneet matkailijat miettiä, että kyytiäkö nuo tytöt odottavat, ja kuinka niitä joka mutkan taakse riittää odottelemaan. Seuraavat pari tuntia menivätkin sitten kätilön pohtiessa tyttöparkojen motiiveja, terveydentilaa, työturvallisuutta ja ihmisoikeuksia pohtiessa.

Mukavampia nähtävyyksiä olivat Varsovaa huomattavasti kauniimmat pikkukylät elämänmenoineen, pellot ja niityt lehmälaumoineen sekä haikarat. Niiden pesiä näytti löytyvän joka toisen lyhtypylvään nokasta, osa näytti tosin ihmisen koristeeksi tekemiltä kyhäelmiltä muovihaikaroineen, mutta suurimmassa osassa tepasteli ihan oikeita vauvantuojalintuja omine pikkuisineen. Lentoharjoitukset näyttivät olevan menossa monessa kodissa tässä vaiheessa kesää. Olikohan se niin, että haikarat tuovat onnea…?

Matkantekoa rytmittivät ainoastaan vessa- ja kahvitauot. Pienten kylien uneliaat pikku huoltoasemakahvilat vaikuttivat vieraanvaraisilta. Erityisesti se yksi, jossa täysin englannin- ja saksantaidoton nuori nainen sai selitettyä meille, että kortilla maksaminen onnistuu vain, jos ostos on yli 20 zlotyä (meidän oli 16 kunnes hän myyntitykkinä sai meidät ostamaan vielä yhdet suklaapatukat) ja jos otamme kuitin, marssimme huoltoaseman puolelle ja maksamme korttiostoksemme heidän päätteellään, tulemme takaisin toisen kuitin kanssa ja lunastamme sillä ostoksemme. Kaikki tämä elekielen ja monen kielen sekamelskan avulla selitettynä, vahvistettuna paperille kirjoitetulla ”20 zloty”- tekstillä ja sydämellisen oloisella naurulla varustettuna. Perille meni.

Saimme jäätelömme, kahvimme ja ne suklaat. Mutta se kahvi, voi Puola mikä kahvimaa et olekaan! Kuraa, ei edes sitä: Tyttö keitti vettä vedenkeittimellä, varmuuden vuoksi veden kiehuttua keitti sen uudelleen (mitähän jokivettä se oli?) ja sekoitti joukkoon muutaman kukkurallisen ruokalusikallisen pikakahvijauhetta, joka ei liuennut veteen lähes ollenkaan. Juotavahan se oli, kun tyttö niin iloisesti meille hymyili tiskin takaa meidän yrittäessä hymyillä takaisin kahvinpurut hampaiden raoissa.

Puolan ja Liettuan rajalla teki mieli huutaa WOOHOUU! mutta tyydyimme vain pienen pieneen jee- huutoon. Heippa Puola, ei ehkä nähdä enää! Mutta Liettua, oli kuin oltaisi tultu johonkin kokonaan toiseen maahan (ai niinhän me tultiinkin). Ihan kuin luontokin olisi muuttunut kauniimmaksi heti rajanylityksen jälkeen. Vai oliko se vain se asenne? Ja nyt ollaan Baltiassa, melkein siis jo kotona!

Kaunas oli nimensä veroinen, kaunis. (Tarkoittaako se sitä?) Oli pakko pysähtyä, ottaa muutama sata kuvaa ja tehdä kaupunkikierros. Vanhaa ja osittain vielä ränsistynyttä, mutta niin romanttisen ihanaa. Kaunasista löytyi myös kovasti odotettu viinakauppa. Sehän on omiaan lisäämään kaupungin miellyttävyyttä. Meillehän oli suositeltu Lithuanian Vodkaa, ja sitä piti tietenkin saada. Muutama kalja ja pari viinipulloa pääsivät myös kyytiin ihan vain hintansa takia. Matkaa oli pakko jatkaa, mutta ruokaa olisi ollut kiva napata vaikka autoon mukaan ja syödä matkaa taittaessa. McDonald`s kuulosti siihen tarpeeseen riittävän hyvältä ja tarpeeksi epäeksoottiselta. Mutta ei siellä tietenkään Visa käynyt. Nälkäiset saivat jatkaa matkaa tyhjin vatsoin, ainoana muistona Kaunasin Mäkkäristä jäi hiuksiin ja vaatteisiin hetkessä tarttunut ranskalaisten lemu.

Illan jo hämärtyessä alkoivat hermot inistä pahemman kerran (lähinnä Johannalla), ja lopulta päätimme napata seuraavalta huoltoasemalta mukaan mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa. Onneksi Latvian ja Liettuan rajamailta löytyi Statoil, jonka valikoimaan kuuluivat kolmiovoileivät. Niitä sitten nassutettiin jäätävän hiljaisuuden vallitessa väsymyksen ja tympääntymisen vallatessa matkalaiset. Ajettavaa oli siinä vaiheessa jäljellä enää naurettavat 250km…

Jotta päivä olisi täydellinen, emme löytäneet hotellia. Tai siis navigaattorin täti ei löytänyt. Mistä me voisimme tietää, että Riikasta löytyy kaksi lähes samannimistä katua, toinen tosin 17 km keskustasta ja toinen ydinkeskustassa. Menimme siis keskustaan vain havaitaksemme, että hotellimme sijaitsi sen valtatien varressa, jolta olimme poikenneet yli puoli tuntia sitten. Ja pimeässä takaisin navigoidessa tuli jo mieleen teltan pystyttäminen ensimmäiselle metsäaukealle.

Hotelli Baltvilla oli kuitenkin etsimisen arvoinen. Kuvittele hotelli järven rannalla. Kello on 23.30, vastaanotto suljetaan klo 24. Näetkö mielessäsi täpötäyden auton, jonka matkustajat ovat ajaneet yli 5000km päästäkseen painamaan päänsä minkälaiselle tahansa tyynylle 40 euron vuorokausitaksalla? Rähjäiset, hikiset ja riitaisat suomalaiset ajavat hotellin pilkkopimeään pihaan ollen varmoja, etteivät pääse enää sisälle, tai jos pääsevät, hotelli kuhisee torakoita tai on koko Baltian prostituution keskus. Yön ainoa valopilkku ei ole taksin katolla, vaan hotellin vastaanotossa pirteänä odottava nainen, joka puhuu englantia, löytää varauksen, ottaa luottokortin mukisematta vastaan, käy keittiöstä kysymässä, saisivatko turistit vielä ruokaa (eivät saaneet) ja vielä hymyilee ja toivottaa hyvää yötä.

Huone, joka majoittaa Euroopan kiertäjät, on tilava, hillityn kauniisti sisustettu ja ennen kaikkea siellä on suuri, puhdas kylpyhuone ja valtava, pehmeä sänky, jossa on normaalit pussilakanat, tyynyt ja peitot. Kylppärissä on moderni suihkukoppi, paljon puhtaita pyyhkeitä sekä – oi autuutta hiustenkuivaaja. Sillä Johannan hiukset ovat hiljalleen alkaneet muistuttaa Puolassa nähtyjä haikaranpesiä kosteankuumassa ilmastossa ilman föönausta.