Ystävämme Jürgen ja muita alppitarinoita

Maanantai 22.6. 2009

Unet Gasthausissa olivat makoisat, peltojen keskellä ei meteliä kuulunut. Lehmien ammumista ja lampaiden määkimistä kuului mutta sehän on vain viihtyisää ellei sen keskellä joudu asumaan. Aamiainen oli runsas mutta henkilökuntaa ei näkynyt missään. Kahvia saimme vasta syötyämme lähes kaiken, sillä vasta silloin tarjoilija saapui. Eipä tuo kovasti haitannut. Matkan päätettiin jatkuvan vastoin aiempia suunnitelmia eilisen hienon kokemuksen siivittämänä Sveitsiin. Keksimme, että ajamme Zürichin kautta Alpeille ja sieltä vielä Genevejärven rannalle. Kunnianhimoinen reitti mutta ahneus voitti, haluamme nähdä mahdollisimman paljon. Emme sentään lähteneet Venetsiaan, vaikka sitäkin hetki pohdittiin.

Zürichiin ajettiin varsin tavanomaisia moottoritiemaisemia. Vasta kaupunkiin saavuttua alkoivat näkymät hivellä näköhermoja. Kaunis arkkitehtuuri voittaa aina sydämeni ja matkakuvissamme onkin varmasti tuhansia taloja taltioituna; kuvia joita vain minä jaksan katsella. Kävelimme keskustassa pari tuntia ja joimme ihanat grande latte double espressot vadelmajuustokakkupalojen kera missäs muuallakaan kuin Starbucksissa. Kyllä ihminen varmasti voisi elää pelkällä lattella ja juustokakulla! Tänne olisi toki voinut jäädä pitemmäksikin aikaa, nähtävää ja tekemistä olisi taatusti riittänyt, mutta koska hotelli oli jo varattu ja sinne oli vielä todella pitkä matka, oli vain jatkettava matkantekoa.

Luzern houkutteli meidät luokseen nimellään, joka oli minulle tuttu ainoastaan vanhasta lastenlaulusta, jota sitten Akin iloksi jodlailin puoli matkaa: ”Luzernistaaa Weggikseen, ti joiladi dii ti joiladi joo, paljasjalkaaa retken teeen ti joiladi diiiaa joo!” Jälleen kerran oikein hyvä valinta, maisemassa riitti ihasteltavaa. Jos on kuvitellut mielessään alppikaupungin järven rannalla, on täällä juuri sellaista kuin mielikuvitus on loihtinut silmien eteen odoteltavaksi. Koska navi kierrätti meitä pikkuteiden kautta, sattui silmiin tienviitta kohti näköalahissiä. Tottahan me sinne poikkesimme, Madeiralla kun on tulleet jo tutuiksi nuo Cable Carit, kabiinihissit joilla matkataan vaijerin varassa vuorten huipulle päätä huimaavissa maisemissa.

Parkkialueella selvisi, että olemme patikointireitin lähtöpaikalla. Lenkkejä oli tarjolla joka makuun, pisimmät yli 50 kilometriä ja lyhyin vain 10 minuutin pikapinkaisu. Varusteemme eivät oikein olleet mitoitetut alppiretkeilyyn, lisäksi juuri alkoi kova sadekin. Hissin ala-asemalla ei ollut ketään, vaikka sen aukioloaikojen mukaisesti olisi pitänyt olla käytössä. Seinässä oli puhelin ja vieressä ohjeet saksaksi ja englanniksi, käskettiin nostaa luuri, painaa keltaista nappia ja kuunnella ohjeet. Näin teimme. Hissi käynnistettiinkin yläasemalta ja pääsimme kabiiniin. Kyyti oli tasaista mutta korkeanpaikan kammoiselle aina yhtä jännää. Puolessa matkassa hissi upposi pilviin ja hetkeksi näkyvyys katosi kokonaan. Sen jälkeen edessä aukenivat valtavat jyrkänteet lumihuippuineen ja näimme, että seuraavan huipun takana kulki toinen hissi, jonka vaijeri oli lähes pystysuoraan asennettu. Ei ikinä sinne, minulle ainakin riittää puolivälin pysähdys! Myöhemmin selvisi, että ylös olisi päässyt halutessaan myös hammasratajunalla, se olisi ehkä ollut huomattavasti vähemmän pelottavaa?

Perillä oli pikkuinen kahvila, jossa söimme alppijuustoa. Yksikin annos olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi, mutta ahneet tilasivat molemmille omat... Juustoannos olikin kokonainen kimpale ihanaa juustoa, korillinen patonkia sekä salaattia, kurkkua, tomaatteja ja suolakurkkua. Onneksi ylijääneet juustopalat sai mukaan vakuumipakattuina! Ja onneksi meillä on autossa jäähdytetty hansikaslokero. Hyvät eväät myöhemmäksi siis. Maksaminen ei meinannut olla ihan helppoa, eihän meillä mitään Sveitsin frangeja ollut. Visa ei meinannut ensin kelvata, mutta äkkiä kelpasikin kun muuta ei ollut. Euroja ei tarjoilija halunnut. Sisältä löytyikin sitten kuitenkin moderni, varmentava korttipääte, kunhan vain ostoksemme ylitti 50 frangia. Hah.

Alpeilla olisi voinut ajaa ympäriinsä loputtomasti. Maisemat kerta kaikkiaan henkeä salpaavat, vuoristojärvet aivan kirkkaan siniset ja kylät toinen toistaan idyllisemmät. Välillä tosin tuntui, että katselimme maisemia yksinomaan kameran linssin läpi. Tutustuimme matkaa tehdessämme moniin hauskoihin tyyppeihin. Yksi (tai oikeastaan useampi) oli nimeltään Jürgen. Hän ei ole ihminen, vaan vuorenjyrkänne. Joskus, kun istuu autossa puolisonsa eli parhaan ystävänsä kanssa päiväkausia yhtä soittoa, alkavat jutut kuulostaa siltä, että niitä ei ulkopuolinen arvostaisi. Eipä niitä varsin kannattaisi blogiinsakaan kirjoittaa, eivät ne kirjoitettuina ainakaan fiksummilta kuulosta. Tähän kuuluisi hymiö jos niitä tykkäisin käyttää. Etteivät luule meitä aivan tärähtäneiksi. No, Jürgen siis huuteli meille, että kannattaisi tulla moikkaamaan. Hän on nimittäin aivan erityinen vuorenjyrkänne, negatiiviskulmainen. Niitä ei ihan joka vuorella olekaan! Negatiivinen kulmahan tarkoittaa sitä, että vuori on yläreunastaan leveämpi kuin alareunasta. Kyllä sellaisen jyrkänteen ainoa oikea nimi on Jürgen. Vai mitä?

Juuri kun tuntui siltä, että aivot eivät ole valmiit ottamaan vastaan enää yhtään upeaa elämystä, saavuimme Montreux`n kautta Genevejärven rannalle. Oih ja voih. Rajanylitys oli ehkä mielenkiintoisempaa kuin koskaan. Sveitsin ja Ranskan välinen raja-asema oli keskellä pienen kylän katua, siinä päivysti yksi mies. Hidastimme ja avasimme kuskin puoleisen ikkunan. Mies mietti hetken ja kysyi sitten ”söröplöö de löpödöö un deux trois?” Pahoittelin, etten ymmärtänyt ja hän toisti kysymyksensä englanniksi. ”How do you say one two three in Finnish?” Kerroin vastauksen ja saimme naurun säestämän luvan jatkaa matkaamme. Aki päätteli, että näin tarkistettiin, onko automme varastettu. Hauskaa se oli joka tapauksessa.