Tosi turisteja!

Torstai 22.tammikuuta 2009

Koska olimme varanneet auton kolmeksi päiväksi, piti keksiä vielä joku paikka, mihin ajaisimme. Auto olisi maksanut lähes saman verran kahdeksi tai kolmeksi vuorokaudeksi, joten otimme sen sitten saman tien pitemmäksi ajaksi. Koluttuamme saaren läpikotaisin vuosi sitten, päätimme mennä jonnekin, missä emme ole vielä käyneet sen sijaan että ajelisimme tutut paikat läpi uudelleen. Lueskelimme hotellissa olevaa turistiopasvihkoa ja löysimme sieltä Madeira Theme Parkin. Koska oli liian kylmä lähteä vesipuistoon, päätimme kokeilla sitten teemapuistoa. Se sijaitsee Santanassa, joten joutuisimme ajamaan sinne joko täysin samaa reittiä kuin toissapäivänä käytimme tai kiemuraisia vuoristoteitä. Toki valitsimme vuoristoreitin, sillä ajeltuamme jo melko paljon tällä saarella tiedämme teiden olevan turvallisia ja hyväkuntoisia jopa korkealla vuorillakin.

Pakkasimme laukkuun uimakamppeet varmuuden vuoksi, koska päivän sää voi olla hyvinkin vaihteleva. Lisäksi mukaan pääsi kiitettävän kokoinen pussillinen hedelmiä, sillä saamme niitä niin paljon, ettemme ehdi syödäkään sitä vauhtia edellisiä pois.

Madeira Theme Park oli uudehko, huvipuistoa muistuttava alue, johon ilmiselvästi odotettiin isompaa asiakasryntäystä kuin meidän siellä vieraillessamme oli. Tilaa olisi riittänyt kymmenille bussilastillisille kameroitaan kantavia turisteja. Saimme tällä kertaa kuitenkin melkein itseksemme tutustua puiston nähtävyyksiin. Ohitimme venelammikon, sillä päättelimme pienten muoviveneiden todennäköisesti painuvan parikymmentä senttiä syvän lammikon pohjamutaan kiinni, jos me kuormittaisimme niitä. Soutelu olisi ollut minusta tosi kivaa lapsena, Lintsilläkin oli sellainen pieni allas, jossa sai meloa ja se oli aina yksi suosikeistani. Puistoa kiertävän junan kyytiin sen sijaan hyppäsimme ja juna tuksutti alueen ympäri noin kymmenessä minuutissa, minkä aikana saimme melko kattavan käsityksen siitä, mitä siellä haluaisimme nähdä. Puisto oli tehty kauniisti, mutta antoi ehkä hieman keskeneräisen vaikutelman. Istutukset olivat kauniita ja hyvin hoidettuja, lapsille tarkoitetut alueet samoin, mutta paikallisia asumuksia mallaavat käsityöläismajat kaipasivat kauniimpaa pinnoitetta kuin vielä kostealta näyttävän, harmaan betoniseinän.

Näimme näyttelyn Kolumbuksen ja kumppaneiden maailmanvalloituksesta, museon Madeiran historiallisista esineistä, elokuvan tulivuorisaaren synnystä ja kattavan selonteon madeiraviinin tuotannosta. Pääsimme myös virtuaaliseikkailuun vanhan ajan purjelaivalla ja saaren maisemia esittelevään, huikaisevaan elokuvaa ja liikettä yhdistävään näytökseen (jossa minulle kyllä tuli melkoisen paha olo, heiluva vaunu ja vinhaa vauhtia liikkuva kuva tekivät saman kuin huvipuiston kaameimmat kieputtimet!) Sään parantuessa koko ajan saimme raahata iltapäivästä käsivarsilla huppareita, joita aamulla oli vielä kipeästi tarvinnut. Jalkojemme mukavuudesta huolehtivat Crocsit saivat täälläkin katseita osakseen, nuorilta naisilta jotka kävelivät helteessä mäkistä maastoa piikkikorkoisissa talvisaappaissaan ja todennäköisesti kauhistelivat kenkiemme rumuutta ajattelematta niiden mukavuutta ja soveltuvutta paljoon kävelemiseen. Rumathan ne toki ovat, sen tiedän minäkin!

Kuumuudessa vaeltelun jälkeen tuli kahvila tarpeeseen, nautimme auringosta ja virvokkeista terassilla jälleen ainoina asiakkaina, jonottelematta. Mieleen tuli kyllä pakostakin, kuinka tällainen paikka voi pysyä pystyssä ja miten pitkään. Pääsymaksukin oli kuitenkin varsin kohtuullinen kymppi, huomioiden, että se sisälsi kaiken viihteen puistossa. Ehkäpä turistivirrat kesällä ovat niin massiiviset, että niiden rahoilla pidetään yllä puistoa ympäri vuoden. Työntekijöitäkin näytti olevan todella paljon, jokaisessa kohteessa useampia, lisäksi siivoojia ja puutarhureja, käsityöläisiä ja kahvilatyöntekijöitä ja lipunmyynnissäkin oli kolme. Tämän miellyttävän mutta kaupallisen nähtävyyden jätettyämme tunsimme itsemme todellisiksi turisteiksi, niin kaukana aidosta elämänmenosta tämä kulissimaailma kuitenkin oli. Lapsiperheille tämä olisi varmasti mainio päiväretken kohde.

Keskustassa teimme vielä hieman ostoksia, jotta saimme ne viedyksi autolla hotellille. Lounaaksi nautimme mukana olevia hedelmiä autossa näköalapaikalla. Huonompiakin lounaita on ollut!
Meinasimme lähteä merivesiuimalaan iltapäiväksi, mutta sää oli sen verran pilvisempi ettemme sitten viitsineetkään. Jälkikäteen kyllä hieman harmitti, olisi kannattanut. Meressä pääsee harvoin uimaan tammikuussa, ja jos pääseekin, ei se ole Suomessa ehkä yhtä miellyttävää kuin täällä... Merivesi olisi ollut noin 19-asteista eli varsin siedettävää. Sen sijaan vietimme iltapäivän lueskellen ja musiikkia kuunnellen hotellin altaalla.

Ennen päivälliselle lähtöä kävimme palauttamassa auton vuokraamoon. Olisi sen saanut huomisaamunakin tehdä, mutta päättelimme aamun sujuvan sittenkin mukavammin, jos meillä ei olisi mitään aikatauluja kiirehdittävänä. Akin vanhempien suosituksesta nautimme tämän päivän päivällisen vanhassa kaupungissa, vanhaan viinikellariin tehdyssä O Funil- nimisessä ravintolassa. Sinne löytäminen oli helppoa, sillä olimme saaneet ravintolan käyntikortin, minkä takana oli pikkuinen kartta. O Funil sijaitsi kapean, laavakivillä päällystetyn kadun varrella vanhan talon alakerrassa. Ulos saakka kuului iloinen musiikki ja puheensorina ja hieman odoteltuamme tarjoilija ohjasi meidät keittiön viereiseen pöytään. Olisimme halunneet viihtyisämmän nurkkapöydän, mutta koska se oli neljän hengen pöytä ja meitä vain kaksi, nyrpeä tarjoilija oli sitä mieltä, että isompi pöytä pitää säästää suuremmalle seurueelle. Istahdettuamme hän kuitenkin huomasi, että me isokokoiset tukimme molemmat käytävät keittiön kulkureitillä ja siirsi meidät neuvoteltuaan kollegansa kanssa kiivaasti portugaliksi sittenkin isompaan pöytään.

Melko pitkään saimme odotella ruokalistoja, mutta sen jälkeen tarjoilu oli rivakkaa joskin hymytöntä. En tiedä, olimmeko rikkoneet tietämättämme jotain koodia vai harmittiko tarjoilijaa vain se, että me kaksi veimme paikan ainoan vapaan neljän hengen pöydän. Ruoka olikin sitten niin huippuihanaa, että palvelun tasolla ei ollut enää mitään väliä. Alkuruoaksi söimme tyypillisesti valkosipulileipää, Bolo do Caco`a ja pääruoaksi ihanaa Espetada-lihavarrasta. Sitä voisi syödä vaikka joka päivä, semminkin kun jokaisessa ravintolassa lisukkeet ovat omanlaisensa. Täällä ruoka tuotiin ranskalaisten perunoiden ja tuoreen salaatin kanssa ja kuorrutettiin herkullisella majoneesilla. Terveellisyydestä viis, nyt ollaan lomalla! Kun vielä laskukin oli erittäin siedettävä jälkiruoista huolimatta (aivan hurmaavat jäätelöannokset tuoreilla hedelmillä ja kakkupaloilla ryyditettyinä), oli tämä kerta kaikkiaan suosituksensa arvoinen kokemus.

Takaisin hotellille emme olisi voineet kuvitellakaan kävelevämme, vatsat tupaten täysinä, ylämäkeä koko matka ja puhkiväsyneinä, joten otimme halvaksi ja luotettavaksi todetun keltaisen taksin. Hotellin terassibaari oli vielä auki ja ulkona soi houkutteleva musiikki, joten päätimme juoda vielä illan kruunataksemme yhdet drinkit. Nuori tarjoilijapoika innostui juttelemaan kanssamme kertoen, millaista on olla nuori Madeiralla, kun uravaihtoehdot ovat hyvin vähissä. Hän kertoi haaveilevansa ammatista tietokoneiden parissa, mutta koska koko saari elää turismilla, hän oli kuitenkin päätynyt baarimikoksi.