Oo sipulit!

Tiistai 20. tammikuuta 2009

Mahtavaa, aamiainen oli katettu terassille, ja saatuamme kahvit eteemme, alkoi terassi täyttyä hitaasti mutta varmasti. Tarjoilijat kattoivat kiireesti lisää pöytiä ulos ja vain viluisimmat britit istuivat sisällä ruokasalissa tänä aamuna. Tarjoilijalta irtosi pieni hymykin, kun kerroimme, että lähtiessämme Suomesta, siellä oli 14 astetta pakkasta ja valoisaa noin 7 tuntia vuorokaudesta. Hän sanoi ymmärtävänsä, että siksi meidän ei tule kylmä terassilla, ja myönsi, että tänään on harvinaisen hyvä sää tammikuuksi. Kiivit, appelsiinit, viinirypäleet, omenat, päärynät ja banaanit löysivät jälleen tiensä lautasillemme, samoin valkohomejuusto ja luonnonjogurtti kelpasivat. Aki ottaa yleensä myös muffinssin, sillä niitä on tarjolla joka lähtöön, suklaata, kanelia, jopa porkkanamuffinsseja löytyy. Aamiaiselta puuttuu oikeastaan vain shamppanja, mutta tänään se ei haitannut, sillä lähdimme vuokraamaan autoa.

Teimme varauksen jo kotona netissä varmistaaksemme haluamamme auton ja saadaksemme 15% alennuksen. Käytämme tutuksi käynyttä autovuokraamoa, josta olemme aina saaneet miellyttävää ja asiantuntevaa palvelua, lisäksi heidän hintansa ovat reilusti alhaisemmat kuin suurten, kansainvälisten ketjujen. Lähdimme siis hakemaan kärryä, mutta tuttu virkailija näytti hämmentyneeltä. Hänellä ei ollut varaustamme eikä yhtään vapaata autoa haluamastamme luokasta. Hänen näpyteltyään tietokonetta hetken selvisi, että olemme kaikesta varmistelusta huolimatta tehneet varauksen väärään toimistoon. Onneksi emme esimerkiksi toiseen kaupunkiin, vaan vain muutaman korttelin päässä sijaitsevaan haarakonttoriin. Jatkoimme siis kävelyä paahtavassa helteessä ja hetkessä löysimmekin oikean paikan hyvien ohjeiden avulla. Auto odotti meitä vahattuna ja tankattuna, paperit lähestulkoon allekirjoitusta vailla valmiina. Pääsimme matkaan noin puoli yhdentoista aikaan auringon paistaessa jo korkealta. Onneksi autossa oli ilmastointi…

Saaren tultua aiemmilla reissuilla jo melko tutuksi päätimme suunnata koillisrannikolle Santanaan. Autoradiosta ei löytynyt rokkikanavaa, joten päätimme sietää hittituubaa, joka ei onneksi mennyt ihan aivoja pehmentävälle tasolle. Yksi kappale kuitenkin tuntui olevan todellisessa voimasoitossa, sen vallatessa kuuloelimemme noin tunnin välein. Sanoista ei saanut mitään selvää, mutta nainen kuulosti laulavan oodia sipuleille: ” Oo sipulit, oo sipulit…” Ovathan ne siis hyviä, mutta yleensä kai noissa tanssijumpsutuksissa lauletaan rakkaudesta tai hienoista autoista. Nämä tahdit jäivät molempien takaraivoihin päivän hittilistana soimaan, jommankumman hoilottaessa aina vähän väliä sipulien ylistystä.

Santanassa kiertelimme kaupungin pikkukatuja ja ihastelimme jyhkeitä rantamaisemia, kalliojyrkänteet kun tekevät täällä satojenkin metrien pudotuksia mereen. Ei siis hiekkarannoista tietoakaan! Kuumissamme lähdimme lopulta ylemmäs vuorille, sillä siellä on aina viileämpää. Löysimme tosi upean paikan, kauniin kartanon korkealta vuorelta Queimadasissa. Ulkona olikin tosi viileää! Virkistyneinä kävelimme kartanon tiluksilla, maisema oli taianomaisen vihreä, sillä kaikki oli paksun sammalen peitossa. Kävelimme myös alaspäin Pico das Pedrasin levadaa eli kastelukanavaa, jossa vesi virtaa valetussa uomassa ja vierellä voi kävellä kapeaa polkua.

Pysähdyimme kahvitauolle pieneen ravintolaan, jossa ei ollut ketään muita, mutta jo hetken kuluttua ihmisiä alkoi virrata tasaisena laumana sisään. Ilmeisesti yksikin auto ravintolan ulkopuolella toimii houkuttimena. Kahvi ja Bolo de Mel eli hunajakakku maistuivat herkullisilta. Täällä iso kahvi on noin desilitran vetoinen pikkukuppi, ja jos erehtyy tilaamaan pienen kahvin, saa espressokupin kokoisen sormustimen, jossa on puolet vaahtoa. Sokeria tuodaan tarjolle pussitolkulla ja kuumaa maitoa tuodaan, vaikka kahvin tilaisi mustana. Tuhlausta!

Tuntikausien ylös-alas-mutka-kurvi-taasylösalas- ajelun jälkeen olimme aivan uuvuksissa kaiken upean näkemisestä. Maisemat täällä ovat vain niin henkeä salpaavia, että jossain vaiheessa aivot kieltäytyvät tajuamasta enempää. Matkan varrella oli vähän väliä ”miradouro”- kylttejä, jotka siis osoittivat näköalapaikkojen sijaintia. Nämä olivat jokainen näkemisen arvoisia, joten noudatimme kiltisti kylttien kutsua toinen toistaan upeammille tasanteille ja parvekkeille. Lopulta otimme lounastauon Sao Vicentessä, saaren pohjoisrannikolla lasiseinäisessä kalaravintolassa meren tyrskyjen äärellä. Aaltojen kohina on mahtavaa jopa rauhallisella etelärannikolla puhumattakaan aina kuohuvasta pohjoisesta. Ajoittain tuntui ihan mukavalta, että istuimme ylemmässä kerroksessa, sillä kuusimetriset aallot hakkasivat ravintolan alakerran ikkunoita sellaisella voimalla, että kalalounaan olisi saattanut saada syliinsä hyvinkin tuoreena. Parkkipaikalla odottaneen autoparan ikkunat olivat sellaisen suolakerroksen peitossa, että Suomen talvisuolatut tietkin jäävät kakkoseksi!

Funchaliin palattuamme oli ohjelmassa vielä Akin odottama shoppailukierros. Saaren suurin ja kaunein ostoshelvetti, Madeira Shopping sijaitsee sen verran kaupungin ulkopuolella, että sinne ei kävellen kannata lähteä, semminkin kun sieltä tarttuu aina mukaan melkoiset ostoskassit. Syy Akin äkilliseen shoppailuinnostukseen löytyy yhdestä ainoasta liikkeestä, joka on vain tuossa nimenomaisessa kauppakeskuksessa. Tai onhan Springfieldejä mainoksen mukaan myös esimerkiksi Egyptissä, Malesiassa ja Albaniassa. Eipä vaan olla noissa paikoissa juurikaan käyty. Ja tokihan kauppaketju, jonka löytämiseksi täytyy matkustaa maailman ääriin, myy juuri Akille täydellisesti sopivia vaatteita, jotka ovat hänen makuunsa niin, että voisi ostaa kaupan tyhjäksi. Joululahjarahat palamaan siis, ja koko puvusto uusiksi!

Tämän pitkän ja ihanan päivän kruunasimme syömällä vanhassa kaupungissa, O Muralha- nimisessä ravintolassa kalaillallisen. Paikallinen erikoisuus on syvänmerenkala Espada, todella herkullinen kala, joka tarjotaan yleensä banaanin tai katkarapujen kanssa. Koska kala ja banaani ei kuulosta kovin houkuttelevalta yhdistelmältä, valitsimme katkaravut, eikä tässäkään tapauksessa voinut kuin olla tyytyväinen ja syödä enemmän kuin olisi oikeastaan jaksanut. Onneksi ei tarvinnut kivuta Casinon mäkeä ylös hotellille, vaan ajoimme sinne reteästi omalla autolla. Parkkipaikkakin löytyi hotellin takapihalta toisin kuin aiempina vuosina, jolloin olemme pysäköineet tuurilla milloin mihinkin.

Iltaisin huoneessa yritämme aina joko katsella Heroesin kakkostuotantokautta läppäriltä tai päivän aikana otettuja valokuvia, mutta lähes joka kerta nuokumme jo muutaman minuutin jälkeen. Unettomuus ei ainakaan ole näiden lomalaisten ongelma.