Sunnuntai 21.kesäkuuta 2009
Motelli tarjosi varsin kelvolliset yöunet ja kylpyhuone sekä aamiainen olisivat antaneet aihetta useampaankin tähteen kuin kahteen. Aamiaisella oli tarjolla tulikuumaa, uunituoretta leipää ja paksua saksalaista juustoa, kahvia, hedelmiä, jogurttia, mysliä ja mehuja. Siitä oli taas hyvä aloittaa päivä ja lähteä jatkamaan matkaa. Auringon helottaessa suuntasimme mustan limusiinimme kohti Schwartzwaldia aiemmin suunnitellun Europa-Parkin sijasta. Päättelimme nimittäin ihan fiksuina, että näin hienona sunnuntaipäivänä yksi Saksan suurimmista turistihelveteistä olisi aivan takuuvarmasti paikka, jossa saisi hermojensa lisäksi menettää puoli omaisuuttaan. Ystävämme Google Maps sitten kertoi meille, että Scwartzwaldin kautta pääsisi hienoa reittiä Sveitsiin, jonne emme alunperin aikoneet laisinkaan mennä.
Varasimme tutulla systeemillä luotettavan booking.comin kautta huoneen perinteisestä saksalaisesta Gasthausista Saksan ja Sveitsin rajalta ja lähdimme matkaan tietämättä oikein mitä odottaa. Moottoritieltä poikettiin sitten ensimmäiseen kylään Scwartzwaldin reunamilla, Oberkircheniin, joka osoittautui sunnuntaita viettävän uneliaaksi pittoreskiksi paikkakunnaksi. Sujautimme auton pikkiriikkisen raatihuoneen eteen parkkiin ja lähdimme kävelylle. Kirkonkellot yrittivät kutsua meitä messuun mutta koska emme ole katolisia eikä messu nyt muutenkaan tuntunut juuri siltä, mitä olimme hakemassa, jatkoimme pakanallisesti matkaamme. Vallalla tuntui olevan jonkinlainen kilpavarustelu puutarhoiden suhteen. Näimme nimittäin hienompia pihaistutuksia kuin missään muualla. Jopa Madeiran kukkameret meinasivat jäädä toiseksi näille ruusutarhoille ja köynnösten valtaamille upeille pihoille. Valitettavasti emme saaneet mitään virvokkeita, sillä kylän ainoa pikku kioski oli sunnuntaisin suljettu.
Maasto alkoi hiljalleen muuttua kumpuilevasta vuoristoiseksi ja maisemat alkoivat vetää hiljaiseksi tottuneemmankin matkaajan. Pellot, jotka oli laitettu lähes pystysuoran vuoren kylkeen ja kukoistivat silti, jaksoivat kyllä hämmästyttää. Mansikoita ja kirsikoita tarjottiin tien poskessa autojen takakonteista ja pienistä torikojuista ja koska nälkä jo hieman vaivasi, ostimme ison ropposen Schwartzwaldin kirsikoita naposteltaviksi. Vihdoin löytyi myös huoltoasema, jota oli jo ehditty kaivatakin ajotietokoneen ilmoitettua menoveden määrän huolestuttavan alhaiseksi. Tankkasimme ehkä vahingossa polttoöljyä, mutta mikäs siinä, toimii tuo meidän traktori silläkin. Huoltoaseman vessa oli jotain todella kammottavaa, saan kylmiä väreitä vieläkin pelkästä ajatuksesta. Hulluinta oli, että sen ovessa oli lappu, missä luki suunnilleen, että ellet osta mitään niin ole hyvä ja maksa kassalle 50c ja saat avaimen vessaan. Vessaa ei ollut takuulla ikinä siivottu. Siis ikinä. Ja huoltoasema ei ollut viettänyt avajaisiaan tällä vuosituhannella.
Suunnittelimme seuraavan pysähdyspaikan perinteisellä ”tökkää sormi kartalle ja mene sinne”-systeemillä, mikä tunnetaan toisella nimellä ”vaiston varassa” (joo, neropatit, siitä se blogin nimi just tulee). Onneksi teimme juuri niin, sillä sitähän tämä matkanteko parhaimmillaan on ja juuri tällä menetelmällä olemme löytäneet parhaat paikat. Schwartzwaldin ytimestä löytyi nimittäin pikkuriikkinen kylä, vuorten kainalosta, nimeltään Schiltah. Se oli todella kaunis. Parkkeerasimme auton ensimmäiselle vapaalle paikalle ja jalkauduimme. Kamera sai kovaa kyytiä kuvatessamme keskiaikaista kylää tyypillisine taloineen ja mielettömine maisemineen. Kylän keskellä virtasi puronpahanen, joka sekin oli todella hurmaava, sillä sen pohja oli päällystetty sileillä kivillä. Kylänraitilta silmiimme iskeytyi leipomo, jonne oli pakko mennä näyteikkunoista kutsuvien leivonnaisten vuoksi. Jouduimme jonottamaan melko pitkään, sillä myyjä kertoi kaikille erikseen juurta jaksain, mitä mikin kakku sisälsi. Tilasimme valtavat palaset Schwartzwaldin kuuluisaa kirsikkatorttua sekä vielä yhden palan juustokakkua ja yhden vadelma-rahkakakun palasen. Ahdoimme kaikki kakut itseemme auton etupenkeillä istuen, ovet auki auringon paahtaessa sisään. Onneksi otimme mukaan superkätsyt Sporkit! Näillä eväillä saimme melkoisen sokerikooman ja jaksoimme hyvin taas jatkaa matkaa.
Vuorten yli, ali ja ympäri jatkui päätähuimaava reittimme aivan Sveitsin rajalle saakka. Sieltä olimme varanneet tyypillisen alppimajatalon huoneen aamiaisineen. Behlan kylä ei tarjonnut juurikaan nähtävyyksiä, mutta laukut siirrettyämme ja pienen kevyen ilta-aterian syötyämme Gastahausin ruokasalissa (valtavat pihvit ja kasa ranskanpottuja sekä pienet oluet) saimme kuningasidean lähteä ajelulle Sveitsin puolta kurkkaamaan. Rajanylitys oli kerrankin hieman enemmän kuin täyttä vauhtia ajamista raja-aseman läpi, tosin nytkin riitti se, että avasimme kuskin puolen etuikkunan ja kerroimme, että meillä ei ole mitään tullattavaa.
Ystävällinen, virolaisittain murtaen puhuva navigaattorineitimme ohjasi meidät Schaffhausenin kaupunkiin, joka ei ensi näkemältä eronnut mitenkään saksalaisista pikkukaupungeista. Onneksi bongasimme kuitenkin nähtävyyttä merkkaavat ruskeat tienviitat, joissa luki Rheinfall. Varsin Viksuina päättelimme, että kun kerran Rhein on iso joki, niin kyseessä täytyy olla jonkinlainen vesiputous. Joo, molemmat ovat nukkuneet koulun maantiedon tunneilla. Olipa muuten nähtävyys! Euroopan suurin vesiputous minuuttitilavuudella määriteltynä. Todella vaikuttava näky ja pauhukin oli aivan mahtava. Kävelimme, ihastelimme ja valokuvasimme täät kaunista paikkaa lähes pari tuntia. Harmi vain, että veneajelu jäi tekemättä, saavuimme paikalle juuri kun viimeinen venevuoro teki rinkiä putousten alla.
Yöksi majataloon ja perinteitä noudattaen karatetyynyt pään alle myllättyinä, unta ei tarvinnut kyllä taaskaan odotella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti